Mun opintovapaa on pistänyt mut kohtaamaan mun tunteita, erityisesti pelkoa. Olo on ollut vähän kuin aallokossa. Jossa välillä seison rantaviivalla ja aallot vain koskettavat lempeästä jalkojani, välillä taas on tuntunut kuin olisin kävellyt liian syvälle ja aalto meinaa pyyhkäistä päälleni ja viedä mukanaan. Noina hetkinä olen joutunut tekemään paljon töitä itseni kanssa, että olen saanut pidettyä pääni pinnalla ja vietyä itseni takaisin turvallisemmille vesille. Kun olen ollut tuon aallon keskellä, on vesi roiskunut ja pyyhkinyt kasvojani niin, että on vaikea nähdä eteensä ja hengittää. Tuo olotila kuvastaa mielestäni hyvin ahdistusta. Silloin, kun ahdistus on suurinta, on ikäänkuin sen pelon keskellä, kaikki hälytyskellot kilkattamassa ja on vaikea nähdä asioita ja tilanteita selkeästi, suhtautua niihin järkevästi ja realistisesti. Silloin silmät näkevät kaiken vain uhkien kautta ja omat ajatukset uskovat kaiken, mitä uhkia mieli syöttää tuossa tilassa. 

Pelon tehtävä on varoittaa vaarasta ja suojata. Se voi kuitenkin myös kaventaa näkökykyä ja saada uskomaan tarinoita, jotka eivät olekaan totta. Jälkimmäisessä pelko toimii isäntänä, joka vie ihmistä. Vaikka roolien tulisi olla toisin päin. Kun mieli ja keho ovat hälytystilassa, uhkia näkee herkästi myös siellä, missä niitä ei ole. Asiat saavat turhan suuret mittasuhteet ja mieli rakentaa eteensä kuvan katastrofista. Tuosta aallosta, joka meinaa pyyhkiä päältä, jota en voi kontrolloida ja jonka alle saatan hukkua. 

Tämän opintovapaan aikana olen vuorotellen kulkenut turvan tilasta turvattomuuteen. Ja on myös tuntunut, että aina kun pääsen hetkeksi hengittämään turvaa, tapahtuukin jotain yllättävää ja odottamatonta, joka saa mut takaisin tuonne aallon keskelle. Tämä taas on vain vahvistanut mun mielen tulkintaa siitä, että en ole turvassa ja mitä vain pahaa voi tapahtua. Tuossa tilassa on vaikea luottaa, että asiat menisivätkin hyvin. Viime aikoina huolta on herättänyt mun koira, mun perheen jäsen ja taludellinen tilanteeni. Lisäksi lapseni kotoa pois muuttaminen häämöttää jo ihan nurkan takana ja kandin tutkielma, jonka vuoksi opintovapaata vietän, tuo myös omat epävarmuuden ja ahdistuksen tunteensa. Kuitenkin suurin ongelma on minä itse. Se, mitä ajatuksia alan seurata ja uskoa, mitä ajatuksia ja tunteita vahvistan ja mille uskomuksille annan minkäkin verran valtaa. Eilen illalla olo oli taas levoton. Huomasin, että ahdistus kyti jollain tavalla taas kehossa ja odotti sitä kipinää tai kimmoketta päästä valloilleen. Niin siinä sitten kävikin, kun koitin käydä nukkumaan. Mieli hyppäsi taas aallokon keskelle ja katastrofien kuviin. Mitä jos, mitä jos, mitä jos... Totesin, että tässä tilassa saan viettää unettoman yön jos nyt annan tälle vallan. Niimpä tein kaikkeni, että pääsisin takaisin turvaan. Kuuntelin ahdistusta ja tunteita sen takana ja annoin taas itkun tulla. Tämän jälkeen kirjoitin itselleni ylös, mitkä asiat puhuvat sen puolesta, että juuri nyt ei ole mitään hätää ja kaikki on hyvin. Hengittelin, rukoilin ja tein vielä loppuun Eft-naputtelua. Huomasin, että oloni alkoi tasaantua ja aika pian sainkin sitten unen päästä kiinni. 

Epävarmuus on inhottavaa. Se nostaa esiin kontrollin menettämisen pelkoa. Silti kuitenkin koko elämähän on lopulta yhtä epävarmuutta. En voi tietää enkä kontrolloida, mitä nurkan takana on, mitä seuraavan viiden minuutin päästä tapahtuu. Tuo epävarmuuskin pitäisi vain pystyä hyväksymään ja elämään sen kanssa. Turvan tunnetta vahvistaakseen onkin tärkeää koittaa pitää mieli tässä hetkessä ja keskittyä vahvistamaan sitä, mikä on totta juuri nyt. Useimmiten katastrofi kuvat päässämme eivät kerro totuudesta, vaan siitä, mitä pelkäämme tapahtuvan. 

Tällä hetkellä tunnen paljon pelkoa ja surua, jotka ilmaisevat itseään ahdistuksen kautta. Turvan tunnetta vahvistaa myös, kun olen kosketuksissa noihin todellisiin tunteisiini ahdistuksen takana. Kuuntelen niitä, annan niille tilaa ja pyrin vastaamaan tarpeisiin niiden taustalla. Suru tarvitsee tilaa, lempeyttä, hidastamista, pysähtymistä, kannattelua. Pelko taas turvaa, varmuutta, suojaa, tukea. Tältä nyt tuntuu, ja hyväksyn sen . Annan tunteiden olla, ja silti voin toimia ja elää. Aallon päällä voi uida tai kellua. Kun päästän irti, saankin huomata että aalto kannatteleekin mua ja kuljettaakin mut kohti rantaa. Mutta mitä enemmän jähmetyn paikalleni ja pyristelen sen otteessa hädissäni, sen vaikeampaa on pitää pää pinnalla ja tuntea turvaa. 

Muistan vieläkin niin selvästi, kun loppuunpalaessani istahdin psykologin tuoliin ja kuvasin oloani. Sanoin, että musta tuntuu kuin olisin vuosia sullonut tunteita purkkiin ja nyt ne räjähtivät ulos. Silloin olin hyvin ahdistunut ja tuo tunne oli ollut läsnä jo pitkään. Ahdistus on kuin painekattila. Kun tuntee ahdistusta, on hyvin vaikea tuntea muita tunteita. Ahdistus kertookin juuri siitä, että yhteys itseen on katki. Loppuunpalamista edeltäneessä parisuhteessa ahdistus oli enemmän tai vähemmän läsnä kaikki ne 10 yhteistä vuotta. Kun erosin, löysi ahdistus uusia muotoja ja kohteita. Lopulta tuli sitten romahdus, kun en jaksanut enää kantaa sitä painetta mukanani. 

Pahimmankin ahdistuksen keskellä mulle antaa toivoa mun usko. Siihen mä tukeuduin myös loppuunpalaessani, kun tuntui että muuta toivoa ei enää ollut näköpiirissä. Mun koirani herättämän surun ja pelon keskellä saan toivoa rukouksesta ja lohtua jälleennäkemisen toivosta. Siitä ajatuksesta, että myös eläimet, erityisesti ne ihmisten rakastamat, saavat jatkaa elämäänsä jossain toisessa ulottuvuudessa. Ilman kipuja ja täydellisen onnellisena. Ja siellä voimme vielä jonain päivänä kohdata. 

Ahdistuksen hetkinä on kuitenkin hyvin vaikeaa päästä käsiksi noihin tunteisiin. Tuntuu, kuin tunteiden päällä olisi tulppa mitä on hyvin vaikea saada auki, vaikka haluaisi. On vain se painekattilamainen olotila, jossa  keho on jännittynyt, kuormittunut ja mieli jumissa uhkakuviin ja ahdistuksen sävyttämiin ajatuksiin. 

Tänään eläinlääkäristä soitettiin. En ehtinyt heti vastaamaan ja valmiiksi ahdistunut ja valpas mieleni alkoi tietysti heti miettiä syitä soitolle ja kehitellä  jotain syytä paniikkiin, vaikka järki sanoi että tuskin nyt mistään sellaisesta on kyse josta tarvitsisi panikoida. Kun sitten vastasin puheluunm, selvisikin että puhelun syy olikin vain kysyä miten koirani voi. Jokin tuossa puhelussa liikautta mussa jotain. Mua kosketti tuo ele, sillä siitä tuli tunne, että koirastani välitetään. Vähän myöhemmin katsoin erään ystäväni suositteleman ohjelman kuolemanrajakokemuksiin liittyen ja luopumisen tuskasta löytyneestä toivosta, joka kumpusi uskosta. Tämä kosketti hieman lisää. Jostain putkahti mieleeni tämän jälkeen eräs vanha laulu, jossa puhutaan samasta aiheesta. Vihdoin painekattila purkautui ja tunteet ahdistuksen takana tulivat pintaan. Oli puhdistavaa ja helpottavaa tuntea ja itkeä se kaikki suru ulos. Tuntea taas valtavaa rakkautta koiraani kohtaan, samalla surua luopumisen ajatuksesta ja myös siitä, että hän tällä hetkellä on toipilas ja varmasti jossain määrin tuntee kipua, jota en voi taikoa pois vaikka haluaisin. 

Ahdistus on mulle kuin suojamuuri. Samoin kuin masennus. Mieli menee ikäänkuin sen taakse suojaan, jotta ei tarvitsisi kohdata niitä syvimpiä ja kivuliaimpia tunteita. Olen huomannut että mä monesti reagoin ahdistuksella. Nykyään kuitenkin, kun olen myös saanut kokea mitä on yhteys tunteisiin, tunteiden virtaaminen ja se olotila kun saa tunteet purkautumaan kehosta, tuntuu oikeastaan ahdistus aika kivuliaalta ja tukalalta olotilalta. Silti en vielä meinaa löytää aina keinoja päästä siitä tilasta ulos. Mä harjoittelen. Tänään se kuitenkin onnistui. 

Koiralleni tapahtunut tapaturma laukaisi mussa vahvasti turvattomuuden. Mikä pitää sisällään kontrollin menettämisen pelon. Koirani ei ole enää nuori, hän on siinä iässä että joutuu paljon puntaroimaan mihin asti on kannattavaa vielä hoitaa. Ja vaikka nyt näyttää että koira voi niin hyvin että jalan leikkaaminen kannattaa, voi tilanne olla jo vaikka vuoden päästä eri. Päätöksiä tehdessä on hyvin epävarma olo ja lopulta vain aika näyttää vastaukset. Tämän puntaroinnin keskellä myös koiran vanhuus konkretisoitui ja käyn myös jo mielessäni läpi tunteita luopumisen hetkeen ja keskustelua itseni kanssa siitä, milloin on aika päästää irti. Tämä herättää paljon surun tunteita. Nyt kuitenkin tämä kaikki on enemmänkin epämääräistä ahdistusmössöä ja turvattomuuden tunnetta. Leikkaus ja sitä edeltävät tutkimukset olivat todella kalliit ja sekin osui mussa herkkään kohtaan, sillä raha edustaa mulle elämän arvaamattomuutta ja isossa määrin sitä kontrollin menettämisen pelkoa. Mun on vaikea sietää tunnetta, että olen velkaa ja nyt jouduin ottamaan näihin kuluihin lainaa. Tämä lainan kanssa vielä selviän, mutta päässä pyörii purkan lailla ajatus, jos tuleekin lisää tälläisiä kuluja? Jos kohta olenkin jo velkaa niin paljon että saan maksella niitä lopun elämääni ja olen jatkuvassa velkakierteessä? Mitä jos koirani ei kuntoudu? Jos en onnistu pitämään häntä hyppimättä ja riehumatta ja jalka menee vain lisää rikki? Mitä jos sille tulee uusia vaivoja tai toinen koirani sairastuu? Mitä jos koira pitääkin lopettaa jo vuoden päästä ja se on käynyt kivuliaan ja kalliin leikkauksen, pitkän kuntoutuksen ja sitten jo kohta kuoleekin? Oliko se sitten koiran ansaitsema vanhuus? Mitä jos, mitä jos, mitä jos....mitä jos en saa kandiani tehtyä opintovapailla, jotka alkavat ihan kohta? Jos en saa ajatuksiani kasaan enkä kykene tarttumaan tekemiseen? Jos istunkin vain lamaantuneena sohvalla kaikki päivät enkä saa mitään aikaan.

Mitä jos kaikki nämä huolenaiheeni ottaisi pois, ahdistaisiko mua silti? Onko mieleni enemmänkin vain tilassa, että se imee nyt kaiken mahdollisen josta voi saada lisää syytä olla huolissaan ja ahdistunut ja myös sieltä, missä sitä turvattomuutta ei edes ole? Niin ahdistunut mieli toimii. Se saa kehon pakene-taistele -tilaan, jolloin oma arviointikyky heikkenee, ajattelu kapenee ja aistit ovat auki löytämään vain uusia aiheita turvattomuudelle. Sen sijaan turvan merkkejä on vaikea siinä tilassa nähdä, vaikka totuus olisi että juuri nyt, tässä hetkessä oikeastaan kaikki on hyvin ja mitään syytä hätätilaan ei ole. 

Tällä hetkellä tuntuu, että kotona olo ahdistaa. Toisaalta kotoa poistuminenkin ahdistaa. Missään ei ole hyvä, koska omaa mieltä ei vaan pääse karkuun. Koirat ovat myös tuntevia ja aistivia eläimiä. Ja kun sanotaan, että koira on niinkuin emäntä, niin omien koirieni kohdalla näin todella on. He ovat herkkiä aistimaan tunteita, ilmapiirejä ja stressaantumaan. Nekin ovat herkkiä turvattomuudelle ja ahdistukselle. Tällä hetkellä ne imevätkin musta tunteita ja minä taas imen niitä heistä. Mutta miten voin tankata turvaan toisiin, jos on vaikeaa kannatella ja tankata turvaa itseenikään? Siinäpä kysymys. Omaa ja koirieni turvan tunnetta voin kuitenkin vahvistaa keskittymällä rauhoittamaan omaa kehoani. Vaikka tuntuisi miltä, voin ulospäin toimia rauhallisesti ja viestiä kehollani turvaa. Kehon kautta menee signaali myös aivoihin, että hätä ei ole niin suuri mitä ehkä alkuun mieli tulkitsee. Kehon kautta myös tunteen voima laantuu ja sitä kautta voin myös viestiä koirilleni turvaa, vaikka sisällä kuohuisikin. Voin hengittää syvään ja rauhassa, voin maadoittaa itseäni, voin tietoisesti valita toimia rauhallisesti ja hidastaa, vaikka turvattomuus haluaisikin hätäillä ja kiirehtiä. Voin tehdä läsnäoloharjoituksia, käydä nuuhkimassa ja aistimassa kevättä ulkona. Voin venytellä kehoa, tehdä pilatesharjoitteita. Voin puhua itselleni kuin turvallinen aikuinen puhuisi pelokkaalle lapselle: "Kaikki on hyvin, sinä selviät, ei ole mitään hätää. Tältä sinusta nyt tuntuu, mutta et ole yksin. Elämä kantaa ja minä kuljen sun vierellä." Voin myös patistaa itseäni toimimaan, nousemaan sohvalta vaikka olo olisi lamaantunut ja tekemään edes jotain mikä auttaisi pois oman pään sisältä kuplasta. Ja vaikka tuntuisi miltä, niin voin todeta että tämä on nyt tällainen vaihe elämässäni ja tästäkin minä selviän. Elämää ei voi kontrolloida ja tätäkin pelkoa pitää nyt vain katsoa silmiin ja hyväksyä se, miltä se tuntuu.

Tämä viikonloppu on ollut huolen sävyttämä, kun toinen koiristani alkoi yllättäen ontua. Huomenna vien hänet lääkäriin. Toivon, että syy on jokin helposti hoidettava vaiva, mutta olen jo ajatuksen tasolla valmistautunut siihen, että se voi vaatia leikkausta. Mun koira on jo 12 vuotias, mutta hän on olemukseltaan niin virkeä, eloisa ja elämäniloinen, että välillä sitä meinaa unohtaa hänen olevan jo vanhus. Tämän vaivan kohdalla mietin, että maksoi mitä maksoi niin haluan hoitaa koirani kuntoon. Hetkeä myöhemmin kuitenkin tajuntaani iskostui myös ajatus muiden kokemuksista aiheeseen liittyen lukiessani, että kyse ei nyt ole vain leikkauksesta ja koiran kuntoon saamisesta, vaan siitä, onko leikkaus enää tuon ikäiselle koiralle turvallinen ja mikä on ennuste toipumisen suhteen. Tässä voi tulla koiran ikä vastaan. Kun alkaa olemaan muutakin vaivaa ja ikää, ei ole itsestäänselvää tehdä vain vaadittavat hoitotoimenpiteet. Tämän ymmärrettyäni alkaa mieli väkisinkin myös pohtimaan luopumista.

Mun koira on mulle hyvin rakas. Hän tuli elämääni hetkellä, jolloin sain siitä paljon iloa ja lohtua. Jos jostain koirasta voi sanoa, että se on eirtyisherkkä, niin mun koirani on sitä. Se aistii mun tunteet, vireystilan ja reagoi niihin. Se innostuu herkästi nollasta sataan ja ylivirittyy pienistäkin muutoksista arjessa. Se myös lohduttaa, kun olen surullinen. Muistan vieläkin elävästi sen hetken, kun 10 v sitten loppuunpalaessani istuin sohvalla ja itkin väsymystä ja kurjaa oloani. Koirani tuli taakseni sohvan selkänojalle istumaan ja laski päänsä olkapäälleni. Eilen istuin lattialla, silittelin koiraani, itkin ja puhuin sille kuinka rakas se minulle on. Se laski päänsä polvelleni ja katsoi mua silmiin, kuin sanoakseen," vielä mä olen tässä, älä sure, sinäkin olet rakas." <3

Mun koira on mulle hyvin rakas ja siitä rakkaudesta käsin myös lupaan hänelle, että pidän hänestä mahdollisimman hyvää huolta. Ja että vaikeiden päätösten hetkillä toimin hänen parhaaksi ja hänen etu edellä. Mun sydän murentuu ajatuksestakin luopumisesta, mutta en kestäisi myöskään ajatusta siitä, että valinnoillani aiheutan koiralleni kärsimystä ja pitkitän vain jotain, joka on kuitenkin tulossa. Toivon ja rukoilen, että vielä ei olla siinä pisteessä. Haluan olla toiveikas, että vielä koirani voi parantua ja saamme lisää yhteisiä vuosia. Silti myös siihen toiseen vaihtoehtoon on hyvä vähän henkisesti valmistautua. Ajatukseet menettämisestä ja luopumisesta vahvistavat rakkauden tunnetta sitä kohtaan, johon tuo ajatus kohdentuu. Samalla se kirkastaa myös omia arvoja sen suhteen, millaisia valintoja haluaa elämässään tehdä itsensä ja läheistensä suhteen. Olen kiitollinen, että olen saanut juuri tuon koiran elämääni, kiitollinen että hän on pääosin ollut terve ja olen saanut iloita hänestä jo 12 vuotta. Kiitollinen jokaisesta hetkestä ja myös niistä valinnoista, joilla olen jo tähän mennessä pidentänyt yhteistä aikaamme. 

Hetken jo luulin, että tämä sivusto on lopetettu ja kaikki 10 vuoden takaiset tekstit hävisivät taivaan tuuliin. Sinne olisi mennyt koko kasvutarinani, kaikki oivallukset ja ajatukset joita tähän matkalleni on mahtunut siitä päivästä alkaen, kun tätä blogia aloin kirjoittaa. Olin jo suunnittelemassa uuden blogin perustamista toiselle sivustolle, kirjaimellisesti uuden sivun aloittamista elämässäni. Mutta vielä kerran päätin kokeilla avata tämän sivun ja yllätyksekseni se aukesikin. Mielessäni kuitenkin muhi jo blogin otsikon muokkaaminen samalla, kun suunnittelin uuden blogin perustamista. Niimpä päätin nyt vaihtaa sen tähän. Jotenkin tuo vanha otsikko "pienin askelin, kohti valoa" ei tunnu enää omalta. Silloin 10 v sitten se kuvasti sitä hetkeä, kun 10 v sitten paloin loppuun ja todella tuntui, että etenin pienillä askelilla sitä jotain edessä häämöttävää pientä valon pilkahdusta kohti. Elämässä on kuitenkin välillä myös suuria harppauksia, nopeita ja hitaita askeleita. Siinä on vaihtelevuutta. Samoin kuin maasto, jossa kuljemme. Välillä on suoraa ja helposti kuljettavaa tietä, välillä töyssyjä, kiviä, vuoria ja notkoja. Joskus omat askeleet eivät meinaa kantaa ja tarvitsemme toista vierelle niitä vahvistamaan. Otsikko "askeleet" kuvaa mielestäni tätä elämän mittaista matkaa paremmin. 

En olekaan hetkeen päivittänyt tänne mitään. Pää ja elämän on ollut aika täynnä koulutöitä ja myös ihan sitä leipätyötä. Muutaman viikon päästä alkaa 2kk opintovapaa. Se tuntuu oudolta. En ole koskaan ollut opintovapaalla. Ja siitä, kun olen viimeksi pelkästään opiskellut tekemättä töitä, on jo yli 20 vuotta aikaa. En osaa yhtään sanoa miltä se sitten tuntuu. Ja tuntuuko jopa, että on liikaa kouluhommia, liikaa koneella istumista ja sitä saman asian puurtamista. Työ kuitenkin tuo opintojen rinnalle vaihtelua ja muutakin ajateltavaa. Toivon, että pystyisin myös nauttimaan tuosta ajasta ja löytämään jostakin muusta vastapainoa sille koneella istumiselle. Aivot kun tarvitsevat myös taukoja. Samoin keho ja mieli.

Tuohon kahteen kuukauteen sisältyy myös uuden elämänvaiheen alku. Lapseni muuttaa pois kotoa, pesä tyhjenee. Ja varmasti kotona istuessani tuo tyhjän kodin tuoma hiljaisuus konkretisoituu vielä vahvemmin. Samoin tunteet siihen liittyen, joita ei pääsekään pakenemaan töihin. Luulen, että en ehkä osaa vielä edes oikein ajatella mitä tunteita se herättää. 20 vuotta olen kuitenkin jakanut elämääni ja kotiani hänen kanssaan, saanut sivusta seurata toisen kasvua ja tottunut siihen, että kotona on elämää, ääniä ja näemme ainakin vilaukselta lähes päivittäin. Tyhjenevään pesään liittyy niin monia tunteita. Iloa ja innostusta jostain uudesta, ylpeyttä oman lapsen kasvamisesta ja itsenäistymisestä, haikeutta ja surua jostain luopumisesta, jännitystä ja huolta toisen pärjäämisestä (vaikka samalla uskon, että hän pärjää). Lisäksi epävarmuutta myös siitä, miten sitä itse sopeutuu uuteen elämänvaiheeseen. On myös löydettävä uudet tavat olla yhteydessä, kun se ei tapahdukaan enää luonnostaan saman katon alla. Mutta eiköhän tähänkin pikkuhiljaa totu... armeija-aika auttoi jo vähän totuttelemaan ajatukseen. Ja tunteet kuuluvat elämään. Kaikkine sävyineen.