Tämän hetkinen maailmantilanne herättää enemmän tai vähemmän meissä kaikissa huolta, pelkoa ja kauhua. Niin myös minussa. Välillä on tuntunut, kuin tipahtaisin hetkeksi polvilleni tämän kaiken edessä ja lamaantuisin. Kuin eläisi painajaisen keskellä, mutta siitä ei vain herää. Välillä on jopa epätodellinen olo.  Kaikkea tätä on vaikea ymmärtää ja käsitellä. Miten nopeasti kaikki onkaan tapahtunut, miten kaikkien elämät ovat ikäänkuin pysähtyneet ja ihmiset ovat vetäytyneet koteihinsa. Liikkumista on rajoitettu, harrastukset ja kulttuuri ovat tauolla, ihmiskontaktit minimissä. Taloustilanne vaakalaudalla, tulevaisuus täynnä kysymysmerkkejä ja epavarmuutta ja tätä kaikkea värittää pelko, miten minun ja läheisteni käy?. Pysymmekö me turvassa ja terveinä ja kuinka monta ihmishenkeä ja surullista tarinaa tämä kaikki vaatii? Mikä on selviytymisen hinta ja kuinka kauan toipuminen tästä kaikesta vie aikaa? Miten pitkään tämän akuuteimman kriisin jälkeen menee, että ihmiset alkavat saada taas elämänsä palaset kohdilleen ja syvään kuoppaan joutuneet nousevat takaisin maan pinnalle? 

Kuitenkin, tämän kaiken keskellä olen huomannut, että nyt mitataan niitä keinoja selvitä kriisistä, käsitellä omia tunteita ja kuunnella omia rajoja. Toimia niistä mahdollisuuksista käsin, joita on tarjolla ja hyväksyä se, mihin en voi vaikuttaa tai jota ei voi muuttaa. Huomaan, että näin isojen asioiden äärellä huolet ja murheet saavat oikeat mittasuhteet ja ymmärrän päästää irti asioista, joille en voi tässä tilanteessa mitään tai joille ei tällä hetkellä ole vastaksia. Sillä jos jään kiinni asioihin ja murehdin asioita, joihin en voi vaikuttaa, kuormitan itseäni vain lisää. 

Mitä mä sitten hyväksyn? Hyväksyn sen, että mua pelottaa ja ahdistaa. Että joinain päivinä jaksan vähemmän, koska keho ja mieli ovat kuormittuneet tästä kaikesta. Hyväksyn, että epävarmuus on läsnä jollain asteella kokoajan ja tilanteet voivat muuttua hetkessä toiseen. Mihinkään ei voi luottaa. Hyväksyn, että parisuhteeni on nyt olosuhteiden pakosta ns. aikalisällä ja uskon senkin kasvattavan meitä molempia ihmisenä ja antavan vastauksia myös tulevaisuutemme suhteen. Hyväksyn, että nyt on aika olla kotona, hiljentää tahtia ja keskittyä suunnittelun sijaan pieniin hetkiin tässä ja nyt.

Ja kaikesta huolimatta näen kuitenkin, että juuri nyt mulla on asiat ihan hyvin ja on paljon syytä olla kiitollinen. Ennenkin on selvitty ja täskäkin selvitään. Hiljaa ristin käteni ja rukouksessa kannan nämä asiat myös yläkertaan. Tiedän, että siellä on joku joka kuuntelee ja tietää kaiken. Joku, jolla kuitenkin tämän kaaoksen keskellä on kontrolli. Ja kaikesta huolimatta, kevät ja kesä tulevat ja luonto jatkaa kulkuaan eteenpäin. Kaikesta huolimatta.

Ja vaikka on paljon asioita, joita en voi tehdä ja joille en voi mitään, voin kuitenkin ottaa selvää asioista, joiden suhteen tietämättömyys lisää turvattomuutta ja epävarmuutta. Voin tehdä suunnitelmia sen varalle, jos olemassa olevat uhkakuvat totetutuvat. Voin luvata itselleni, että kuuntelen omia voimavarojani, minkä pohjalta voin punnita, minkä verran olen valmis ja kykenevä joustamaan tai menemään oman mukavuusalueeni ulkopuolelle. Olen mukana tässä taistelussa, mutta en hylkää itseäni. Näin rakennan turvaa mussa itsessäni tämän kaiken keskellä. 

Ja näen jo nyt, että kaiken tämän kauheuden keskellä, ihmisen on mahdollista oppia ja kasvaa. Ehkä tämän kaiken kautta ne omat arvot nousevat enemmän esiin ja elämässä nousee myös pinnalle enemmän ne asiat, jotka lopulta ovat oikeasti tärkeitä, mutta joille ei ehkä ole antanut tarpeeksi painoarvoa kiireen  ja arjen keskellä. Ehkä ihmisillä on nyt enemmän aikaa kohdata itseään ja muita ja nähdä asioita uudesta näkökulmasta. Ehkä jopa kohdata ja käsitellä itsessään jotakin syvälle kätkettyä. Ehkä tämän kautta nousee nöyryys elämää kohtaan ja kiitollisuus siitä, mitä on. Ehkäpä joku ristii kätensä ensi kertaa vuosiin, ihan siltä varalta, jos vaikka joku kuitenkin kuulisi.

Itseä tämä on ainakin pakottanut elämään enemmän tässä ja nyt. Seuraavasta hetkestä ja huomisesta päivästä ei voi tietää, se on tämän kaiken myötä konkretisoitunut omassa mielessä. On otettava se, mitä tämä päivä antaa ja kohdattava ne tunteet ja haasteet joita tämä päivä tuo mukanaan. Huomisen murheita ja haasteita en jaksa kantaa tänään. On rakennettava kiitollisuus tähän, mitä on nyt. Ja pelon keskellä mietittävä, mistä voisin saada turvaa, jotta olisi helpompi olla ja sietää tämäkin hetki.