Harmikseni mies kieltäytyi kauniisti, koska on jo parisuhteessa. Mutta kehui sitä, miten rohkeasti ja suoraan kysyin. Ja vaikka tapahtui juuri se, mitä eniten pelkäsin, se ei saanutkaan mua kaivautumaan häpeääni syvemmälle ja pakenemaan naama punaisena paikalta. Päin vastoin. Tuntui, kuin selkärankani olisi kasvanut siinä hetkessä astetta pidemmäksi ja jäinpä vielä keventämään pakkien jälkeen tunnelmaakin. Sitten lähdin kaikessa rauhassa jatkamaan matkaani. Ja pystyin vielä hymyilemään nähdessäni hänet uudelleen palatessani omalta lenkiltäni kotiin päin. 

Ehkä tästä ei tullut sitä suurta rakkaustarinaa. Mutta ainakin kohtasin omat tunteeni, mursin häpeän otetta ja laskin kynnystä tuleviin kohtaamisiin. Ja eihän elämästä tiedä. Nyt tämä mies ainakin tietää, että naapurissa asuu hänestä kiinnostunut nainen. Jos hänen statuksensa muuttuu ja hän on kiinnostunut, hän saattaakin palata asiaan. Tai sitten tämän kautta rohkenen tarttua niistä sarvista kiinni sen elämäni miehenkin tullessa vastaan.

Muutaman päivän pureskelun jälkeen oivalsin jotain. Kaiken tämän takana on mulla syvä tarve tulla hyväksytyksi. Ja huomaan, että olen sisimmässäni määritellut hyväksytyksi tulemisen rakastettuna olemiseen. Ja ajatellut., että vain kokeakseni olevani hyväksytty, voin ottaa vastaan rakkautta. Nyt kuitenkin heräsin pohtimaan, onko tuo tarpeeni ja odotukseni kuitenkaan ollut realistinen? Voinko odottaa oikeastaan keneltäkään ihmiseltä täydellistä hyväksymistä? Vai pitäisikö mun itseni sittenkin olla se, joka hyväksyy? Miksi oikeastaan mulla on edes odotus ja vaatimus, että äitini, tai kenenkään muunkaan, tarvitsisi hyväksyä jokaista valintaani, tekoani tai arvoani joka mulla on? Määritteleekö se rakkauden määrää, vaikka olisin jostain eri mieltä tai valitsisin eri tavoin? Ehkä suurin ongelma ja se kuilu äitini ja minun välissä onkin ollut juuri tämä uskomus, ja jopa epärealistinien vaatimus. Mitä jos vain hyväksyisin sen, että olemme erilaisia, ja se on ihan ok? Erilaisuus ja erillisyys tarkoittaa juuri sitä, että saan olla erilainen, valita ja tuntea eri tavoin ja nähdä maailman omilla silmillä. Ja sallia sen myös toiselle. Tämän ymmärtämisen ja hyväksymisen kautta, voin alkaa kasvaa erilliseksi minuksi. Ja päästää tunteesta irti. Eikä mun tarvitse enää hakea toiselta hyväksyntää. Koska sitä olen nämä vuodet tehnyt kerta toisensa jälkeen käydessäni äitini kanssa vaikeita keskusteluja.

Tämän oivaltamisen kautta huomasin oloni kevenevän, ja tilalle tulevan ymmärrystä ja empatiaa myös äitiäni kohtaan. Ja tämän myötä tulkinnat joista sain tunteet pintaat, muuttuivatkin toissijaisiksi.  Eihän äitini tarvitse hyväksyä ja peukuttaa kaikkea minussa. Hänellä on oikeus omiin arvoihinsa ja minulla omiini. Olemme kulkeneet eri polun ja löytäneet eri määränpäät ja niin sen kuuluu olla. Voimme olla eri mieltä, ja ajatella eri tavoin, eikä se vähennä rakkautta. Ei se ole rakkauden määritelmä ja ehto. Ja jos peilaan omaan äitiyteeni, niin enhän mäkään peukuta jokaista oman lapseni valintaa, mutta hyväksyn sen, että hän voi valita eri tien ja tavan toimia, koska on erillinen minusta. Eikä se vähennä rakkauttani häneen. Nämä kaksi asiaa ovat lopulta oikeastaan erillisiä toisistaan. Rakkauden rinnalla kulkee kyllä hyväksyminen, mutta se on erilaisuuden hyväksymistä. Ei sitä, että ajattelemme kaikesta samoin. Ja oikeastaan tämän ymmärrettyäni tunnen myös surua siitä, miten olen ollut niin kiinni tässä ajatuksessa, että olen jäänyt tunteisiini ja tulkintoihini jumiin. Ja kasvattanut kuilua väliimme. 

Olen tähän asti ajatellut, että olen menneet käsitellyt, ja lapsuuden vaillejäämisten kanssa sinut. Etten syytä enää vanhempiani. Ehkä olen valehdellut tässä itselleni, koska nyt alan ymmärtää, että tuohon ajatukseen kiinni jääminen on pitänyt mut myös tiukasti kiinni lapsuuden vaillejäämisissä. Ja silloin en myöskään voi kasvaa aikuiseksi. Vaan olen se kiukutteleva teini vanhempieni seurassa. Se, jolla on piikit pystyssä ja johon ei saa yhteyttä. 

En sano, että tämän oivallettuani olen nyt vapaa kaikista noista tunteista ja kaikki se jännite on yhtäkkiä poissa äitini ja mun väliltä. Mutta uskon, että tämän oivalluksen kautta pääsen taas vähän lähemmäs itseäni ja häntä. Ja pystyn ehkä rakentamaan yhteyttä paremmin. Aina asioita ei tarvitse ratkaista. Riittää, kun hyväksyy ja päästää irti. EIlen äitini seurassa oli helpompi hengittää ja jutella. Jännitteitä on edelleen, ja niiden purkamiseen tarvitaan varmasti vielä paljon töitä. Niin itseni kanssa, mutta myös avoimia keskusteluja äitini kanssa. Ja myös rajojen ja erillisyyteni vahvistamista suhteessani äitiin. Ja sen oman haavottuvuuden näyttämistä äidilleni. Koska vielä pidän kovuudesta kiinni. Ja herkkyyttäni näytän hänelle lähinnä uhriuden kautta. Ja tässä mulla on vielä aika paljon tekemistä.  Mutta jotain perustavanlaatuista koen silti muuttuneen parempaan suuntaan. Siitä on hyvä jatkaa.

Tiedän, että äitini välittää ja rakastaa. Oman elämäni ja tunteideni prosessoinnin kautta olen myös saanut ymmärrystä omaa äitiäni kohtaan, ja sitä kautta päässyt yli siitä vaiheesta, jossa syytin häntä omista kivuistani, joita terapiassa nousi esiin. Tähän nitoutuukin se iso ristiriita. Koska vaikka näin on, äiti voi silti peilata omia vaillejäämisiään tyttäreensä. Oman äitini kohdalla en edes usko hänen itse tiedostavan sitä, tai ymmärtävän satuttavansa. Hänen mielestään hänen tarkoitusperänsä on hyvä, ja kertoo välittämisestä. Minulle se taas viestittää, että en riitä enkä kelpaa. Omasta äidistäni aistin myös monesti vahvaa turvattomuutta ja kontrollointia, jonka hän laittaa myös välittämisen alle, koska ei tunnista omia tunteitaan ja haitallisia ajatusmallejaan. Minä taas, joka tunnistan jo aika paljon, aistin ja tunnistan tämän kaiken myös hänessä. Sen kaiken, jonka eteen olen niin paljon tehnyt itseni kanssa töitä, jotta voisin vapautua ja korjata sitä mikä on ollut rikki tai vinksallaan. Nykyään äitini toimii peilinä kaikelle sille, jonka otteesta olen pyristellyt irti ja joita olen terapian ja erilaisten koulutusten kautta käynyt läpi. Ja hän sanoillaan kuin sohii juuri niihin kohtiin, saaden mussa heräämään puolustusvoiman, eli aggression. Nyt olen alkanut myös ymmärtää, että tähän asti olen reagoinut noissa hetkissä puolustelemalla, selittelemällä ja perustelemalla. Ja ikäänkuin toiminut myös tämän kautta äidilleni rauhoittelijana. Mutta olen huomannut, että se vie voimaa musta itsestä ja sitä kautta ikäänkuin pienennän itseni äitini edessä. Ja silloin ohjaksissa ei ole aikuinen, vaan lapsi. Ja jos joudun selittelemään ja perustelemaan omia valintojani aina uudelleen ja uudelleen, ja silti saman asian äärelle palataan kerta toisensa jälkeen, niin silloinhan jokin tässä yhtälössä ei toimi? Se vain kiertää kehää ja toistaa itseään. Ja mitä enemmän toistoja tulee, sitä enemmän se herättää mussa tunteita. Miksei hän vieläkään hyväksy ja ymmärrä, vaikka olen selittänyt ja kertonut tämän niin monta kertaa? Enkö vieläkään riitä? 

On siis löydettävä toisenlainen tapa. On löydettävä ja asetettava rajat. Selittely ja perustelu tai passiivisaggressiivisuus ei ole sitä. Se on asian ja ongelman kiertämistä, ja siksi se toistaa itseään. Mutta siinäpä se haaste onkin, miten se tehdään? Sitä olen nyt paljon pohtinut. Mihin lopun minä ja mistä äitini alkaa, mihin kohtaan vedän rajan, mikä kuuluu hänelle ja mikä ei, mitä keskusteluja käydään, tai milloin keskustelu on aika päättää? Ja miten pystyä kertomaan omat rajat ilman, että sen tarvitsisi mennä huutamiseksi tunteen voimasta? Joka taas herättää itsessä syyllisyyttä ja myös surua ajatuksesta, jos äitini ja minun viimeiset vuodet (joita voi toki myös olla vielä monia, mutta elämästähän ei voi tietää) menevätkin riidellen ja huutaen mun puolelta. Tai jos välimme katkeavatkin kokonaan. Sitäkään kun en halua. Toisaalta riidan ja huutamisenkin kautta voi lopulta löytyä yhteys, kun osaa tunteiden laannuttua rakentaa sillan toisen luo ja sanoittaa omia tunteitaan ja tarpeitaan.  Ja se taas voi puhdistaa ilmaa ja parhaimmillaan vähentää jännitettä suhteemme välistä. Seuraava kysymys onkin, mitä minä äidiltäni tarvitsen? 

Eilen tuota videota kuunnellessani pohdin, missä vaiheessa noita askelmia itse olen menossa.  Sanoisin olevani tasolla 6, jossa harjoittelen omien rajojen tunnistamista ja asettamista, itseni näkyväksi tekemistä ja sitä, että pysyn itseni puolella. Vielä en täysin luota siihen, että aina siihen pystyn. Koen olevani vielä vähän hataralla ja horjuvalla pohjalla. Välillä pärjään paremmin, toisinaan saatan hukata itseni ja jäädä näkymättömäksi. Mutta olen jo matkalla, ja näin pitkälle päässyt! Helppo tuo matka ei ole ollut ja se on kestänyt jo monia vuosia.  Välillä on otettu askeleita myös taaksepäin. Ja sitähän se sisäinen matka on, haparointia, hakemista, epäonnistumisia, mutta myös yrittämistä , oivalluksia ja onnistumisia. Ja kuitenkin kokoajan suunta on sama, eteenpäin. Ja pikkuhiljaa sitä saa huomata voivansa paremmmin, valitsevansa eri tavalla kuin ennen, ja tunteiden voiman päästäneen edes hieman otettaan niissä tilanteissa, jotka ennen olisivat suistaneet mut raiteiltaan. Ja siitä tiedän, että olen oikealla tiellä.

Matka itseen on ollut kuin sipulin kuorintaa. Siivu kerrallaan on käyty kipeitä kokemuksia ja vaikeita tunteita läpi, ymmärretty aina askel askeleelta hiukan enemmän ja saatu lisää paloja kasaan kokonaiskuvaan. Jokaisen kuoren alta paljastuu aina uusi kerros, mutta kuitenkin kokoajan ollaan lähempänä ydintä.Tuon matkan aikana olen tunnistanut itsessäni läheisriipppuvuuden, hylkäämisen pelon ja sen, miten mussa ja mun ihmissuhteissa nämä vaikuttavat, ja mitä tunteita ja toimintamalleja ne aktivoivat. Askel askeleelta olen tullut tietoisemmaksi, tunnistanut tunteitani ja rajojani ja tehnyt valintoja, joissa pysyn itseni puolella. Helppoa se ei ole ollut, ja välillä on pitänyt käydä melkoinen tunneaallokko läpi, että olen lopulta pystynyt vetämään rajat ja sanomaan, että nyt riittää ja tämä ei ole ok. Ja se, etten koe olevani vielä perillä, onkin varmaan syy sille miksi mua pelottaa rakentaa uusi parisuhde. Pelkään hukkaavani itseni, pelkään etten ole vielä riittävän näkyvä itselleni, jotta voisin olla sitä myös toiselle. Että rakastuneena ja haavottuvaisenakin pystyisin seisomaan omilla jaloillani, erillisenä toisesta ja hylkäämättä itseäni. Olla se tuki ja turva itse itselleni, riippumatta muista. Ja tällä en tarkoita, etteikö muita ihmisiäkin kuulu tarvita. Mutta se terve erillisyys. Ihminen saa siis olla myös tarvitseva, mutta tässä yhteydessä en puhu nyt siitä.

Matka tuolla tasolla 6 on kuitenkin jo alkanut. Olen tunnistanut omia rajojani, asettanut niitä välillä turhankin voimakkaasti ja jopa mennen sinne itsekkyyden puolelle, jossa on vaikea enää nähdä tilannetta toisen tarpeiden kautta. Kuitenkin kun mietin, niin olen ehkä rajojen asettamisessakin pysynyt usein niiden ns. turvallisten raamien sisällä. Kontrolloiden omia tunteita ja vältellen niitä hetkiä, joissa olisi todellisen ja isomman konfliktin vaara. Pelkään korottaa ääntäni ja pelkään niitä tunteita, joita minussa voi nousta, kun alan tehdä itseni näkyvämmäksi niissä läheisissä suhteissani ja niissä hetkissä, jotka herättävät eniten voimakkaita tunteita. Ja mietin, kestävätkö muut sen? kestävätkö suhteet? Mitä jos sen kautta poltankin sillat ja rikon välit kaikkiin, joita rakastan? Mitä jos yhteyttä ei saadakaan enää rakennettua takaisin toisen luo riidan ja tunnekuohujen jälkeen? Avain etenemiseen näillä askelmilla on, että on alettava ottamaan niitä riskejä, että toinen ei aina pidä kuulemastaan ja että rajojen asettaminen ja itseni puolella pysyminen herättää myös niitä ikäviä tunteita toisessa ja mahdollisesti vastakkasireaktion. Että se voi synnyttää ristiriitoja, joka taas altistaa hylkäämiselle, eli sille suurimmalle pelolleni.  Se vaatii omien kipeimpien tunteiden sietämistä ja myötätuntoista suhtautumista itseeni, jotta itseinho ei ottaisi valtaa, kun koen pahoittaneeni toisen mielen. Jos taas tähän en suostu, jään vähän kuin paikalleni. Ja tässäkään ei ole hyvä. Koska olen pisteessä, jossa välillä menen kuin kuplaan. Katoan paikalta ja menetän yhteyden ympäristööni ja siihen tärkeimpään, eli itseeni. Jossa vähän kuin lamaannun, mutta samalla reagoin epäsuorasti aggression kautta. Silloin tuntuu, kuin olisin vähän kuin lamaantunut siili, piikit pystyssä. Joka ei osaa kuin sähistä epämääräisesti, kun joku sohii vieressä niihin kipeimpiin kohtiin. ja siinä tilassa en ole näkyvä. En ole minä, vaan se varjo minusta, joka en haluaisi enää olla. Koska tuossa kuplassa on ahdistavaa ja aivan hemmetin yksinäistä olla. 

On kuitenkin ollut hetkiä, joissa olen tehnyt isoja harppauksia itseäni kohti ja vetänyt ne rajat, jotka ovat toimineet itselleni korjaavina kokemuksina. Muistan vieläkin niin selkeästi sen tunteen, kun erään vuosia sitten päättyneen, toksisen suhteen tullessa päätöspisteeseensä, tunnistin rajani ja annoin tulla. Puhuin suuni puhtaaksi ja vähän enemmänkin, asetin voimalla rajat ja huomasin, miten toinen kutistuikin siinä hetkessä edessäni kuin pikkupojaksi. Vain hiljaa kuunnellen, puristaen samalla tyynyä sylissään. Hän menetti siinä hetkessä sen voiman, jota käytti minuun. Muistan vieläkin kirkkaana, kuinka marssin hänen kodistaan tuon viimeisen kerran ulos, ja tunsin olevani voimaantunut ja vapaa. Enkä katsonut enää taakseni. Tuo sama tunne tuli, kun päätin toisen, pidemmän suhteeni, joka lakkasi toimimasta. Jossa koin, että jos jäisin, toimisin vasten arvojani ja hylkäisin siten itseni. Se tunne mitä tuosta päätöksestä tuli, kertoi että toimin oikein. Ja vaikka olen monet kerrat myös miettiinyt, mitä jos... olen aina päätynyt siihen, että muuta ratkaisua ei tuossa tilanteessa mihin se suhde lopulta meni, olisi voinut olla. Toinen tarina sitten on se, jos olisin toiminut eri tavoin ennen tuota pistettä, johon suhde kariutui.  Muistan myös viimeisimmän tapailusuhteeni, jossa pelkäsin toisen tunteita ja voimaa, mutta huomasin löytäneeni sen aikuisen minän siinä hetkessä, kun käytiin se viimeinen keskustelu. Silloin löysin oman voimani, ja seisoinkin vahvasti omilla jaloillani tuossa hetkessä, kun kävimme kaiken läpi ja totesimme, että suhde saa päättyä tähän. Se voima siis on jo minussa, mutta vaatii vielä työtä ja harjoitusta kaivaa sitä enemmän esiin niissä oikeissa hetkissä, ja nimenomaan ennenkuin hylkään itseni. Koska monesti saatan jo hylätä, ennen kuin herään lopulta puolustamaan. Avaimet siis ovat jo mulla, mutta nyt tarvtisee vain opetella käyttämään niitä ja löytää ne oikeat lukot. Tulla vielä tietoisemmaksi niistä hetkistä, joissa voin valita hylkäämisen ja puolustamisen väliltä.

Hylätyksi tulemisen trauma ja läheisriippuvuus kulkevat suvussa, periytyen aina sukupolvelta toiselle. Ja tämä jatkuu niin kauan, kunnes joku katkaisee sen, ja päättää ettei suostu enää hylkäämään itseään. Mulla on avaimet. ja mä haluan olla se, joka päättää tämän tähän. Nyt riittää.

Tänä kesänä odotin lomaa hieman ristiriitaisin tuntein. Odottaen, että nuo tunteet puskevat taas pintaan. Tätä ennakoiden halusin jo sopia ennakkoon joitain mukavia reissuja ja juttuja lomalleni, koska se vahvistaa tunnetta siitä, että en ole yksin ja loma voi olla mukava ja mun näköinen, vaikka tunteita tulisikin. Varmaan tämä auttoi, ja ehkä myös se, miten monena vuotena olen vellonut noiden tunteiden läpi ja tehnyt silti valintoja, jotka ovat rakentaneet sitä mun näköistä elämää ja lomaa, niissä olosuhteissa mitä on. Koska ainakaan vielä en ole tipahtanut noihin tunteisiin. Vaan olenkin huomannut nauttivani suuresti, ihan vain omasta seurastani. Huomannut, että mulla on oikeastaan  varsinkin näin loman alussa aika suurikin oman tilan tarve. Olen nauttinut hitaista aamuista, aikatauluttomuudesta, hetkessä elämisestä ja siitä, että aamukahvia juodessa voi pohtia, mitä tänään haluaisin tehdä. Vai teenkö mitään. Olen käynyt lounailla ja nauttinut siitä, että saa mennä valmiiseen pöytään, herkutellut jäätelöllä ja mansikoilla, pötkötellyt rannalla auringon lämmössä, haistellut meren tuoksuista tuulta, tehnyt ostoksia joita olen listannut haluavani hankkia ja nauttinut löytöjä tehdessäni. Katsellut maratonin sarjoja ja leffoja, rapsutellut koiria ja laitellut parveketta sekä ihastellut onnistunuttu tomaatin taimen istutusta ja tulevaa satoa. Hyvä elämä ja loma ei lopulta rakennu suurista suunnitelmista, vaan niistä pienistä hetkistä. Siitä tunteesta, että juuri nyt kaikki on hyvin enkä tarvitse muuta. Tähän ajatukseen oikeastaan heräsin, kun matkustin juuri loman alettua junalla treffaamaan erästä miestä, ja sainkin itseni junassa istuessa kiinni ajatuksesta "haluan hoitaa tämän vain pois alta, jotta voin mennä nauttimaan terassille hyvän salaatin ja kupillisen lattea."  Haluanko siis oikeastaan parisuhdettakaan nyt, vai kertooko tämä siitä, että olen vasta alkanut palautua enkä jaksaisi juuri nyt antaa itsestäni muille? Ihan varma en ole vastauksestani tähän kysymykseen. Koen olevani kyllä edelleen avoin sen suhteen, että se joku voi löytyä ja vähän myös toivovani sitä, mutta samalla juuri nyt on tosi hyvä ihan itseni kanssa. Olen onnistunut luomaan elämän, jossa elän itseni näköisesti, omien arvojeni mukaan ja nautin siitä. En kaipaa enää ketään täyttämään tai paikkaamaan jotakin. Ehkä hän voi täydentää, mutta ei paikata jotakin vaille jäämistäni. En sano, etteikö mitään noista aiemmin mainitsemistani tunteista olisi enää läsnä. Jossakin määrin on, mutta samalla sen rinnalle on tullut vahvana se kokemus, että voin olla täysi ja onnellinen ilmankin. Siksi en myöskään tyydy enää kehen tahansa. Ja jos sitä miestä joka täyttäisi mun kriteerit (joiden en kuitenkaan koe olevan täysin absurdeja tai kohtuuttomia) ei tule vastaan, sitten saa olla niin. 

Tänään lähden ystäväni kanssa kesäteatteriin ja syömään. Ihanaa! Alkuviikko on saatu nauttia auringosta ja tänään vähän harmaampi päivä, mutta se ei haittaa. Ensi viikolla odottaa toinen pieni reissu ystävän kanssa, muuten on kalenteri ensi viikon osalta tyhjä ja se tuntuu hyvältä. Vaikka olen ollut nyt paljon yksin, en ole kokenut kuitenkaan olevani yksinäinen. Ja siinä onkin tämän kaiken ydin. Löytää sellainen tasapaino omassa elämässä, että myös yksin on hyvä. 

Itse uskon unien symboleihin ja siihen, että tietyt symbolit edustavat meissa jotakin. Koti on yleensä peili minusta itsestäni. Ehkä tuo uni kuvasti tarvettani saada asioita järjestykseen, ja sitä, etteivät asiat aina miellytä tai mene juuri niinkuin toivoisi. Että joutuu sietämään epätäydellisyyttä, ja sellaisia tilanteita, joissa ei saa juuri sitä mitä haluaisi tai toivoisi. Joutuu tekemään myös valintoja, jotka eivät miellytä, mutta jotka on vain tehtävä. Tuo uni osui juhannuksen aikoihin, jolloin pohdin ja kipuilin omien perhesuhteideni kanssa. Sitä, miten koen etäisyyttä, ja samalla ikävää lähelle, ja surua ja kaipuuta siitä, mitä on joskus ollut, mutta ei ole enää. Ja miten vaikeaa on rakentaa uutta ja kuinka tällä hetkellä joudun sietämään sitä, että asiat eivät ole juuri niinkuin haluaisin. Siksi tuo unen koti varmaan olikin juuri lapsuuden kotini, koska tähän tuo varmasti liittyi. Ja ehkäpä nuo etäiset ihmiset tuossa unessa symboloivatkin mun suhdetta mun perheeseen. Olemme samassa tilassa, saman kodin sisällä eli samaa perhettä, mutta kaikki kuin erillämme toisistamme, tehden omia juttujamme. 

Toinen itseään toistava uneni liittyy ex-puolisooni vuosien takaa, jonka kanssa oli pitkä, ja toksiseksi luokiteltava parisuhde. Nuo unet sijoittuvat aina joko hänen kesämökilleen, jossa vietimme paljon aikaa, tai sitten yhteen yhteisistä kodeistamme. Unissa on aina sama teema. Olen exäni kanssa parisuhteessa, mutta mua ahdistaa, ja haluan pois. En haluaisi olla hänen lähellään ja tiedän haluavani erota, mutta en pysty tekemään tuota ratkaisua. Olen ikäänkuin juuttunut tai jähmettynyt tilanteeseen ja se tuntuu lähes sietämättömältä. Unessa ehkä pelkään exäni reaktiota, ja se saa mut jähmettymään, vaikka sisin huutaa tilanteesta pois pääsemistä. Tässä kohtaa herään aina unesta ja se jää kuin kesken.  Tällaisen unen näin taas pari päivää sitten ja se on nämä pari päivää pyörinyt päässäni enemmän ja vähemmän. Tunnemaailma unessa on selvä, ja ehkä se heijastelee juuri omaakin sen hetkistä tunnemaailmaani. Mutta mua hämmentää tässä se, että aina näissä on niin selkeä kaava. Ja pohdin, onko unella jokin muukin viesti mulle? Voiko se heijastella ehkä ylipäätään suhtautumistani miehiin? vai jotakin muuta? Onko mulla jotakin kohtaamatta?

Tunnistan itsessäni jonkin asteista miespelkoa ja varautuneisuutta tuntemattomia miehiä kohtaan. Usein ennakkoluuloni juontavat siihen, että miehen lähestyessä mua, epäilen hänen heti haluavan musta jotakin. On vaikea uskoa vilpittömyyteen ja siihen, että voin luottaa ja olla turvassa ja että toisella on hyvät aikeet. Ehkä tämä ajatus on myös se, jolla viestin jo itseni ulkopuolelle, että minua ei kannata lähestyä. Ja yleensä mua lähestyykin reaalimaailmassa vain miehet, jotka ovat hirveässä humalassa (eli eivät varmaan enää kiinnitä huomiota kehon kieleeni tai välitä siitä). Tämä tietysti vain lisää minussa tuota varautuneisuutta. Tunnistan myös, että mulla on, tai ainakin on ollut pelko siitä, että jään huonoon suhteeseen ja hylkään itseni. Tuon kyseisen exän kanssa olin yhdessä aivan liian kauan ja siksi siitä jäikin pelko, että toistan sen taas uudessa suhteessa. Nykyään kuitenkin koen alkaneeni päästä tuosta pelosta, kun olen tullut tietoisemmaksi omista rajoistani ja arvoistani ja saanut kokemuksia, joissa pysyn itseni puolella, asettaen rajat. Ehkä tuo uni toistaa itseään niin kauan, että nuo tunteet on tulleet kohdatuksi tai se jokin viesti otettu vastaan ymmärryksen tasolla. Vielä en ehkä ole päässyt siitä ihan perille. Mutta ehkä kirjoittamisen kautta saan sitä taas avattua itselleni hieman enemmän.

Muistan sen hetken, kun seurasin tuota kaaosta kuin sivusta seuraajana ja tunsin miten pakokauhu alkoi vallata sisintäni. Tuntui, etten selviä ja että olen yksin. Ettei hätääni nähdä enkä saa tarvitsemaani tukea. Vaikka kuvailen tätä nyt itseni ulkopuolella tapahtuvaksi, olen ymmärtänyt että oikeastaan kontrollin menetyksen tunne lähtee pohjimmiltaan minusta itsestäni. Se nojaa vahvasti omiin ajatuksiin, jotka herättävät tunteen. Tunne tuossa hetkessä on pelko, joka aktivoi pakene-taistele tilan päälle. Siinä tilassa näkökyky heikkenee, järkevä päätöksenteko vaikeutuu ja sitä skannaa kaikkea itsensä ympärillä kuin uhkien kautta, valppaana ja valmiina reagoimaan. Ongelma on siinä, että kun kaiken skannaa uhkien kautta ja aistit aktivoituneena reagoimaan niihin, saattaa reagoida hätäisesti, tehdä vääriä ratkaisuja ja heijastaa myös itsensä ulkopuolelle turvattomuutta, joka juuri aiheuttaa sitten sen että se kaaos alkaakin siirtyä omasta päästä ja kehosta itsen ulkopuolelle. Ajatus alkaa kuin toteuttaa itse itseään, minusta johtuen. Olen paljon tuon kokemuksen jälkeen käynyt mielessäni läpi tuota tilannetta ja mitä siinä tapahtui,  ja edelleen olen sitä mieltä että tilanteessa oli asioita, joihin en voinut vaikuttaa, johon mulla ei ollut riittävää osaamista ja johon johtoportaan olisi pitänyt reagoida nopeammin ja tehokkaammin. Syy ei ollut vain omissa ajatuksissani. Mutta se, että tuosta kokemuksesta tuli kuin itselle traumaattinen ja niinkin kaoottinen, oli varmasti isolta osin minusta lähtevää. Siitä, miten aloin uskoa omiin ajatuksiin ja annoin tunteille vallan. Todellisuudessa menetin tuossa hetkessä kontrolllin itsestäni. Ja se, jos mikä on pelottavaa.

Omaksi onnekseni tuohon tilanteeseen tarjoutui pakokeino. Siinä hetkessä en olisi ollut valmis ja kykenevä muuttamaan omaa tapaani reagoida tai sietämään tuota tilannetta enää kauempaa. Olin jo niin sisällä omassa pelossani. Mutta vaikka tuo tilanne ratkesi ja pääsin työympäristöön, joka tuki jaksamistani ja auttoi toipumaan, jäi tuo kokemus elämään. Pienet hetket ja tilanteet, jotka jossain määrin muistuttivat tuosta kokemuksesta, laukaisivat mussa välittömän reaktion jossa tunteet nousivat pintaan  ja keho reagoi samoin kuin tuossa menneessä hetkessä. Pikkuhiljaa kuitenkin käytyäni nuo tunteet läpi ja huomatessani, ettei se sama tilanne toistunutkaan, nuo reaktiot alkoivat vähenemään. Nuo hetket auttoivat käymään läpi tapahtunutta, kohtaamaan omia tunteita ja toimivat näin myös korjaavina kokemuksina. 

Jotta tuollaisesta syvästi omaa turvalisuuden tunnetta vavisuttaneesta kokemuksesta voi toipua ja voittaa sen pelon itsessä, on saatava tilalle juuri näitä korjaavia kokemuksia. Korjaavat kokemukset tulevat niissä hetkissä, joissa joutuu oman sietorajan puitteissa kohtaamaan sen pelon tunteen ja omat ajatukset, mutta huomaakin selviävänsä. Niiden kokemusten kautta olen pikkuhiljaa saanut löytää ammatti-identiteettiäni ja itsevarmuuttani uudelleen, uudelle pohjalle. Jokaisen tälläisen kokemuksen jälkeen huomaan jotain korjaantuvan sisimmässäni vähän oikeampaan asentoon ja vahvistavan taas kestokykyä seuraaviin, ehkä hiukan suurempiin haasteisiin. Eihän näitä tilanteita ole mukava ottaa vastaan, mutta ymmärrän sen olevan välttämätöntä oman voimaantumiseni kannalta. Siksi valitsen ennemmin suostua ottamaan ne vastaan, vaikka pelottaa. Pakeneminen vain vahvistaisi tunnetta siitä, että en pärjää enkä selviä.  

Tällainen kokemus oli myös viime viikolla. Huomasin, että jo tietäessäni etukäteen mitä on tulossa, alkoi ajatukset virittää niitä samoja tulkintoja tilanteesta mitä oli silloin kun tuo edellä kuvaamani hetki oli käsillä. Huomasin sen virittävän mussa tunteen, jonka olisin voinut hyvinkin helposti päästää luisumaan sinne pakokauhun ja paniikin tasolle. Nyt päätin kuitenkin toimia toisin. Päätin, että päästän noista ajatuksista irti. Ne ovat vain ajatuksia ja kumpuavat jostakin, mitä on joskus ollut. Nyt on tämä hetki, enkä vielä elä edes sitä hetkeä, joten ajatukset ja tunteet eivät kerro nyt siitä tulevasta, vaan siitä, mitä minussa on vielä kohtaamatta.

Päätin siis valita turvan. Miten se sitten tapahtuu? Se ei tapahdu vain valinnalla, vaan myös tietoisilla teoilla. Pohtimalla, mikä minulle tuo turvaa, mitä tarvitsen? Ja tehdä sitten valintoja sitä kohti. Minulle toi turvaa ennakointi: että kirjasin itselleni ylös jo ennakkoon, miten rakennan tulevan päivän haasteista huolimatta ja kiinnittäen huomion erityisesti niihin kohtiin, joissa se kaaos on mahdollinen, jos reagoin ja valitsen väärin tai en ennakoi. Kun asiat on pohtinut ja suunnitellut sieltä rauhan tunteesta käsin, eikä kaaoksen jo ollessa päällä, yleensä ratkaisutkin ovat järkevämpiä ja pystyn ankkuroitumaan turvaan myös paremmin itse hetkessä. Tieto ja ennakointi tuo turvaa ja vakautta. Silloin on helpompi pitää kontrolli niin itsestä kuin ympäristöstään, vaikuttamalla asioihin niin, että ei synny tilanteita, joissa kaaos on jo päällä. Rauhaan ja levollisuuteen auttaa myös se, kun pilkkoo mielessään tilanteen osiin. Ollen läsnä siinä hetkessä, mikä on nyt käsillä, pohtien kuitenkin jo seuraavaa askelta hieman ennakkoon. Ei tarvitse ottaa hallintaan koko päivää kerralla, riittää että etenee hetki kerrallaan ja muistaa hengittää myös välillä. Uhkaavien ajatusten sijaan päätin myös tietoisesti, että vahvistan sisimmässäni ennemmin puhetta siitä, että minä selviän ja valitsen luottaa, että asiat menevät hyvin. Ja niinhän ne menivätkin. Lopulta tuossa päivässä oli paljon aihetta kiitollisuuteen. Ja vaikka jännitin sitä, ei jännitys mennyt paniikiksi. Ja loppupäivää kohti huomasin tuon jännityksenkin alkavan sulaa pois, kun huomasin että tähän asti jo olen selvinnyt näin hyvin eikä mikään mieleni uhkakuvista ole toteutunut.  Ja koska pystyin pitämään itseni ankkuroutuneena turvaan, näin myös paremmin miten ympärillä tapahtuikin uhkien sijaan hyviä asioita. Asioita, jotka herättivtä kiitollisuutta ja antoivat kokemuksen, että tämähän meni hyvin! Ja taas jokin kohta minussa sai rakentua hieman oikeampaan asentoon. Ja yksi osa siitä pelosta mureni pois ja tilalle kasvoi turvaa ja rohkeutta. 

Tuo mennyt kokemus on kirkastanut mussa ajatuksen, että enää en vastaavaa haluaisi kokea. Ja haluan tehdä kaikkeni, että en joudu enää vastaavaan tilanteeseen ja sellaiseen tunteiden aallokkoon, jossa ote itsestä ja omasta toiminnasta katoaa. Aina pelkät omat tunnetaidot eivät kuitenkaan riitä. Joskus voi tarvita myös ulkopuolista apua ja tukea ja niitä konkreettia keinoja vastaisuuden varalle. Sitä olen saanutkin työskennellessäni työpaikassa, jossa koen saaneeni lisää juuri niitä konkreettsia keinoja haastaviiin tilanteisiin. Lisäksi haluan myös käydä koulutuksia, joiden kautta voin oppia vielä lisää. Tieto ja ymmärrys tuovat myös turvaa. Silloin pystyy parhaiten tekemään niitä valintoja, jotka kannattelevat haastavissa tilanteissa. 

Viimeisen parin kuukauden aikana on siis menty monien tunteiden läpi. Ennenkaikkea pinnalla on ollut huoli ja suru. Nyt kuitenkin huomaan, että viime aikoina on ollut jotenkin vaikea päästä kiinni suruun. Ja enemmänkin pinnalla on ollut ärtymys ja turhautuneisuus. Välillä tuntuisi jopa paremmalta tehdä se lopullinen ratkaisu koirani suhteen, koska huomaan alkaneeni itse kuormittumaan tästä tilanteesta. Silti joka päivä kun katson hänen virkeitä hetkiään, sitä kuinka häntä jaksaa vielä heilua ja hanska otetaan iloisena suuhun kun tulen kotiin, tuntuu ettei vielä ehkä kuitenkaan ole aika...mutta miten kauan itse jaksan, sitäkin täytyy puntaroida. Koska nyt kuitenkin tuntuu, että koirani suhteen vain odotetaan sitä, että suunta menee huonompaan. Ja oma ärtymys kertoo myös siitä, että alan itsekin väsymään. Toisaalta, yhteys niihin syvempiin tunteisiin ärtymyksen takana voi myös vapauttaa  voimavaroja. Koska aggressio ei ole pidemmässä juoksussa kovin hyvä seuralainen. Se palvelee vain tietyissä hetkissä ja kääntyy pitkittyessään kuormitukseksi. 

Vaikka elämässä on nyt raskaita asioita, on siihen mahtunut myös hyvää ja aihetta kiitollisuuteen. Olen saanut koiralleni hyvät lääkärit, jotka ovat ohjanneet omia ajatuksiani oikeaan suuntaan. Läheiseni on alkanut kertomaan mulle ajatuksiaan, minkä kautta olen kuitenkin pystynyt edes yrittämään saada hänelle ymmärrystä omasta tilanteesta ja pystynyt myös tekemään edes jo jotakin tilanteen edistämiseksi. Lisäksi pääsin matkalle, jonne pääseminen oli epävarmaa viimeiseen asti, mutta joka tuli juuri hyvään saumaan. Sain irtioton tästä kaikesta, mikä tuntuu nyt raskaalta. Sain nauttia auringosta ja keskittyä mukaviin asioihin viikon ajan. Ja levätä. Ja vaikka matkaankin mahtui monenlaisia tunteita ja tapahtumia, niin kaikenkaikkiaan tuo lomaviikko oli onnistunut ja tuntui haikealta palata takaisin suomeen ja omaan arkeen, ja kaikkeen siihen minkä tiesi täällä odottavan. Takaisin tullessa oli kuitenkin ihana huomata valon lisääntyneen, auringon säteiden jo hieman lämmittävän ja lintujen alkaneen laulaa.  Kevät kolkuttelee jo ovella. Siitä saa mielihyvää ja voimaa, ja odotan jo sitä, kun pakkanen kääntyy plussan puolelle ja lumet alkavat sulaa. 

Tänään on ystävänpäivä. Ja tänä ystävänpäivänä halusin olla erityisen hyvä ystävä itselle. Nautin hyvästä aamupalasta ja hitaasta aamusta, kuntosalitreenistä ja ostin itselleni vähän uusia vaatteita. Koska juuri nyt kaipaan niitä pieniä piristäviä asioita elämääni. Kohta lähden koirani kanssa kävelylle tuonne ihanaan aurinkoon ja illalla ehkä vielä saunaan. Pysähtymistä, rauhoittumista, hengittämistä...itseni kuuntelua ja sen herkkyyden etsimistä minusta, jotta tunteet voisivat taas virrata vapaammin. Olla itselleni lempeä, ja vahvistaa sitä mikä kuitenkin on hyvin ja mistä saan kiittää. Niitäkin asioita on elämässäni paljon. Ja samalla, vaikka mielen päällä on kaikenlaista, on hyvä huomata että kykenen kuitenkin myös katsomaan eteenpäin ja näkemään esimerkiksi koirista luopumisen jälkeisessä elämässä myös uusia mahdollisuuksia. Ja katsomaan myös jo sinne. Aika sitten näyttää, miten asiat lopulta menevät ja mitä valintoja teen. 

Loppuvuodesta juttelimme myös ystäväni kanssa manifestoinnista. Siitä trendikäsitteestä, josta moni nykyään tuntuu puhuvan. Katsoimme jopa yhdessä ohjelmaa, jossa sitä käsitteenä avattiin ja tuotiin konkretian tasolle. Oikeastaan ymmärsin, että se on sitä mitä olen tietoisesti tehnytkin. Vahvistanut kiitollisuutta, puhunut itselleni asioita kiitollisuuden kautta, ikäänkuin asiat olisivat jo tapahtuneet. Koittanut vahvistaa sitä uskoa ja luottamusta hyvään ja mahdollisuuksiin. Ehkäpä sitä on hyvä jatkaa ja vahvistaa itsessäni edelleen. Koska niin se vain on, että ajatuksilla on valtava voima. Siihen, miten elämän näemme ja mitä vedämme siitä käsin puoleemme. Mulle sana manifestointi on ehkä vieras. Ehkä enemmän puhuisin uskosta, toivosta ja luottamuksesta. Ja mulle se monesti muotoutuu rukoukseksi. Usko johonkin suurempaan pitää sisällään oikeastaan aika paljonkin juuri tätä, jota kutsutaan manifestoinniksi. Kuka sitten pyytää ja uskoo saavansa asioita elämältä, maailmankaikkeudelta tai Jumalalta. Joka tapauksessa se vaatii luottamuksen ja uskon valitsemista.

Mitä mä sitten haluan manifestoida? Ainakin terveyttä, hyvinvointia, itseni kuuntelemista, talouden tasapainoa ja arkea, johon mahtuu kaikki sen värit. Ja jossa on niitä värejä. En kaipaa ilotulitusta, tunteiden vuoristorataa tai mielen räjäyttäviä kokemuksia. Se mitä toivon, on se sellainen riittävän hyvä arki ja mielenrauha. Arki, johon mahtuu kaikki tunteet ja elämä itsessään. Sulkematta mitään pois. Paitsi sen , mikä ei enää palvele. Toivon mielen linnakkeista vapaata näkökykyä, jossa uhkien sijaan kykenen näkemään mahdollisuuksia, tekemään turvasta käsin valintoja ja elämään arvojeni mukaista elämää, ilman mielen luomia rajoitteita. Elämää, joka on itseni näköistä. Ja jota voin sitten vanhana kiikkustuolissa muistella kiitollisuuden kautta. 

Eilen illalla haaveilin vielä matkasta ja nautin siitä tunteesta, että juuri nyt ei ole isompia stressin aiheita ja silmien osaltakin olen päässyt edes jo siihen pisteeseen, että ne eivät jatkuvasti häiritse jokapäväistä elämää. Tänään sitten istuinkin toisen koirani kanssa päivystyksen odotustilassa ja rukoilin, että mistään vakavammasta ei olisi kyse. Ajatuksissani kävin läpi jo sitäkin, että hyväksyn jos matkaa ei tulekaan ja kirkastin mielessäni valintojani, joita teen mikäli asiat menevätkin sen pahimman skenaarion mukaan. Olen huomannut, että on helpompi hengittää ja olla läsnä tässä hetkessä, kun käy jossain määrin läpi ennakoivasti myös tulevaa ja valitsee hyväksymisen. Näin nyt on. Ja hyväksyn senkin, että tulevasta en tiedä. Valitsen tänäänkin, tässäkin hetkessä luottamuksen. En näe huomiseen, en edes seuraavaan hetkeen. Joka voi taas muuttua sekunnissa joksikin muuksi mitä mieli on ennustanut. Siksi vain tällä hetkellä on merkitystä. 

Peilaten kulunutta kahta vuotta tähän hetkeen, huomaan myös muutoksen. Mieleni ei karkaa enää niin herkästi sinne katastrofitulkintoihin ja paniikkiin. Vaan pyrkii katsomaan enemmänkin järkeen ja omiin arvoihin ja sydämeen nojaten sitä, mitä vaihtoehtoja näen edessäni ja miten niihin suhtaudun. Silloin on helpompi olla läsnä tässä hetkessä ja tehdä turvasta käsin ratkaisuja, vaikka toki tällaiset tilanteet aina herättävätkin monia tunteita ja se kuuluu asiaan. Huomaan kuitenkin, että ne "Mitä jos".. - ajatukset eivät enää kahmaise mua täysin hallintaansa, vaan pysyn jotenkin enemmän ankkuroituneena itseeni ja pystyn nekin ottamaan vastaan ikäänkuin nojaten samalla myös turvaan ja ratkaisuihin, jotka sitä turvaa vahvistavat. Turvaa tuo myös se, että kaikkia ratkasuja ei tarvitse tehdä nyt. Vain sen osalta, mikä on juuri nyt totta ja ajankohtaista. Muiden voin antaa odottaa ja ajatusten sekä tunteiden virrata vapaasti. Ne kyllä kertovat vastaukset mulle jos/kun sen aika tulee. Siihen asti voin turvasta käsin antaa ajatusten tulla ja mennä ja pohtia mahdollisuuksia. Silloin kyse on enemmänkin ennakoinnista, ei katastrofiin nojaamisesta. 

Elämä opettaa. Tuskin kukaan selviää elämästä ilman oppitunteja.  Ja vaikka näitä ei itselleen tilaisi jos saisi valita, niin kuitenkin nämäkin voi nähdä myös kiitollisuuden kautta, varsinkin jälkeenpäin. Ja nykyään pystyn näkemään myös niiden keskellä aihetta kiitollisuuteen. Niin myös tänään. Ja monet kerrat tämän puolivuotisen aikana, kun olen hoitanut silmiäni.

Huomisesta ei voi tietää. En voi ennustaa suuntaa, enkä asettaa aikatauluja, vaikka kuinka mieli niin haluaisi toimia. Jos niin teen, moninkertaistan vain oman kärsimykseni, kun asiat eivät menekään niin miten olin mielessäni rakentanut. Ja kun harvoin ne edes menevät. Vapauttavinta elämässä on lopulta hyväksyminen. Ja suostuminen sille matkalle, mitä elämä tuo eteen. Kaikkine väreineen ja mutkineen.

Lohdullista on, että vaikka on paljon asioita, joihin en voi vaikuttaa isossa kuvassa, niin kuitenkin näiden kuvien sisällä voin tehdä lopulta aika paljonkin valintoja. Ja se isompi kuva taas on sitten jonkun toisen, paljon suuremman ja viisaamman käsissä. Ja oikeastaan, hyvä niin.  Ehkä on jopa onni ja siunaus, ettei minun, jonka ymmärrys ja näkökyky on lopulta hyvin pieni, tarvitse maalata koko kuvaa. Vaan saan keskittyä yksityiskohtien hiomiseen.