Kävin äsken koiran kanssa lenkillä. Lähdin kävelemään tuttua metsätietä ja näin tien reunassa pajunkissoja.Hetken mietin että voisin kerätä niitä maljakkoon muutaman oksan, mutta sitten ajatuksiin tulvi mustoja vuoden takaisesta kävelylenkistä samaisella lenkkipolulla. Silloinkin keräsin pajunkissoja. Ja otin kuvan eräästä joesta, joka oli osittain sulanut ja vesi näytti mustalta valkoista lumireunusta vasten. Mun vatsaan tuli ikävä tunne näistä muistoista. Ensimmäinen ajatus oli, että en taidakaan haluta pajunkissoja, muistuttavat liikaa niistä tunteista joita kävin läpi vuosi sitten. Mutta sitten pysäytin itseni tämän ajatuksen juurelle. Ja päätin, että nyt mä kohtaan ne ikävät ajatukset ja tunteet joita mulla nousee. En pakene enää. Olen saanut tarpeekseni pakenemisesta ja välttelemisestä. Mä haluan elää ja mennä eteenpäin. Kohdata ne asiat, koska ne on vain tunteita, jotka nousevat ikävistä muistoista. Niimpä mä hidastin kävelyäni, oikein katselemalla katselin maisemia, kuuntelin lintujen laulua, ja keräsin vielä ne pajunkissatkin. Se ei tuntunut hyvältä, mutta kun sain sen tehtyä ja vain itsepäisesti jatkoin kävelyä ja tunnustelua, mä huomasin myös saavani siitä lisää puhtia, pieni voitonriemu nosti päätään. Mä pystyin! En vältellyt, vaan menin päin. Päätin samalla ottaa myös valokuvan siitä samaisesta joesta, josta viime vuonnakin kuvan otin. Sen katselu aiheutti pientä puistatusta, mutta mä rauhallisesti nappasin kuvan ja tuijottelin hetken sitä maisemaa. Näytti samalta kuin vuosi sitten. Kävelin lenkin loppuu ja laitoin kotona pajunkissat maljakkoon. Eivätkä ne aiheuta mulle enää mitään sen kummempia tuntemuksia, nyt kun sain otettua sen askeleen että kohtasin sen tunteeni.

Viime viikolla siedätin itseäni myös käydessäni lääkärissä poikani kanssa. Olin varaamassa hänelle lääkäriä, mutta meinasin vaihtaa lääkäriasemaa tajutessani, että lääkäriasema on sama missä kävin vuosi sitten psykiatrilla hakemassa lausuntoa terapiaa varten. Ikävä tunne tuli taas vatsaan, ja muistikuva siitä tunteesta mikä mulla oli silloin odotushuoneessa ja vastaanotolla. Olin taas aikeissa vältellä sitä ikävää tunnetta.  Mutta päätinkin puskea päin, varasin ajan ja me menimme samalle lääkäriasemalle. Ilman sen kummempaa draamaa. Se oli vain ajatus, tunteesta jota silloin vuosi sitten tunsin. Terapeutti sanoikin, että ilmeisesti mä pelkään että niiden asioiden käsittely ja tunteiden kohtaaminen laukaisee mussa uudelleen sen tunteen mitä silloin koin kun romahdin. Jotain häivähdyksiähän niissä hetkissä kokee niistä tunteista, mutta eivät ne jyrää alleen niinkuin silloin. Ja ne vaimenevat sitä mukaa kun niihin siedättää itseään. Pienistä asioista on lähdettävä, jotta pystyy yhä enemmän kohtaamaan pelkojaan, ikäviä tunteita ja muistoja. Nämäkin kuulostavat pieniltä asioilta, ehkä jopa naurettavilta. Mutta mulle oli iso askel tehdä se päätös, että mä en  välttele vaan kohtaan. Ja otan vastaan sen tunteen, käsittelen sen pois. Mä en halua olla enää oman mieleni vanki, mä haluan vapauteen. WP_20140219_001-normal.jpg