Mulla on todella voimakkaana turvallisuuden tunteen hakeminen ulkoisista tekijöistä, itseni ulkopuolelta. Kun sen nimenomaan pitäisi löytyä itsestä. Se on jopa niin pinttynyt tapa, etten aina huomaa edes kun ripustaudun siihen. Kaikista salakavalin tapani etsiä turvaa, on etsiä syitä kaikelle. Olosuhteille, tunteille jne. Toki on hyvä tiedostaa, mistä mikäkin juontaa juurensa. Mutta kaikkea ei sentään tarvitse penkoa eikä kaikkeen aina löydykään yskityiskohtaista selitystä. Se miksi herkästi tunnen turvattomuutta, juontaa lapsuudesta ja paniikkihäiriö on lauennut burnoutin myötä. Siinä oikeastaan syyt, joiden pitäisi riittää. Mutta mä pengon enemmän. En meinaa hyväksyä turvattomuutta, en tiettyjä tunteita joita välillä herää. Ja niiden hyväksyminen on helpompaa, jos löytää niille selkeän syyn. Tai vaikkei selkeänkään, mutta kuitenkin jonkin teorian johon sitten nojautuu ja turvautuu. Kun kuitenkin, ne syyt on loppujen lopuksi sivuseikka. Tärkeintä on löytää se turva itsestä, siinä hetkessä mikä on käsillä. Peilaamatta menneeseen tai katsomatta tulevaan, jota ei voi edes vielä nähdä. Ihmisen elämässä on paljon asioita, joissa ei ole logiikkaa tai joihin ei saa vastauksia. Ja se on vain hyväksyttävä ja silti elettävä, mentävä eteenpäin vaikkei vastauksia tai määränpäätä näkyisikään. Turvallisuushakuisuus on tuhoavaa ja kaventaa elämää, ruokkii pelkoja. Ja niin kauan kun sen turvallisuuden tunteen ulkoistaa, antaa peloille luvan hallita. Turva kun ei lopulta löydy kuin itsestä. Ulkoiset seikat voivat tuoda sitä hetkellisesti, mutta ne ovat vain kulisseja jotka voivat minä hetkenä hyvänsä romahtaa. Ja silloin , jos kaikki se mihin turvansa on rakentanut, kaatuu..mitä sitten tapahtuu? Koska on enemmän kuin varmaa, että jonain päivänä niin käy. 

Tästä hyvänä esimerkkinä on mun pari viime päivää. Mulla on ollut tosi väsynyt olo, oikeastaan ihan tokkurainen. Olen silti nukkunut hyvin. Väsymystä oli myös loppuviikosta ja silloin vielä hyväksyin sen, ajattelin että näin nyt on ja se ei kestä ikuisesti. Ja se helpottikin parissa päivässä. Nyt kuitenkin alkuviikosta väsymys tuli takaisin. Töissä tuntunut että ajatuksetkin on puuroa ja pinna kireällä, motivaatio hukassa. Sitten ei enää hyväksyminen riittänyt, piti alkaa etsiä syitä. Tuntui liian pelottavalta olla vain väsynyt. Se nostatti trauman tunteita pintaan, burnoutiin liittyen. Huomasin että väsymys alkoi herättää taas pelon tunteita, pientä paniikkiakin ajoittain jonka kanssa tasapainoilin. Uhrin rooli alkoi taas nostaa päätään. Lopulta keksin katsoa vanhoja päivityksiäni blogista...tasan vuosi sitten on kirjoitus, jossa kerron ihan samanlaisesta olosta. Koin helpotusta. Siitähän se johtuu. Kevät, ja näin ollut vuosi sittenkin. Kun aurinko alkaa paistaa enemmän ja valon määrä lisääntyä, mulla kestää hetki tottua siihen. Sitähän se. Pari viikkoa se kesti vuosi sittenkin, ehkäpä nytkin. Aloin rauhoittua. Samalla ystäväni kuitenkin heitti mulle kysymyksen. Mitäpä jos vuosi sitten näin ei olisikaan ollut? Niin, hyvä kysymys...mitä jos? Nyt sain siitä tiedosta turvaa, mutta tulee vielä tilanteita joissa sitä punaista lankaa ei vain löydy. Silti on selvittävä. Enkä halua silloin joutua paniikkiin. Vaan uskoa, että selviän ja pärjään ja tilanteet joita tulee, ne on vain hetkiä ja elämä kantaa. Olen edelleen se oman elämäni kuningatar. Kaikissa tilanteissa, kaikissa hetkissä ja kaikkien tunteiden kanssa.