Tämän sain taas huomata omakohtaisesti joululomalla, jolloin ne ryöpsähtivät aika voimallakin päälle. Joulunaika nostaa mussa muutenkin yleensä jossain määrin ikäviä tunteita, mutta tämä joululoma oli kyllä ihan omaa luokkaansa niiden osalta. Vaikka olen käynyt terapiassa, opiskellut tunnetaitoja ja käsitellyt tunteitani paljon, edelleen mä huomaamattani välillä kadotan yhteyden niihin. Tunteiden patoaminen ja kiertäminen on muhun niin syvään rakentunut ja automaattinen suojamekanismi, että se yllättää mut edelleen ja usein vasta siinä kohtaa, kun huomaan ikäänkuin tipahtavani niihin tunteisiin, joita olen ohittanut. 

Aloin kesällä opiskelemaan, johon into oikeastaan lähti elämäntilanteeni ja tämän pysähtyneeltä tuntuvan maailmantilanteen johdattamana. Tarvitsin liikettä, tunteen että jokin asia elämässäni etenee. Että edes jollakin osa-alueella on määränpää ja tavoite, jota voin juuri nyt tavoitella.  Koin elämäntilanteestani johtuen ahdistusta ja apävarmuutta ja tarvitsin kipeästi vastauksia, joita ei siihen hetkeen ollut tarjolla. Tämä tilanne herätti monenlaisia ikäviä ja vaikeita pelon, vihan ja surun tunteita ja opiskelu auttoi saamaan ajatuksia tästä tilanteesta muualle. Tiettyyn pisteeseen asti on hyvä, että vaikeissa elämäntilanteissa ja kriiseissä pystyy suuntaamaan katsettaan muihin asioihin, mutta jos se toimii tunteiden kiertämisen välineenä, niin ettei tunteitaan enää kohtaa, se ei ole hyväksi pidemmän päälle. Tunteet kun eivät katoa, vaikka niitä kuinka pakoilisi, painaisi alas tai kiertäisi. Aina jossakin kohtaa tulee se piste, kun ne pitää kohdata. Ja silloin kohdattavaa voikin olla jo repullisen verran, sillä saldoa on ehtinyt kertyä. Viimeistään siinä kohtaa, kun ihminen pysähtyy, nousevat sisimmästä kaikki se kipeä ja alas painettu päivänvaloon, vaatien nähdyksi tulemista. Näin mulle kävi myös silloin, kun aikoinaan paloin loppuun. Silloin tosin puhuttiin jo vuosien kertymistä. Muistan kuinka terapiassa kuvailin, että tuntuu kuin mun sisällä olisi purkki, joka on sullottu täyteen tunteita, ja nyt ne kaikki tunteet ovat räjähtäneet sieltä levälleen. Ja niin se juuri olikin. Vuosien saldot levähtivät kriisin ja pitkään jatkuneen stressin tuotoksena pintaan ja käsittelyyn. 

Tämän joululoman tunneryöppy muistutti jollain lailla kokemustani loppuunpalamisesta, lievempänä muotona vain. Kehoni ilmaisi tunnekuormasta kyllä jo ennen lomaa, mutta en osannut tai halunnut pysähtyä kuuntelemaan. Ihmettelin vain, kun leposykkeeni oli useamman viikon epänormaalin korkealla. Ajattelin, että opiskelu ja tämä poikkeusajan stressi ja loppusyksyn väsymys näkyvät sykkeissä. Kyse oli kyllä kuormittumisesta, mutta uskon, että se mikä minua kuormitti, oli tunteet. Painekattila alkoi olla jo täynnä ja odotti purkautumista. Kun tunteet sitten lomalla alkoivat purkautua ja annoin niile luvan tulla ja tuntua, kertoa viestinsä ja lipua ohi omalla painollaan, alkoivat yösykkeetkin laskemaan. 

Vaikka lomani ei ollut tunnetasoltaan sieltä parhaimmasta päästä, koen tämän loman olleen silti tärkeä oman kasvuni kannalta. Se, ettei lomalla oikein voinut tehdä mitään, sellainen todellinen pysähtyminen herätti mut huomaamaan, miten herkästi edelleen lähden tunteiden kiertämiseen niiden kohtaamisen sijaan ja kuinka se sitten kostautuu, kun lopulta joudun pysähtymään ja kohtaamaan. Ymmärsin, että näin ei voi jatkua. En halua käyttää lomiani siihen, että ryven ikävissä tunteissa, vaan haluan kohdata ne silloin, kun ne todellisuudessa heräävät ja ovat läsnä. En halua odottaa sitä, että kehoni alkaa regoimaan, kun en kuule enkä näe itseäni enkä ole yhteydessä sisimpääni, vaan mun on löydettävä keinot pysähtyä ja olla yhteydessä myös sen kiireisen arjen keskellä. Mutta muutos on musta kiinni. Mun on itse haluttava sitä, jotta näin voi tapahtua. Muuten saatan taas herkästi valita sen helpommalta ja mukavammalta tuntuvan tien, mikä kuitenkin kostautuu seuraavassa hetkessä, kun pysähdyn. 

Loman pysähtymisen ja siitä seuranneen tunneryöpyn koin myös merkityksellisenä siinä suhteessa, että nyt todella sain toistuvasti kohdata erityisesti omaa surun tunnetta, purkaa sitä itkun kautta ja huomata, kuinka  itkeminen todella vapauttaa tunnetta ja helpottaa oloa. Itkun tehtävä on purkaa tunnetta ja helpottaa sitä kautta omaa oloa, ekä sitä tarvitse hävetä tai pelätä. Itku on ttodella tärkeä taito tunteiden säätelyssä.

Itkun lisäksi on tärkeää löytää elämän kriisien tai kipeiden tunteiden rinnalle niitä itselle turvaa ja mielihyvää tuottavia pieniä asioita ja sallia niitä itselleen. Kun tuntee itsensä surulliseksi ja turvattomaksi, kaipaa ymmärrystä, lempeyttä, läheisyyttä, yhteyttä ja turvaa. Näitä voi myös itse itselleen tarjota, niin ajatusten, kuin ihan konkreettisten asioiden muodossa. Itsellä näitä pieniä juttuja, joilla koin rakastavani ja lohduttavani itseäni, olivat mm. sauna ja kynttilät, kasvonaamio, pilates, ulkona kävely ja erityisesti iltaisin musta oli ihanaa kävellä pikkuteillä ihastelemassa omakotitalojen jouluvaloja. Kun lunta satoi, nautin myös paljon hiihtämisestä. Sinänsä hassua, sillä ennen en ole kokenut kyseiseen lajiin mitään erityistä intohimoa, mutta nyt jotenkin lumisen metsän katselu ja raikkaan ilman haistelu ja siihen yhdistetty liikunta helpotti omaa oloa ja auttoi olemaan enemmän läsnä tässä ja nyt. Huomaan, että oikeastaan kaikki aitstikokemukset ja niiden merkitys jotenkin korostuvat silloin, kun olen ns. haavat auki. Kauniit valot ja viihtyisä ympäristö tai tunnelma, hyvät tuoksut, maut, levollinen liike, kosketus. Ehkä ne korostuvat myös siksi, että kun on vahvemmin yhteydessä itseensä, on yhteydessä vahvemmin myös aistien kautta maailman kanssa. On tärkeää myös luoda yhteyttä itsensä lisäksi muihin ihmisiin. Jakaa omia tunteitaan ja kokemuksiaan. Se auttaa osaltaan purkamaan tunnekuormaa ja yhteyden tunne ja läheisyys toiseen ihmiseen luo myös turvaa. Toivon, että tämän loman kautta osaan jatkossa pysähtyä ja kuunnella sisimpäni viestejä jo aiemmin. En vasta siinä kohtaa, kun mut pakotetaan pysähtymään.