Eilisen kirjoitukseni jälkeen pääsinkin jo toisiin tunnelmiin. Tänään ei ole ollut mun päiväni. Tai, ehkä onkin..?

Tämän päivän uutiset kiristyvien rajoitusten osalta ja etäsuhteen tuoma oma kiristyksensä saivat taas tunteet läikkymään. Siihen päälle avasin tulevan yliopistokurssini moodlesivut ja lannistuin vielä lisää huomatessani, että tulevaan tenttiin tulee yhtenä osana englanninkielinen artikkeli. Minun englanninkielentaidoillani, olin jo valmis melkein nostamaan kädet pystyyn kurssin osalta. Mietin, mahdanko päästä tentistä läpi ja mitähän koko kurssista tulee. Stressitaso nousi entisestään. Näissä tunnelmissa lähdin lenkittämään koiriani, ja mielessäni manasin, että pistän kohta parisuhteen jäihin, opinnot jäihin ja jään yksin istumaan sohvalle ja odottamaan että tämä paska on joskus lipunut ohi. Siinä kohtaa tuntui kuin kohtalon ivalta, että kun elämä paskoo päähän, niin sitä paskaa saa sitten joka tuutista. Koirani nimittäin ovat jostain syystä mieltyneet nyt talviajalla toisten koirien jätösten maisteluun ja tällä kertaa ne olivat molemmat ihan erityisen innokkaina yrittämään jokaisen vastaan tulevan kasan kimppuun. Minä siinä sitten yritin parhaani mukaan estellä heitä ja kiskoa pois jätösten luota ja mietin vain mielessäni, että miten tätä paskan kanssa tasapainoilua tulee nyt joka taholta. Nyt jo hieman naurattaa, silloin lähinnä purin huulta etten alkaisi ääneen parkumaan. 

Kotiin päästyäni onnekseni tuo kurssin tuoma huoli ratkesi, ja oloni hieman keveni. Mutta sitten luinkin iltalehden sivuilta listan, mitä kaikkea uudet rajoitukset konkreettisesti tuovat tullessaan, ja kuinka ollakaan, julkiset saunat kielletään! Mä kestin vielä sen, että joululomalla en päässyt saunaan, mä nielin tämänkin, että karanteenin takia en päässyt saunaan, mutta nyt ne sitten suljetaan rajoitusten takia eli taaskaan en pääse. Miten epäreilulta se tuntuukaan! Pieni, mutta suureksi noussut ilon aihe näin korona aikana, ja sekin viedään. Mä olen omasta saunasta haaveillut niin kauan, kun olen nykyisessä asunnossani asunut eli n. 10 vuotta. ja odottanut, että sitten kun on se kumppani jonka kanssa muutan yhteen, sitten mä saan sen saunan. Koska olen laskenut, että mulla ei ole yksin rahaa isompaan tai kalliimpaan asuntoon, mitä saunalliset asunnot ovat. Nyt kun olen ollut etäsuhteessa muutaman vuoden eikä edelleenkään ole näköpiirissä yhteen muuttoa, alkaa katkeruus nostaa päätään. Miten kauan pitää vielä odottaa? Milloin tämä sitten kun -elämä loppuu ja saan elää omia unelmiani kohti?

Paskasta voi kuitenkin syntyä jotain hyvääkin. Saahan se kukatkin kukkimaan. Ja niin tästäkin syntyi. Ainakin se, että lopulta kaiken tämän päiväisen kärvistelyn kautta yhtäkkiä mulle valkeni, että mun on itse tehtävä asioiden eteen jotain, jos jotakin haluan. Jos jään vain makaamaan siihen paskaan,  odottamaan sitä sitten kun -päivää tai laitan unelmani tai haaveeni toisen varaan,  mä lopulta katkeroidun. Ja kohdistan myös ne negatiiviset tunteeni siihen toiseen, jonka varaan unelmani olen laittanut. Elämä on nyt, ei huomenna tai viiden vuoden päästä. Jos mua jokin tällä hetkellä ahdistaa, niin se on elämätön elämä. Asiat, joita haluan, mutta en ole saavuttanut. Unelmat, jotka odottavat ja saattavat lipua ohi, kun en tee niiden eteen mitään. Nyt olen odottanut tarpeeksi, nyt riittää. Nyt pitää jo tapahtua. Niimpä ryhdyin tuumasta toimeen ja aloin selvitellä eri vaihtoehtoa unelmani suhteen. Ainakin nyt yritän, pysyn liikkeessä ja pyrin eteenpäin. En tiedä mihin se johtaa vai johtaako mihinkään, mutta ainakaan en voi sanoa etten olisi yrittänyt.