Jos nämä poikkeusajat jotakin ovat pakottaneet kohtaamaan, niin tuon tosiasian. Elämässä mikään ei ole varmaa, mihinkään ei voi täysin luottaa ja tukeutua ja on tärkeää oppia myös hyväksymään, ja elämään sen tosiasian kanssa.

Mä olen luonteeltani hyvinkin kontrolliin taipuvainen, mikä juontaa juurensa mun sisäiseen turvattomuuden tunteeseen. Se ohjaa mua monesti selvittämään, suunnittelemaan ja varmistamaan asioita. Se tunne haluaa tietää, varmistaa ja ohjata elämää.  Mun yksi vaikeimmin siedetyistä tunteista on epävarmuus, sillä kontrolliin ja turvattomuuden tunteeseen taipuvainen ihminen ei mitään muuta enemmän kaipaa elämäänsä kuin varmuutta, tietoa, ennakoitavuutta ja seesteisyyttä. Muutokset, yllätykset ja epätietoisuudet lisäävät herkästi stressitasoa ja vievät epämukavuusalueelle. 

Elämä on tuonut mun eteen tämän epävarmuuden ja kontrolloimattomuuden kohtaamista jo parisuhdetilanteeni kautta. Korona  on vielä korostanut tämän tunteen ja tosiasian kohtaamista, että niin sietämätöntä kuin se onkin myöntää ja vaikea hyväksyä, niin fakta on, että on vain mielen omaa harhaluuloa ja illuusiota uskoa, että jotakin tässä elämässä voisi kontrolloida. Mä voin kyllä vaikuttaa asioihin, tehdä valintoja elämäni ja hyvinvointini suhteen, mutta elämää itsessään en voi hallita. En seuraamuksia valinnoistani tai sitä, mitä seuraava päivä tai hetki tuo tullessaan. En voi hallita läheisiäni, en terveyttäni, en elämän kriisejä tai vastoinkäymisiä. Vaikka edelleen käyn monenlaisia epämukavia tunteita aina ahdistuksesta pelkoon, vihaan ja suruun läpi kohdatessani tämän kontrolloimattomuuden tunteen itsessäni, olen myös oppinut yhden tärkeän asian: siihen voin vaikuttaa, miten asioihin ja tilanteisiin suhtaudun. Jäänkö rypemään pelon, huolien ja pettymysten tunteisiin ja pyörittämään mielessäni myrkyllisiä ja mieltä latistavia ajatuksia, vai pyrinkö kohtaamaan ja käsittelemään nuo tunteet, jotka heräävät ja sen jälkeen keskittymään siihen, mikä kuitenkin on hyvin ja mitä hyvää tästä hetkestä voin itseeni ammentaa, muuttuneista olosuhteista tai kaikista heränneistä tunteista huolimatta?

Mulla piti olla juuri nyt menossa talvilomaviikko. Olin jo monta viikkoa etukäteen sen esimieheni kanssa sopinut ja kaiken piti olla selvää. Mieheni kanssa vallitsevista olosuhteista johtuen emme suunnitelleet viikkoon mitään ihmeellistä. Ulkoilua, liikkumista ja huvittavaa mutta totta, mitä ruokia aiomme tehdä yhdessä. Koronan tuomien rajoitusten kautta pienet ja arkiset asiat ovat nousseet niiksi arjen kohokohdiksi ja mielihyvän tuottajiksi ja näitä ovat mm. hyvä ruoka, sauna, ulkoilu ja liikunta. Näitä ei ole kielletty, joten niitä uskalsin jopa suunnitella lomaviikolleni. Tarkoitus oli olla osa viikosta minun luonani ja osa mieheni luona. Haaveilin jo mielessäni, kuinka saan hänen luonaan saunoa paljon, itselläni kun on vain kerta viikossa saunavuoro. Yhteinen lomaviikko oli ajankohtanakin tärkeä, sillä saisimme yhteistä aikaa enemmän nyt, kun loman jälkeen mulla alkaisi yliopistokurssi, joka veisi paljon vapaa-aikaa maaliskuussa.

Kuinka ollakaan, toisin kävi kuin suunnittelimme. Kaksi päivää ennen loman alkua mulle ilmoitettiin, että olen altistunut ja minut määrätään karanteeniin koko tuon talvilomaviikon ajaksi. Odotettu loma peruuntui, kaikki suunnitelmat menivät uusiksi ja parisuhdeaika siirtyi johonkin myöhempään ajankohtaan. Mitään tietoa ja varmuutta ei myöskään ole, onko vastaavaan lomaviikkoon enää ennen kesää edes mahdollisuuksia, sillä ajat ovat haastavat lomien pitämiseen. 

Olin vihainen, pettynyt, harmissani, surullinen. Miksi juuri nyt, miksei vaikka viikon päästä niin voisin edes hyödyntää karanteenin opiskeluun? Taas sain kohdata sen tosiasian, että etäsuhde tuo vain esteitä ja haasteita. Enkä pääse edes saunaankaan! Taas sekin pieni ilo viedään, niinkuin joululomallakin kävi. Miten epäreilua! Katkeruus nosti päätään. 

Pari päivää meni noiden tunteiden kanssa, mutta juteltuani mieheni kanssa ja prosessoituani asioita, sain käännettyä kiukun ja pettymyksen tunteet toiseen suuntaan. Aloin keskittyä hyväksymiseen, ja  keskittyä siihen, mikä on hyvin, mitä mahdollisuuksia ja hyvä puolia tässä tilanteessa on ja etsimään mielihyvän tunteita niistä pienistä asioista niinkuin tähänkin asti olen tehnyt, niistä olosuhteista käsin, jotka ovat nyt läsnä ja joihin en voi vaikuttaa.

Ajattelin, että ok, en pääse nyt saunaan, en näe miestäni enkä voi liikkua juurikaan kotini ulkopuolella. Ajatus harmittaa, mutta auttaako siihen tunteeseen ja asiaan takertuminen, vai  päästänkö siitä mieluummin irti ja keskityn tähän hetkeen ja siihen, mitä se minulle tarjoaa? Päätin valita jälkimmäisen. Mieleni ei tarvitse negatiivisuutta, se vain pahentaa omaa pettymyksen ja vaillejäämisen tunnetta ja saa olon tuntumaan kurjalta ja masentuneelta. Tilanne on mikä on enkä voi sille mitään, joten se on vain hyväksyttävä. Halusin ottaa tämän ajan kaikesta huolimatta loman kannalta. On aikaa levätä, huolehtia omasta hyvinvoinnista ja tehdä niitä itselle mukavia ja mielihyvää tuottavia asioita kotona. Jos antaisin negativiisuudelle liikaa valtaa, en pystyisi nauttimaan tästä viikosta ja kokisin sen vain kuormittavana. Ja millaista olisi sitten stressaavan ja kielteisten tunteiden sävyttämän viikon jälkeen aloittaa kurssi ja palata töihin? Kun ei ole edes varmuutta, saanko samanlaista hengähdystaukoa enää ennen kesää. Jos mun tilaisuus lomaan on nyt, niin eikö mun kannattaisi silloin tehdä siitä myös itselleni loma? Näiden ajatusten siivittämänä olen tässä päiviäni kuluttanut. Ja huomannut, että päivät ovat kuluneet ihan mukavasti. Olen saanut levätä, kuntoilla, lukea kirjaa, tehdä ruokaa pidemmän kaavan mukaan ja ajatuksella. Tehdä rauhassa kotitöitä ja myös sellaisia asioita, joiden tekeminen on ollut ajatuksen tasolla, mutten ole arjen keskellä saanut aikaiseksi. Olen saanut rapsutella paljon koiriani, katsoa maratonina sarjoja, viettää koko päivän halutessani pyjamassa, meikata huolella ja tarkkaan, selailla nettikauppoja ja tehdä löytöjä. Kerran kävin myös hiihtämässä, sillä kotini vieressä on järvi, jonka jäälle on tehty latuja. Siellä sain rauhassa tuulettaa ajatuksia, nauttia talvisesta maisemasta ja pitää turvalliset välit muihin ulkoilijoihin (joita oli vain muutama lisäkseni). 

Loppujen lopuksi tässäkin viikossa on paljon hyvää ja aihetta kiitokseen. Koronaoireitakaan ei ole, joten ehkä saan jopa palata terveenä töihin karanteeniajan päätyttyä. 

Ja lopulta, mun tilanteessani on kyse vain viikosta. Vain yksi viikko mun elämästä. Vallitsevassa tilanteessa on monia, jotka joutuvat olemaan kotonaan eristyksissä kuukausi tolkulla, koska kuuluvat riskiryhmään. On syvää yksinäisyyttä, sairauksia ja taloudellisia huolia kaiken tämän keskellä. En voi kuin toivoa ja rukoilla paljon voimia ja niitä pieniä iloa tuovia asioita heidän arkeensa, jotta he jaksavat sinnitellä tämän kaiken läp! Vielä koittaa aika, että tilanne helpottaa. Vielä voimme pelkäämättä kävellä kauppakeskukseen, käydä elokuvissa, harrastuksissa, ravintolassa, elää sitä ihan tavallista arkea ilman jatkuvaa epävarmuuden, pelon ja syyllisyydenkin tunteita. Mikään tilanne ei kestä ikuisesti, niinkuin ei mikään tunnekaan. Ja kaiken kamaluuden keskellä voimme oppia myös paljon tärkeitä asioita, itsestämme, tunteistamme ja elämästä. Opimme arvostamaan enemmän pieniä asioita, voimme löytää uudelleen luovuutemme äärelle, voimme löytää liikunnan ja ulkoilun ilon, emme pidä enää kaikkea arjemme rakenteita itsestäänselvyytenä, jolloin niiden arvo nousee. Opimme kohtaamaan ja hyväksymään epävarmuutta, kohtaamaan sisimpäämme piilotettuja tunteita ja kipukohtia, joiden kautta taas voimme eheytyä. Elämään tätä hetkeä, koska huomisesta ei voi tietää. Siinä jotakin,  mitä itse olen löytänyt.