"Läheisriippuvuuden tunnusmerkkejä: 

Voimakas hylätyksitulon ja yksinjäämisen pelko, joka saa ylijoustamaan rajoistaan ja tarpeistaan

Vaikeus tehdä itse valintoja ja päätöksiä

Vaikeus luottaa itseen

Ylikeskittyminen toisen muutokseen ja prosessiin

Pinnan alla pelkoa, ahdistusta, avuttomuutta"

(Inhimillinen itsetuntemus)

Älylaitteet ovat siitä pelottavia, että ne tuntuvat kuuntelevan meitä kaiken aikaa ja omien puheiden tuotokset tulevat usein näkyviin erilaisten mainosten kautta some -kanavilla. Joskus tästä on kuitenkin myös hyötyä. Itse uskoisin, että viime aikaisten kipuilujeni, niiden aikaansaamien googlailuiden ja ystäville avautumisteni kautta eteeni tuli Instagramissa vastaan Eevi Minkkisen ylläpitämä sivusto Inhimillinen itsetuntemus, jonka teemana on läheisriippuvuus. Kiinnostuin hänen kirjoituksistaan, koska tunnistin niistä itseäni ja aloin seuraamaan tuota sivustoa. Mitä enemmän hänen kirjoituksiaan luin, sitä enemmän tunsin lukevani kuin kuvailua itsestäni ja parisuhteistani ja aloin ymmärtää taas jotakin enemmän. Löysin myös kuunteluun Minkkisen kirjan Ymmärrä itseäsi, ymmärrä suhteitasi, joka kuvailee läheisriippuvuuden ilmenemismuotoja ja siitä eheytymistä ja mitä enemmän kirjaa olen kuunnellut, sitä enemmän ymmärrykseni on lisääntynyt. Enää en puhu vain siitä, mitä hylätyksi tulemisen pelko minussa tekee. Tuo pelko synnyttää rinnalleen läheisriippuvuuden, ja ensimmäistä kertaa koen katsovani menneitä ja nykyistä suhdettani kuin täysin uuden ymmärryksen valaisemana. Olen ollut ymmälläni, peloissani ja kokenut jopa häpeää, kun olen huomannut ikäänkuin kadottavani suhteissani välillä itseni. Kuin en aina erottaisi mihin itse päätyn ja mistä toinen alkaa. Samalla kadotan kosketuksen omiin tunteisiini ja tarpeisiini, koska ne sekoittuvat toiseen ihmiseen ja jäävät hylätyksitulemisen pelon alle. Tämä on herättänyt ahdistusta, turvattomuutta, voimattomuuden ja hallitsemattomuuden tunnetta, kaaosmaista tunnesekamelskaa ja epävarmuutta siitä, mitä minä haluan ja mitä tarvitsen, kuka olen ja mihin suuntaan olen menossa. Ymmärrys tuo kuitenkin mukanaan empatiaa tuota kaikkea kohtaan ja lisää myös turvallisuuden tunnetta. Sillä kun ymmärrän itseäni ja toimintamallejani, on helpompi myös alkaa toimia toisin ja eheytyä. Ymmärryksen kautta myös häpeän ote vähenee. Yhtäkkiä kaikki se, miten olen oireillut, tuntenut, kokenut ja toiminut suhteissani, löytääkin selityksen. Ja mikä lohdullista, tästäkin riippuvuudesta voi todella eheytyä. Oikeastaan kaikki riippuvuudet juontavat juurensa juuri läheisriippuvuuteen.

Kun katson kuljettua tietä takanani, näen siellä paljon jo oikeita askelia oikeaan suuntaan, kohti eheytymistä. Paljon kohdattuja kipuja ja omien tunteiden, tarpeiden ja arvojen vahvistumista. Ja mitä vahvemmaksi ja kirkkaammaksi ja näkyvämmäksi ne itselleni teen, sen vahvempana ne pysyvät minussa ja minä itsessäni, myös toisen ihmisen rinnalla. Silloin itsensä hylkäämistä ei enää tapahdu ja olen turvassa. Ja silloin myös parisuhteeni muuttuvat terveemmiksi, tasa-arvoisemmiksi ja turvallisemmiksi. Vaikka olen kokenut nykyisessä suhteessani olevan näitä ominaisuuksia, on siinä myös elementtejä turvattomuudesta. Ja nyt sen oikeastaan vasta alan kunnolla ymmärtää. Ja nähdä, miten läheisriippuvuus on ohjannut tässäkin suhteessa, ja toiminut myös sen ns. liimana.

Kun katson kuljettua matkaani ja sitä, mitä olin vuosia sitten, niin muutos minussa on valtava. Ennen loppuun palamista olin kuin Muumilaakson näkymätön lapsi. En tunnistanut enkä ilmassut omia tunteitani, tarpeitani enkä rajojani. Olin häpeän sitoma, itseltäni ja muilta piilossa. En uskaltanut tuoda itseäni, mielipiteitäni ja ajatuksiani esiin, sillä oli turvallisempaa olla vain näkymätön. Pikkuhiljaa olen kuitenkin tullut enemmän ja enemmän esiin. Murtanut häpeää, kohdannut tunteitani, löytänyt yhteyden aggressioon ja omiin rajoihini ja sen kautta saanut persoonaani uusia värejä. Nykyään uskallan näkyä ja asettaa rajoja, mutta läheisissä ihmissuhteissani hylätyksi tulemisen pelko ottaa vielä herkästi vallan, jolloin värini alkavatkin salakavalasti haalistua. Enkä aina edes itse huomaa sitä. Oikeastaan ensimmäistä kertaa heräsin tähän ennen kesää, kirjoittaessani edellistä postaustani. Kuluneena viikonloppuna heräsin tähän uudelleen, painiessani ahdistuksen ja kaaosmaisen epämääräisen olttilan kanssa vallassa. Silloin soitinkin äidilleni ja ystävälleni, jotta kuulisin heidän suustaan miten he tilanteeni näkevät, koska itse koin taas kadottaneeni itseni noiden tunteiden alle ja tulleeni sen myötä sokeaksi. 

Tällä hetkellä oloni on aika levollinen. Olen nyt saanut tarvitsemaani tilaa ja rauhaa sekä ymmärrystä ja koen olevani taas yhteydessä itseeni, tunteisiini ja tarpeisiini, joita nyt kuuntelen ja tutkin.  Ja teen töitä niiden vahvistumisen eteen, jotta pystyisin ne säilyttämään myös parisuhteessa, kun on päätösten aika. Samaan aikaan kuitenkin myös pelottaa, sillä mietin, olenko vielä tarpeeksi vahva seisomaan itseni rinnalla, pysymään uskollisena omille arvoilleni, tarpeilleni ja rajoilleni, kun niin monta kertaa olen jo itseni kadottanut ja hylännyt? Toivon, että olen. Sen eteen nyt ainakin teen töitä. Koska nykyään rakastan itseäni enemmän kuin ihmissuhteitani ja olen tietoisempi siitä, mitä minussa tapahtuu, kun läheisriippuvuus yrittää ottaa vallan.