Vaikka ero ei koskaan ole helppo ja itsekin olen käynyt varmasti kaikki mahdolliset tunteet läpi siihen liittyen, niin olen silti kaiken surun, pettymyksen, vihan ja pelonkin keskellä myös alkanut nähdä, miten merkitysellinen tuo suhde kuitenkin minulle oli oman kasvuni kannalta, vaikka se eroon päättyikin. 

Tämän kolmen vuoden aikana sain olla suhteessa ihmisen kanssa, joka suhtautui elämään, asioihin ja minuun positiivisesti. Hän uskoi muhun, jaksoi aina olla kannustava, rohkaiseva ja nähdä kaiken aina ratkaisukeskeisesti ja positiivisuus edellä. Nyt huomaan, että vaikkei hän ole enää elämässäni, on tuo hänen suhtautumisensa minuun jättänyt muhun jäljen. Hyvän sellaisen. Hänen puheensa, asenteensa ja se miten hän näki mut, on toiminut kuin peilinä mulle itselleni ja sen kautta voin nykyään puhua itse itselleni samalla rakkaudella, armollisuudella ja hyväksynnällä. Toisen osoittaman rakkauden kautta, rakkaus itseäni kohtaan on lisääntynyt ja kun huomaan riittämättömyyden tunteen tai pelkojen nousevan pintaan, sen rinnalle nousee myös rakastavaa, hyväksyvää ja rohkaisevaa puhetta, isommalla äänellä kuin ennen. 

Olen saanut tuossa suhteessa myös peilin sille, miten suhtaudun omiin tunteisiini. Erityisesti surun tunteeseen, joka on ollut mulle jotenkin vaikea sietää ja jota olen paljon yrittänyt padota sisälleni. Kun tarpeeksi monta kertaa itkin toisen sylissä ja sain kokea, kuinka toinen hyväksyy mut juuri sellaisena, räkä ja ripsarit poskella, silloinkin, kun itkulle ei meinaa tulla loppua, ja antaa mun vain olla siinä. Ei tuomitse, ei yritä hädissään ratkaista mitään tai saada tuota tunnetta pois. Vaan vain on siinä, turvallisena ja rauhallisena. Antamalla tunteen tulla, tekemällä sille tilaa ja antamalla mun omassa tahdissani päästä tunteen aallonharjalta taas alas. Kun tarpeeksi monta kertaa sain tämän kokemuksen, se alkoi tulla osaksi mua itseäni. Enää en tarvitse toista tukemaan, kannattelemaan ja hyväksymään mun tunteita. En tarvitse toista rauhoittamaan, ja olemaan läsnä. Voin tehdä sen nyt myös itse. 

Enkä tarkoita, etteikö ihmisen kuuluisi tarvita toista. Ja etteikö jokaisen tarpeeseen kuulu myös saada tukea, turvaa, lohdutusta ja läsnäoloa myös toiselta ihmiseltä. Ehdottomasti kuuluu. Mutta on tärkeää osata myös olla omien tunteidensa ja tunnekuohujensa kanssa yksinkin. Ja rakentaa se turva itseen, ei vain muiden varaan. Vain silloin voi oikeasti tuntea olevansa turvassa, kun osaa tukea ja kuunnella itse itseään.

Tänään saunassa annoin tunteiden tulla. Ja olin itselleni se rakastava, ymmärtävä, hyväksyvä ja rohkaiseva vanhempi, jota mun sisällä asuva ja tunteva tyttö niin paljon juuri siinä hetkessä tarvitsi. Kirjoitin itselleni myös muistiin kaikki ne kauniit ja rohkaisevat asiat, joita itsestäni ajattelin ja mitä itselleni puhuin siinä hetkessä. 

Vaikka ero teki kipeää, uskon myös, että se käynnisti mussa paljon hyviä prosesseja liikkeelle, oman kasvuni suhteen. Ja kaiken surun ja pettymyksen tunteiden rinnalla, saan olla myös kiitollinen.