Koen jo olevani toipumisen tiellä suruprosessissani. Huomaan sen siitä, että en enää kokoajan mieti toista, tai saa joka tilanteessa ajatuksia, että haluaisin tämän ja tämän asian jakaa toisen kanssa. Lisäksi on jo päiviä, etten koe surua tai ahdistusta niin voimakkaasti. Näinä päivinä jo ehdin ajatella, että ehkäpä suru alkaa jo helpottaa. Kunnes jokin laukaisee taas tunteet pintaan.

Aloitimme yhdessä viime keväänä harrastuksen, josta innostuin todella paljon. Ensin surin erotessamme sitä, että jääköhän harrastukseni tähän, kun ei ole enää harrastusseuraa. Ilokseni kuitenkin huomasin, että into lajiin säilyi myös yksin ja muutaman kerran olen tämän syksyn aikana käynytkin viettämässä aikaa tuon harrastuksen parissa. Se on ollut myös voimaannuttavaa, huomata että uskallan ja pystyn siihen yksinkin eikä se ollutkaan toisen seurasta riippuvaista. Kuitenkin huomaan, että joka kerta mennessäni tuon harrastuksen pariin, nousee myös muistot viime keväästä ja kesästä mieleen. Kun kannustit ja opastit, kun yhdessä analysoimme suorituksiamme ja intoilimme onnistumisista. Nyt kuulen joka kerta pääni sisällä sen, mitä minulle milloinkin sanoisit ja mitä kommentoisimme toistemme suorituksista. Melkein näen sinut pelaamassa kanssani. Ja miten kova ikävän tunne mulle siitä herääkään.

Samalla kuitenkin tiedän, että ero oli tilanteessamme ainoa ratkaisu enkä ole hetkeäkään sitä katunut, vaikka niin paljon haluaisinkin olla yhdessä ja vaikka ikävän tunteen keskellä niin paljon toivoisinkin, että ottaisit vielä yhteyttä, että kertoisit muuttaneesi mielesi niiden asioiden suhteen, jotka tulivat väliimme. Vaikka tätä toivonkin, en toisaalta kuitenkaan usko niin käyvän. Ja siksi koen kuitenkin pyrkiväni jo eteenpäin, pienin askelin. Nämä tunteet on nyt vain käytävä läpi, on siedettävä ikävän tunnetta ja annettava surun tunteen pyyhkiä yli. Annettava itkun tulla ja hyväksyttävä kaikki tunteet, jotka haluavat nousta pintaan. Sen kautta, pikkuhiljaa, voin päästää enemmän ja enemmän irti. Ja nyt kun annan taas tunteille tilaa, ovat seuraavat päivät taas helpompia. 

Suru on aaltoliikettä ja sen mukana on vain mentävä. Kuitenkin pikkuhiljaa nuo aallot loivenevat ja tulee myös hetkiä, jolloin onkin tyyntä. Ja jonakin päivänä saan huomata, että aallot ovatkin väistyneet ja jääneet taakse. Silloin voin todeta, että minähän selvisin.