Kolmas viikonloppu peräkkäin taudissa. Taas oli päästettävä irti ja otettava lepoa. Olen ollut varmaan kuluneen kolmen viikon aikana yhtä paljon kipeä, mitä olen ollut yhteensä kolmena kuluneena vuonna tätä ennen. Vastustuskyky on kokenut romahduksen ja keho koittaa viestiä levon tarpeesta. Silti olen aika piankin palannut sairasteluiden jälkeen töihin, ehkä liian aikaisin ja kiireellä. Miksi? 

Mulla harvoin tulee sairaudet niin pahana, että ne veisi toimintakyvyn moneksi päiväksi. Varsinaiset oireet saattavat olla ohi jo parissa päivässä, mikä ehkä hämää omaa arvointiani voinnistani ja saa palaamaan töihin aika pian. Sitten kuitenkin huomaan, että olenkin vielä väsynyt, keho olisikin ehkä tarvinnut vielä lepoa. Saatan myös etsiä selityksiä väsymykselle tai oireille itseni ulkopuolelta. Unohtaen, että lopulta syillä ei ole väliä, vaan sillä, mitä kehoni mulle kertoo ja miten siihen reagoin?

Kolmas kerta toden sanoo, ehkä tässäkin. Ehkä viesti alkaa vihdoin mennä perille. Kun viikonloppu meni toipuessa nuhasta, päätin jäädä vielä lepäämään, vaikka varsinainen oireilu onkin jo lähes kokonaan poissa. Olen väsynyt. Väsynyt raskaasta syksystä, väsynyt sairasteluista. Keho tarvitsee lepoa, ja tahtotila on parantua ja voida hyvin. Jaksaa tehdä viikonloppuna muutakin kuin maata sohvalla, vaikka sekin on toki ihanaa sopivassa määrin. Jos en nyt lepää, voi olla että seuraavakin viikonloppu ja tulevat lomapäivät menevät sairastellessa.

Huomaan myös, että kun kehoni koittaa viestiä mulle väsymyksestä, alankin käydä ikäänkuin kauppaa sen kanssa. Alan suunnitella lomaa, ja ajattelen, että sitten kun olen lomalla, mä lepään. Sit kun, se vaarallinen lause, jonka varaan ei saisi asioita jättää. Ongelma siirtyy eteenpäin ja ehkä myös kasvaa aikalisän aikana. Kun lopulta kehon tarve lepoon olisi nyt, kun. Ja haluanko käyttää lomani toipumiseen, palautumiseen ja pelkkään lepoon, vai pystyä ehkä tekemään myös asioita, jotka ovat mulle tärkeitä ja edistävät hyvinvointia, kuten liikkumaan, näkemään ystäviä ja perhettä? Jos toimin sitten kun -periaatteella, hylkään itseni. Elämä on tässä ja nyt, keho puhuu tässä ja nyt. Silloin mun kuuluu vastata sen tarpeisiin nyt. Onneksi elämä muistuttaa tästä ja antaa pienen oppiläksyn, kun meinaan hairahtua väärille urille. Itsensä kuuntelu ja sen mukaan toimiminen on jatkuvaa tasapainoilua. Tietoisuutta ja ymmärrystä on paljon, mutta herkästi sitä alkaa välillä palaamaan vanhoille urille ja haitallisiin malleihin, jos ei ole tarkkana. Yhteys itseen katkeaa ja sitä vain koittaa porskuttaa eteenpäin. Jos niin jatkuu pitkään, iskee uupumus. 

Huomasin myös, että vanha syyllisyyden tunne nosti päätään, kun kolmannen kerran piti ilmoittaa kuukauden sisällä töihin, että jäänkin kotiin. Kuvittelin vapautuneeni siitä, ja osaavani päästää irti. Nyt ymmärrän, että todellisuudessa osaan päästää irti, kun olen selkeästi kipeä,  tai kun sairastun harvoin, mutta nyt kun yleisvointi on ollut aika hyvä ja sairasteluja ollu nyt enemmän kuin yleensä, alkaakin olla jo kiire päästä takaisin töihin, jotta en kokisi syyllisyyttä kun lepään "turhaan". Vaikka todellisuudessa tiedän, että en mä jää kotiin huvin vuoksi,  vaan kuunnellen omaa levon tarvettani ja tukeakseni omaa terveyttäni, jotta en taas kohta olisi uudelleen sairaana. 

Tänään kohtasin tuon häpeän, kohtasin tunteen "mitä muut ajattelevat" ja seisoin sen päätöksen takana, että tarvitsen nyt lepoa. ja sain osakseni ymmärrystä. Sen mä haluan löytää nyt myös itsestäni. Nyt on aika pysähtyä, levätä ja olla armollinen itselle.