Mä olen kuluneen parin vuoden aikana ollut todella vähän kipeänä. Nyt kuitenkin tänä syksynä olin viikko sitten flunssassa ja tämän viikonlopun aloitin vatsataudilla. Lisäksi silmässäni on ollut elohiiri viimeiset pari viikkoa. Tämä pysäyttää miettimään, mitä kehoni haluaa mulle kertoa? 

Mun olisi mahdollista pitää koulujen syyslomaviikolla lomaa. Olin ensin ajatellut, etten siihen saumaan tarvitse lomaa, eikä itseäni oikein innostanut ajatus jäädä lomalle nyt, kun mieli on vähän alavireisyyteen taipuvainen. Ajattelin, että en ehkä osaisi nauttia lomasta juuri nyt. Esimieheni kuitenkin vahvasti painosti mua vielä miettimään ja nyt kun olen taas maannut potemassa tautia yhden päivän ja kuunnellut kehoni tuntemuksia, olen alkanut harkitsemaan asiaa uudelleen.  

Olen väsynyt. Alkusyksy on tuntunut raskaalta ja viime kesäkin oli tunnetasolla stressaava, kun mahdollinen ero oli kokoajan enemmän tai vähemmän mielessä. Suhteeseen liittyneet epävarmuustekijätkin varmasti kuormittivat pitkin suhdetta ja nyt tuo kaikki purkautuu. 

Siitä huolimatta, että olin perjantain sängyn pohjalla ja vasta toipunut flunssasta, meinasin tänään lähteä kuntosalille, koska viikonloppuisin siinen on enemmän virtaa ja aikaa. Aloin myös aika pian aamupalan jälkeen valmistautumaan tenttiin, sillä ilmoittauduin avoimen yliopiston yhdelle kurssille. Huomasin kuitenkin aika pian, että aloin tuntea oloni kuormittuneeksi, stressaantuneeksi ja ahdistuneeksi. Laitoin koneen kiinni ja pysähdyin kuuntelemaan, mitä oikesti kaipaan. Vastaus oli, rauhaa, rentoutta, lepoa, lempeyttä.. 

Sen sijaan, että olisin kuunnellut noita tarpeita, aloin suorittaa. Heti kun olo alkoi olla taudin jälkeen hyvä, mieli veti kuntoilemaan ja halusi pistää opiskelut käyntiin. Miksi? Miksen voi vain sallia itselleni lepoa ja rauhaa näin sunnuntaina, ihan vain aikaa itseni kanssa olemiseen, itseni kuunteluun ja läsnäoloon?

Niimpä kuunneltuani hetken itseäni, unohdin kuntosalin ja lähdin ulos kävelemään. Luonnon keskelle, ihailemaan ruskaa, hengittämään, liikkumaan rauhassa ja omaan tahtiin. Se teki hyvää ja olo taas keveni hiukan. Samalla mietin, mikä ohjaa mua suorittamiseen? Ehkä ahdistuksen tunne? Jokin kaipaa tarvetta kontrolloida, pyrkiä eteenpäin, vaientaa sisimmän äänet ja tunteet? 

Halatessani pönttöä perjantaina, mietin vain mielessäni,  etten jaksaisi yhtään tätä paskaa oloa. Samalla mietin, että oikeastaan se olotila ja ajatus kuvastaa hyvin koko tämän hetkistä tunnettani. En jaksaisi. En haluaisi. Vaikka samalla, en koe olevan muuta vaihtoehtoa kuin tuntea. Keho pistää kampoihin, jos en niin tee. Ja jos alan kiirehtiä, pistää vauhtia liikaa rattaisiin ja suorittaa, keho pakottaa pysähtymään. 

Suru väsyttää, suru hidastaa tahtia. Ja jos en suostu sen tahtiin, keho ja mieli ei jaksa. Metsälenkillä mietin, että nyt päästän irti kaikesta pitäisi -ajattelukehästä, johon mieleni kovasti yrittää mua kokoajan viedä, kun  tulee tyhjä ja hiljainen hetki. Ainoa, mitä mun nyt pitää, on olla lempeä itselleni. Sallia lepo, sallia tekemättömyys, sallia hiljaisuus. Sallia se, etten nyt jaksa samalla tavalla, kuin jos tätä surua ja kaikkea tunnemyllerrystä ei olisi. 

Kuntoilua on myös lempeä kävely tai pilates olohuoneessa. Ja tenttiin on vielä kuukausi aikaa ja senkin jälkeen vielä toinen kuukausi, jos en pääse läpi. Kiire ei ole mihinkään. 

Tänään elohiiri silmässäni on hiljaisempi, kuin muina päivinä. Ja mietin, että oikeastaan syyslomaa voisi pitää vaikka koko viikonkin. Olen sen ansainnut, vaikken tekisi koko viikkona mitään.