Tänään mulle jotenkin konkretisoitui se, mitä eron tuomat tunteet pitävät sisällään. Ne kiteytyvät noihin kahteen sanaan. Yksinäisyys. Ja kokemus hylätyksi tulemisesta. Samalla niin vaikeata kohdata nuo tunteet ja kokemukset, mutta samalla niin tärkeää juuri nyt ja oikeastaan voisi sanoa, vihdoin, pysähtyä noiden kokemusten äärelle.

Ennen mä olisin tässä vaiheessa painanut pakene -nappulaa ja alkanut etsimään uutta suhdetta tai ainakin niitä uusia deittejä, jotka ovat kuin salvaa haavoihin. Mutta nyt jokin on muuttunut. Mä en vain enää pysty toimimaan niin. En voi paeta tunteitani enkä pakottaa itseäni eteenpäin, ennenkun tunteet on kohdattu ja käsitelty ja haavat alkaneet kasvaa umpeen.

Samaan aikaan, kun kaipaan suhdetta, kaipaan elämän jakamista toisen kanssa, kaipaan läheisyyttä, kumppanuutta...samaan aikaan en vain ole juuri nyt valmis ja halukas tutustumaan kehenkään uuteen. Samaan aikaan kun tuntuu inhottavalta, vaikealta ja raskaalta olla näiden tuntemusten kanssa, samaan aikaan olen todella kiitollinen, että vihdoin olen, ja sallin sen itselleni. Ja suhtaudun näihin tunteisiin ja itseeni rakastaen ja ymmärtäen. Ja samaan aikaan, elämä menee kuitenkin eteenpäin. On enemmän hyviä päiviä joukossa ja myös suunnitelmia ja unelmia tulevaisuutta kohti. Pikkuhiljaa elämä alkaa rakentua uudelleen. Ja vaikka välillä huomaan pienen katkeran ajatuksen nostavan päätään, ajatuksen, "milloin on mun vuoro, miksi mulle käy aina näin?"..Niin silti samalla mussa elää edelleen usko, sekä toivo sen suhteen, että jonakin päivänä se oikea tulee vielä vastaan. Ja tällä kertaa mä olen valmiimpi siihen kuin aiemmin. Olen tietoisempi itsestäni, arvoistani ja rajoistani. Siitä, mikä mulle elämässä ja parisuhteessa on tärkeää. Siitä saan toivoa.

Enkä mä edes lopulta ole yksin. <3