N

Näin syksyisin ajatukset palaavat välillä loppuunpalamisen aikoihin. Onhan kohta taas vuosipäivä. Käyn läpi aikaa ennen sitä ja mitä sen jälkeen on tapahtunut. Tänään saunassa istuessani aloin miettiä itseäni työntekijänä, peilaten sitä aikaan ennen loppuunpalamista ja miten se on muuttanut mua myös työntekijänä.

Se, mikä ei ole muuttunut, on mun ammattietiikka ja arvot, jotka edelleen ohjaavat mun tekemistä ja valintoja töissä. Mulle on edelleen tärkeää tehdä työni mahdollisimman hyvin. Mulla on myös edelleen jano ja halu oppia uutta ja kehittyä. Niin ihmisenä kuin työssänikin. Se vaatii välillä hyvin epämiellyttävissäkin tunteissa käymistä ja epämukavuusalueelle menemistä. Mutta joka kerta, kun siihen suostuu, se myös antaa eniten. Kasvu vie eteenpäin ja mä pidän siitä, että saan kasvaa ja olla liikkeessä ja huomata sen mukanaan tuoman hedelmän. 

Mikä taas sitten on muuttunut? Se, että nykyään minä itse olen tärkeämpi kuin työ. Mun hyvinvointi, jaksaminen, mun rajat. Mä voin joustaa, mutta itseäni kuunnellen, en hyläten omat tarpeeni. Mä voin tehdä paljon, mutta vain koska voin ja haluan, en siksi, että koen olevani pakotettu ja seinää vasten. 

Huomaan, että pikkuhiljaa mä alan päästä taas elämään kiinni eron jälkeen. Se tuntuu kaiken tunteissa vellomisen jälkeen tosi hyvältä. Oma suunta alkaa selvitä kaiken epävarmuuden ja tyhjyyden tunteen jälkeen ja tavoitteet asettua uomiinsa. Olen vihdoin menossa jotain kohti ja tunnen löytäneeni taas itseni. Pitkään olin kuin surun pysäyttämä ja lamaannuttama. Ja niin sen kuului ollakin. Suru tarvitsee pysähtymistä ja aikaa. Se tarvitsee kohtaamista ja hyväksyntää. Se tarvitsee tilaa tulla nähdyksi ja kuulluksi. Ja kun sen antaa täyttää tehtävänsä, se myös alkaa päästää otettaan irti ja haalenemaan. Elämään alkaa taas mahtua muitakin tunteita ja värejä. Ja mä olen niin ylpeä, että suostuin tuo prosessin kulkemaan läpi. Suostuin niille tunteille ja annoin niille tilaa. Edelleenkin koen, että käsittelen kyllä eroakin. Mutta ne suurimmat tunteet alkavat olla takanapäin.

Mä pidän opiskelusta ja senkin suhteen mulla alkaa olemaan suunnitelmia. Ja tiedän myös, että jos kouluun pääsen, myös opiskelu menee työn edelle. Jos koen tarvitsevani vapaata koulutehtäviin, jotta selviän ja jaksan, mä otan sen. Enkä mieti silloin työkavereita ja työyhteisöä tai pode huonoa omaatuntoa. 

Mutta vaikka mä asetan monta asiaa nykyään työn edelle, niin oikeastaan juurikin siitä syystä, koen olevani parempi työntekijä kuin ennen. Koska laittaessani itseni ja omat tarpeeni edelle, mä jaksan ja voin paremmin ja pystyn myös antamaan itsestäni enemmän kuormittumatta.

Ja vaikka tämä syksy on ollut raskas ja ero tuntunut vaikealta, niin voin kyllä myös todeta sen kasvattaneen mua ihmisenä tosi paljon. Ja siitä olen kiitollinen. <3