Vihan voimin puskin eteenpäin. En halunnut antaa enää aikaa niille tunteille, jotka tekivät musta haavoittuneen. Ylpeys ja häpeä estivät kohtaamasta sitä puolta itsestäni. Halusin jo olla vapaa. En heikko ja luuseri, joksi itseni noiden heikot kohtani paljastavien tunteideni kanssa tunsin. Vihan voimin puskin eteenpäin ja täytin elämäni mielihyvää tuottavilla asioilla. Urheilin, sovin ihania hemmottelu viikonloppuja kylpylään, perhe kokoontumisia jne...

Kunnes elämä taas kerran pysäytti, kuin sanoen: "Ei tyttöseni, ei näin. Kohtaa ensin tunteesi, sitten voit nauttia elämästäsi." Niimpä jouduin perumaan kaiken ja vain olemaan itseni kanssa, tekemättä mitään. Kohtaamaan taas sen tosiasian, että en voi kontrolloida elämää, en omia tunteitani enkä sitä, miten kauan tunteet ottavat aikaa. Ne nimittäin kyllä ottavat sen ajan minkä tarvitsevat, joko lempeästi, tai sitten pakottaen. Pakoon en pääse, vaikka olenkin hyvä juoksemaan. 

Olen paljon miettinyt sitä, miten en haluaisi enää antaa aikaa näille tunteille, koska en haluaisi enää antaa kipeille muistoille ja menneelle suhteelle aikaa. En koe, että hän, jonka menetin, olisi enää kyyyneleideni, ikäväni tai kipuni arvoinen. Mutta tänään pysähdyin miettimään tuota ajatusta, kun kyyneleet vain puskivat väkisin läpi, ja silloin mieleeni heräsikin ajatus: Mitä jos en ajattelisikaan antavani aikaa hänelle tai suhteellemme, vaan se aika olisikin ihan mulle itselleni, mua varten? Jotta voisin aidosti päästää irti ja oikeasti päästä eteenpäin. Jotta mun ei tarvitsisi raahata näitä tunteita mukanani, kuin palloa jalassa, kantaen niitä mahdollisesti seuraavan suhteen riesaksi tai antaen niiden kenties jopa estää uuden suhteen luominen, vaan sallisin niiden virrata lävitseni, hoitaa hommansa ja painua sitten muualle. Mitä jos vain sallisin sen, että vihan rinnalle mahtuu myös suru ja pettymys, eivätkä ne tee musta heikkoa tai luuseria, vaan entistä vahvemman, kun kuljen niiden kanssa sovussa tämän matkan. Mitäpä jos sen kautta, löydänkin taas tien toivon äärelle ja olen valmis avaamaan sydämeni uudelle? Kun vanha kuona saa poistua, mahtuu uutta hyvää tilalle. Ehkäpä voisin ajatella tämän puhdistautumisena. Puhdistun vanhasta, puhdistun kivusta, pettymyksestä, häpeästä..ja pikkuhiljaa huomaan voimaantuvani.  Ja jonakin päivänä, katson kiitollisuudella myös tätä kokemusta. Koska se teki musta vahvemman. 

Ehkä jonakin päivänä tällä kaikella on merkitys.