Olen pysähtynyt miettimään uuden vuoden alkaessa kulunutta viime vuotta. Ja koonnut mielessäni yhteen erityisesti viimeistä puoltavuotta, kun erosin itselle rakkaasta ja tärkeästä ihmisestä, koska rakastin itseäni enemmän. Niitä tunteita, joita tuo kipeä ratkaisu nosti pintaan. Kuinka sairastelin paljon ja koin sen olevan kuin kehon viesti , että mun tulisi kuunnella omia tunteitani enemmän. Ehkä se oli sitäkin. Mutta ehkäpä keho yrittikin kertoa siitä, että olen kuormittunut, surun väsyttämä ja kaipaan pysähtymistä, lempeyttä ja hiljentymistä. Niiden lomassa ja niiden myötä toki myös tulen lähemmäksi tunteitani. 

Mä kuvittelin prosessoineeni, tunteneeni ja käyneeni paljon eroa läpi. Ja en edelleenkään kiellä niin tehneeni. Tein kyllä. Ja itselleni oli jo iso askel uskaltaa ja haluta tuntea. Siitä olen ylpeä ja toimin juuri siitä viisaudesta ja ymmärryksestä käsin, mitä minulla oli. Mutta nyt näin jälkeenpäin ajateltuna, mun sisäinen suorittaja nosti tässäkin asiassa päätään. Mä suoritin tietyllä tapaa tunteitani, sitä prosessia, joka oli päällä. Kontrolloin sitä aikaa, minkä verran annan tunteille tilaa ja miten kauan eroa käsittelen. Annoin sille kuin aikarajan ja kiirehdin sitä kohti. Ajattelin, että nyt kun puran tämän vihani näin tai nyt kun itken tässä hetken kunnolla, olen taas asekeleen eheämpi. Ja kuvittelin jopa, että näin etenin toipumisessani. Mutta ehkäpä kyse olikin enemmän siitä, että mä kiirehdin. Ja kun ajattelin ajan tulleen ns. täyteen, aloin kuin sulkea asioita mielestäni ja työntää tunteita alas. Kunnes joululoma pysäytti. Koronasulut pakottivat vain olemaan, viettämään paljon aikaa itseni äärellä kotona. Ja silloin tunteet nousivatkin voimalla taas pintaan. Sen lisäksi, että kontrolloidusti etenin tunteideni ja eroprosessin kanssa, suoritin myös muuta elämää. Ajattelin, että nyt kun mulla on tässä iltaisin ja viikonloppuisin hyvin aikaa, voinkin tehdä vähän yliopistokursseja ja ottaa tavoitteellisemman otteen kuntoilulle. Vaikka tosiasiassa, mä elin keskellä kriisiä, suuria tunteita ja mun olisi pitänyt toimia lempeydellä, hidastaen tahtia ja antaen vain aikaa olemiselle ja tekemättömyydelle. Tämän suorittamisen selitin itselleni, että teen kaiken itseäni kuunnellen ja omissa rajoissa. Mutta osasinko kuitenkaan kuunnella, vai hukkuiko sisimmän ääni ja tarve kaiken tekemisen jalkoihin? Luulen, että näin pääsi käymään. Siksi kehoni alkoi reagoida.

Mä en harrasta yleensä uuden vuoden lupauksia. Enkä nytkään pidä tätä varsinaisesti sellaisena, vaan ehkä enemmänkin lupauksena jatkuvaan ja lopun elämää kestävään kasvuun. Lupaan itselleni, että pyhitän arjessa enemmän hetkiä pysähtymiseen. Sellaiseen aitoon itseni kuunteluun. Että harjoittelen pysähtymään ja hiljentämään juuri silloin, kun impulssi eniten vaatisi ja haluaisi pysyä liikkeessä. Koska juuri silloin kun sitä vähiten tuntee haluavansa, sitä eniten yleensä tarvitsee. En kuitenkaan lupaa jatkuvasti tässä onnistuvani, koska en halua tehdä tästäkin itselleni suoritusta (olen siinä nimittäin todella hyvä, mihin ikinä ryhdynkään). Mutta lupaan yrittää. Yksi konkreettinen askel tämän yrityksen rinnalla on se, että aloitan lyhytterapian. Joululoma sai mut ymmärtämään, että mä tarvitsen tukea tunteiden läpikäyntiin ja ajatusten jäsentämiseen erooni liittyen. Ehkä se tuo mua myös osaltaan lähemmäs itseäni ja toimii peilinä omille haitallisille toimintamalleille, jotka ovat vielä välillä hyvinkin kiinni minussa ja salakavalasti ujuttavat itensä mukaan elämääni ja tapaani toimia. Haluan tulla vielä enemmän tutummaksi tuon sisäisen suorittajani kanssa, jotta oppisin myös käsittelemään ja säätelemään sitä. Hiljentämään silloin, kun se yrittää väärässä kohdassa ottaa johtajan roolin.