Lomalla ollessani ja alkaessani pohtimaan suorittajaa itsessäni, eteeni tuli kuin tilauksesta Emilia Kujalan kirja Suorittajan mieli, vapaudu ylikontrollista. Mitä pidemmälle olen lukenut sitä, sitä tietoisemmaksi olen alkanut tulemaan, miten paljon itsesssänikin suorittaja edelleen vaikuttaa. Vaikka koen pitkän matkan jo armollisuutta ja lempeyttä kohti kulkeneeni, on matkaa vielä paljon edessä. Kirjaa lukiessa tuntuu, kuin kuulisin suoraa kuvausta omasta elämästäni, tavoistani ajatella, reagoida ja toimia. Sen ymmärtäminen tuntuu kipeältä, mutta tiedän myös, että tiedostaminen auttaa kohti muutosta.

Mä olen ollut ennen loppuun palamista suorittaja, ja olen sitä edelleen. Sen juuret yltävät niin syvälle, etten edes ole huomannut, miten vaativuus ja itsensä piiskaaminen kulkevat mukana jopa silloin, kun ajattelen olevani armollinen itselleni. 

Armollisuuttakin voi suorittaa.  Samoin arvoja, joiden mukaan olisi hyvä toimia, jotta ihminen ei hylkää itseään ja osaa tehdä oikeita valintoja elämässään. Niin armollisuus, kuin arvot ovat tärkeitä asioita,  mutta suorittajalle nämäkin voivat olla kompastuskiviä, jos ei tunnista sitä häilyvää rajaa, jolloin mennään suorittamisen puolelle. Terveelliset elämäntavat esimerkiksi ovat hyvä arvo, joiden tavoitteena on hyvinvointi ja terveys, mutta jos niistä tekee liian tavoitteellista ja joustamatonta, se alkaakin kääntyä ihmistä vastaan. Silloin ihminen taas toimiikin itsensä hyläten, piiskaten itseään, jotta toimisi omien arvojensa mukaan. 

Suorittaja myös herkästi syyllistää itseään omasta suorittamisestaan. "Miksi taas suoritin ja väsytin itseni, enkö vieläkään osaa kuunnella itseäni, enkö ikinä opi?" Huomaan itsekin kokeneeni tästä syyllisyyttä. Niin monta vuotta olen asioita käsitellyt ja edelleenkään en tiedä enkä osaa. Mutta niinkuin kirjassakin todettiin, olen kasvanut suorittamiseen jo lapsena. Juuret ovat hyvin syvällä ja tämä on piirre minussa, jolle en voi mitään. 

Olennaista ehkä onkin tulla enemmän tutuksi tuon piirteen kanssa. Ei yrittää poistaa sitä itsestään,suhtautuen siihen syyttävästi tai paheksuen, vaan hyväksyen tuon ominaisuuden itsessäni ja tutustumalla siihen paremmin, oppien sen myötä säätelemään sitä.

Tuo piirre minussa ei ole viholliseni. Se olen minä. Eikä sitä tarvitse saada pois minusta, mutta minun tehtäväni on tulla sen ystäväksi. Hyväksyä se, että välillä se piirre minussa ottaa vallan, mutta minun käsissäni on tunnistaessani sen toiminta, lempeydellä pysäyttää itseni ja toimia sen antamia stimulaatioita vastaan. Kirjassa oli hyvin kuvattu niitä pieniä tekoja, joilla voi arjessa tietoisesti hellittää ja toimia vasten ns. normaalia ja suorittavaa tapaansa. Ne voivat olla vaikka tietoinen arkiaskareiden toisinpäin tekeminen, miten yleensä tekee, tietoinen työtehtävän jättäminen seuraavalle päivälle, jotta voisi hyväksyä keskeneräisyyttä. Suorittamisen taustalla on vahva konrolloimisen tarve, ja sallimalla pieniä kontrollin menettämisen kokemuksia arkeensa, myös suorittaja voi hieman hellittää. 

Itselleni uusi oivallus kirjan kautta oli myös se, että suorittaja menee mielellään ns. epämukavuusalueelle, koska kokee tyydytystä siinä tilassa oppiessaan ja haastaessaan itseänsä ja saadessaan onnistumisen kokemuksen. Mutta mitäpä jos mukavuusalue riittäisikin? Mitä jos siinä voisi jo saada riittävää oppimista? Epämukavuusaluekin nimittäin vie kohti itsensä piiskaamista. Ja joskus toki sitäkin puolta itsessä tarvitaan. Mutta kokoajan ja kaikkea ei tarvitse suorittaa ja yltää sinne parhaimpaansa. Kokoajan ei tarvitse olla kontrollia kaikesta, vaan voin lempeästi ja pienin askelin myös siedättää itseäni siihen, että ehkäpä kontrolloimattomuus ja asioiden levällään oleminenkin on ihan ok. Ja jos se herättää turvattomuutta, tiedän miten voin itsessäni sitä vahvistaa, muutenkin kuin kontrolloimalla.