Mulle rehellisyys on arvona tärkeä. Koen, että se on myös arvo, jota kannattaa vaalia ja josta voin myös olla ylpeä. Tämän arvon mukaan toimiminen tekee musta myös ihmisenä luotettavan muiden silmissä. Omalla kohdallani tässä hienossa arvossa kuitenkin piilee myös iso sudenkuoppa. Rehellisyys pitää sisällään mun kohdalla myös armottomuutta. Mustavalkoista ajattelua. Perfektionismia. Sellaisia vaatimuksia itseäni kohtaan, joita en haluaisi kenenkään joutuvan kohtaamaan. Ja silti kohdennan sen itseeni. Surullista. Rehellisyys ja oikein toimiminen kulkevat mulla vähän kuin käsi kädessä. Mun pitää kaikessa ja aina toimia oikein, jotta koen olevani rehellinen ja hyväksyttävä. Että kelpaan ja riitän. Että ei tarvitisi kohdata epätäydellisyyttä ja virheitä itsessäni ja sitä häpeää, joka näihin liittyy.

Viime aikoina olen pohtinut tätä asiaa paljon, sillä olen ollut sairaslomalla. Ja huomannut, että oikeastaan mulla toistuu sama kuvio joka kerta kun olen sairaana. Kun oloni alkaa kohenemaan ja oireet vähenemään, alkaa sisäinen keskustelu, jonka pohjalta mun pitäisi tietää, olenko työkykyinen vai en. Eikä kyse ole edes keskustelusta, vaan painostamisesta. "Sun PITÄÄ tietää ja olla varma, jotta voit jäädä vielä kotiin. Sun PITÄÄ olla myös varma, jos menet töihin, että olet myös työkunnossa, koska virhearvio ja hätiköinti olisi myös tosi paha juttu. Siitä voidaan vaikka rangaista jälkitaudilla.Ja sekin on sun syytä, jos sellaisen saat." Ja jos mietin, että no ehkä mä jään vielä kotiin kun en ole varma miten jaksan sitten kokonaisen työpäivän, niin seuraava ajatus tähän onkin "Oletko nyt varma, että todella tarvitset vielä lepoa?" Nämä ajatukset saavat mut tarkkailemaan itseäni ja oireitani lähes neuroottisesti, saavat kehoni stressitilaan ja paineen tunteen ja lopulta en enää edes koe pystyväni realistisesti arvioimaan oloani, koska nämä ajatukset saavat mut jo ihan sekaisin. 

Kuulostaa hullulta, kun kirjoitan tätä. Mutta näin se kohdallani menee. Joka kerta kun olen sairaana, käyn tämän saman väännön itseni kanssa "eipäs, juupas, tarvitsen, enkä tarvitse, jaksan, enkä jaksa". Välillä tässä väännössä voittaa lepo, välillä taas olen mennyt töihin ja huomannutkin, että olisin sittenkin tarvinnut vielä lepoa. Ja olen tästä johtuen sairastunut pian uudelleen ja jäänyt uudelleen sairastamaan itsesyytösten kera. Koska en osannutkaan kuunnella itseäni. Itsensä kuuntelukin kun pitää osata täydellisesti. Nämä epäonnistumisen kokemukset ovat herätelleet sisäistä painetta arvioida ja tietää vielä enemmän. Toisaalta saaneet myös miettimään, että ehkäpä vastaus onkin jo siinä, että jos en ole varma, on ehkä syytä vielä levätä. Ehkä sen vain tietää, kun oikeasti on kunnossa. Paremi toimia varman päälle, rakkaudesta itseä kohtaan, kuin mennä epävarmana töihin ja kokea kuin hylänneensä itsensä oman perfektionisminsa vuoksi.

Moni ylitunnollinen ehkä tunnistaa tätä samaa itsessään. Mutta se mikä mussa on muuttunut loppuunpalamisen myötä, on se, että nämä ajatukset eivät pohajudu mulla siihen, mihin ehkä monella muulla ylitunnollisella työhön peilaten. Mun veivaaminen ja nämä ajatukset eivät liity siihen, että miettisin, miten töissä pärjätään tai kokisin huonoa omaatuntuntoa, kun en ole antamassa omaa työpanostani. Ei, siitä olen päässyt irti jo monta vuotta sitten. Ja kun sairastun, mun on hyvin helppo jäädä kyllä kotiin enkä siinä kohtaa mieti yhtään, mikä tilanne on töissä. Mutta mun tämä ylitunnollisuus kummittelee mussa silti edelleen, liittyen juurikin tuohon rehellisyyteen. Siihen, että toimin oikein. Että osaan arvioida tilanteen oikein. Koska jos päätän jäädä vielä kotiin ja olo onkin sitten yhtäkkiä hyvinkin terve, nousee siitä itsesyytökset, epäonnistumisen tunne ja huono-omatunto. Oikeastaan tämä sama liittyy mulla moneen muuhunkin elämässä. Mun on aina ollut vaikeaa tehdä päätöksiä. Koska haluan aina tietää, haluan osata valita ja tehdä oikein. En halua huomata tehneeni virhettä. Virhe on ehkä se, mitä eniten itsessäni pelkään kohdata. Ja siihen tämä oman oloni arviointikin perustuu. Pitää tietää, pitää osata, pitää olla täydellinen! Ja nyt kun mietin, ehkäpä jollain tasolla kuitenkin tähän liittyy myös ajatus, mitä muut ajattelevat. Epäilevätkö he, olenko oikeasti vielä kipeä, epäilevätkö he rehellisyyttäni, ihmettelevätkö kun olen edelleen pois? Ja se mitä ajattelen muiden ajattelevan, kertoo lopulta vain siitä, mitä itsestäni ajattelen. 

Mitä taas antaisin itselleni tähän neuvoksi? Mitä mun kaaoksessa oleva sisin haluaisi ja tarvitsisi tässä kohtaa kuulla?

"Kohtaa se tunne. Kohtaa se,  kun oletkin kotona, vaikket tunne olevasi enää sairas. Ja anna itsellesi lupa nauttia siitäkin. Kiittäen itseäsi siitä, että pidät itsestäsi huolta.  Kohtaa se, kun teet päätöksen toimia varman päälle, koska olet epävarma. Kohtaa epävarmuutesi, kohtaa se häpeä, jota siihen liittyen kannat ja joka saa sut sekaisin."

Helpommin kuitenkin sanottu kuin tehty. Mutta matkalla ollaan. Jo se, että herään tähän toimintatapaani ja se, miten kivuliaalta ja inhottavalta se tuntuu, saa haluamaan muutosta. Ei kenenkään pitäisi joutua kokemaan sairaslomastaan syyllisyyttä tai stressiä. Se ei edesauta kenenkään toipumista, päinvastoin. Ja kun kuitenkin pohjimmiltani mun tarve levätä varman päälle, juontaa haluun tulla oikeasti terveeksi. Päästä liikkumaan, päästä arkeen takaisin kiinni. Olen jo nähnyt sen, mitä tapahtuu jos ei malta ja jos kiirehtii epävarmana töihin. Olen nähnyt sen myös työkavereideni kohdalla, jotka ovat juurikin kiirehtineet. Sitä en itselleni halua. Koska silloin hylkään itseni ja sisäinen piiskurini ottaa vallan.

Armollisuus, rakkaus itseä kohtaan. Ne ovat tekoja, eivät vain ajatuksia tai sanoja. Sanotaan, että olet parempi vanhempi, kun  huolehdit itsestäsi ja hyvinvoinnistasi. Ajattelen, että sama pätee myös muihin ihmissuhteisiin. Ja myös työhön. Olen  parempi työntekijä, kun laitan oman hyvinvointini ja terveyteni työn edelle. Ja maltan levätä silloin, kun lepo on mahdollista ja tarpeen. Ja vaikka joskus kävisikin virhearviointi sairasloman tarpeesta, mitä sitten? Tuskin päivän tai parin lepo hukkaan menee. Ainakin olen sitten varmasti kunnossa ja voimissani.