Tämä sairasloma oli raskas. Olen käynyt sellaisen tunteiden kirjon läpi, että nyt voisi hetken mielellään vain hengitellä ja tyhjentää päätä. Sairastuin siis koronaan. Niin pitkään kun samalla pelkäsin tartuntaa, aloin lopulta jopa jo toivomaan että se tulisi, jotta ei tarvitsisi sitten hetkeen asiaa stressata. Varmasti moni muukin voi samaistua tunteeseen, että ei jaksaisi vain enää. Ei jaksaisi miettiä, mitä voi tehdä, minne mennä, olenko altistunut, olenko saanut tartunnan, tartutanko vai enkö, pääsenkö sinne ja sinne tapahtumaan, voinko/uskallanko varata tämän reissun...lista voisi jatkua loputtomiin.

Kun sitten sairastuin, koin samalla pientä pelkoa, mutta jopa alkuun enemmän helpotusta. Ajattelin, että nyt se on menoa, käydään tämä nyt läpi ja sitten helpottaa. Ensimmäiset päivät menivätkin aikalailla näissä tunnelmissa. Oireet eivät olleet hurjia ja ajattelin, että jos tämä tällä on kuitattu, niin saan olla kyllä kiitollinen. Akuuttivaiheen oireet kestivät vain 3 päivää, jonka jälkeen alkoi tuntua, että tässä alkaa olo mennä jo parempaan päin. Flunssaoireiden osalta kyllä olikin näin, mutta muuten tästä alkoikin sitten ihan toisenlainen vaihe.

Tipahdin väsymykseen. Sellaista uupumuksen tilaa en ole varma olenko koskaan kokenut. keho tuntui kuin ylirentoutuneelta, raskaalta ja voimattomalta. Pää oli sumussa. Kun kävin lyhyillä kävelylenkeillä, hengitys tuntui raskaalta ja jaloissa tuntui pientä tutinaa. Jaksoin kyllä ihan hyvin kävellä, mutta kotiin päästyä oli ensimmäinen ajatus, että pitää päästä lepäämään. Tuntui, että sohva olisi voinut imeä mut sisuksiinsa. Toisaalta tuo ylirentoutunut olotila kehosssa oli jopa ihana tunne ihmiselle, jolle se kaikista tutuin tunne on ylivireystila. Samaan aikaan tuo olotila tuntui niin oudolta ja vieraalta, että se myös pelotti. Ja herätti ajatuksen, mitä jos tämä jääkin päälle? Jos viikosta toiseen herään joka aamu väsymyksen tunteen valtaamana ja ensimmäinen ajatus on, kun pääsen ylös sängystä, että haluankin jo takaisin lepäämään. Ajatukset long covidista alkoivat kummitella, vaikka samaan aikaan yritin aina palauttaa itseni tähän hetkeen sanomalla itselleni, että olen vasta toipumassa ja tämä kuuluu taudinkuvaan. Mielessäni kummitteli myös mörkö nimeltään loppuun palaminen. Se kokemus, jota en haluaisi enää koskaan kokea uudelleen. Joka oli mulle samalla kauheinta, mutta myös parasta mitä mulle on elämässä tapahtunut. Ilman tuota kokemusta, en olisi minä. En olisi siinä pisteessä itseni kanssa, jossa nyt olen. Ja mitään siitä, mitä tuo matka mulle opetti, en haluaisi antaa pois. Vaikken haluaisi tuota enää ikinä kokea, tuo matka myös opetti, miten elämän isoimmat kriisit voivat lopulta kääntyä siunauksiksi. Ja niiksi merkittävimmiksi käännekohdiksi elämässä Pelkojen noustessa tuota kokemusta ei vain ole aina helppo tarkastella tuosta näkökulmasta käsin. Silloin näkee vain uhkia ja kaikki verhoutuu "mitä jos" -ajatusten taakse.

Pikkuhiljaa sain huomata, että voimat alkoivat tulla takaisin. Sumu päästä hälveni ja heräsinkin pirteämpänä uuteen aamuun. Muutkin jälkioireet alkoivat hellittää ja aloin tuntea olevani taas enemmän oma itseni. Tänään sain myös luvan palata normaaliin arkeen. Halusin tähän ihan varmuuden terveydenhoidon ammattilaiselta, koska koin suurta epävarmuutta myös arvioidessani omaa vointiani, niinkuin aiemmassa kirjoituksessani toin esiin. 

Koko tähän sairastumiseen ja toipumiseen on liittynyt suurta epävarmuutta. Se tunne, jota mun on niin vaikea sietää. Joka saa mut ahdistumaan, kokemaan turvattomuutta ja pelkoa. Sama tunne oli vahvasti läsnä palaessani loppuun. Muistan edelleen vahvasti sen toivottomuuden tunteen, kun en voinut olla varma, pääsenkö koskaan takaisin työelämään ja helpottaako ahdistus. Toivunko ikinä. Sama ajatus varjosti myös tässä hetkessä toipuessani koronasta. 

Edelleenkään ei ole varma olo. En uskalla huokaista, koska tiedän taudinkuvaan kuuluvan myös notkahdukset. Jälkitauteja myös pelkään enemmän tämän taudin kohdalla kuin normi flunssien, koska huomaan edelleen kehon vaativan palautumista ja ettei se kestä kuormitusta samalla tavalla kuin ennen. Voi viedä viikkoja, että kuntoudun ns. ennalleen, vaikka tämä hyvä suunta toipumisessa jatkuisikin. Silti olen kiitollinen, että saan nyt palata arkeen. Ja toivon, että takapakkeja ei tulisi. 

Sitä toivottua helpotuksen tunnetta en sitten kuitenkaan saavuttanut tämän taudin pitämisellä. Uudet uhat ja mahdollisuudet vaanivat näköpiirissä. Ei voi luottaa, että tämä oli nyt tässä ja että tätä ei tarvitsisi enää toistamiseen kokea. Kuitenkin uskon, että nämäkin tunteet oli tärkeää kokea ja kohdata. Ikäänkuin käydä kokemustasolla siellä jossakin samassa, missä joskus olen ollut. Samalla todeten, että tilanne on tässä hetkessä täysin eri. Minä itse olen myös täysin eri kuin silloin, vaikka nyt pelottaakin.

Kuin sopivaan saumaan, ystäväni jakoi mulle tänään kuvan noiden vuosien takaa, ajasta vähän ennen loppuun palamista. Siitä, mistä matkani alkoi. Tai oikeastaan meidän molempien matka. Tuo kuva muistutti siitä, miten paljon sitä on jo saanut kasvaa, miten paljon kokea ja mihin pisteeseen sitä on jo päässyt. Niin paljon hyvää on lopulta mahtunut myös siihen matkaan, joka oli samaan aikaan elämäni pelottavin kokemus. Ja miten sitäkin varten, mua on kuin valmisteltu. Sain elämääni juuri silloin ihmisen, josta tuli matkakumppani ja iso tuki ja turva kaiken sen keskellä, mitä kävin läpi. Sitä kaikkea ei tarvinnut kokea yksin. Enkä tiedä olisinko edes päässy tänne asti, ilman sitä matkakumppania. Ehkä tähän saumaan tarvitsin muistutuksen siitä, miten isojen pelkojen ja raskaiden kokemusten läpi olenkaan jo mennyt ja selvinnyt. Ja kuinka mua on juuri niinä hetkinä kannateltu isoimmin, kun omat jalat eivät ole kantaneet. Ja miten kaikki se, mitä tapahtui ennen ja jälkeen loppuun palamisen, on kääntynytkin kiitollisuuden aiheiksi. 

Tänään mun olotila muistuttaa siitä hetkestä, kun sain loppuunpalaessani ja pitkän epävarman ja epätoivoisen ajanjakson jälkeen kuulla, että pääsen tuettuna takaisin töihin. Siihen hetkeen sisältyi pilkahdus toivosta ja ajatus, ehkä tämä tästä... <3