Jokainen meistä kantaa mukanaan ääniä, kaikuja menneisyydestä. Äänet voivat kannustaa ja rohkaista, tai sitten lannistaa ja alentaa, saada häpeämään. Nuo äänet ovat kaikuja ihmissuhteista ja siitä, miten meitä on kohdeltu, miten meille on puhuttu ja millaisia asenteita ja kehonkieliä olemme läheisissä suhteissamme aistineet ja mitä tulkintoja niistä tehneet. Ne ovat toisilta tarttuneita asenteita elämää kohtaan, joista on tullut osa meitä ja omaa suhdettamme elämään ja itseemme. 

Se kumpaa ääntä kuulemme tai kuuntelemme enemmän, vahvistuu ja saa meissä enemmän valtaa. Siitä tulee se sisäinen puhe, jota herkemmin kuuntelemme ja uskomme. 

Mussa on paljon puhunut ja puhuu edelleen tuo lannistava ääni. Usein isojen päätösten ja valintojen edessä, se ääni herää kertomaan mielipiteensä. Se kertoo, että nyt kannattaa olla huolissaan. Se vaatii olemaan täydellinen ja varomaan virheitä, koska virheet ovat vaarallisia. Se ei kannusta kokeilemaan ja yrittämään, vaan kertoo, kuinka mä en onnistu, en pysty enkä pärjää. Sen äänen mielestä elämä ei kanna ja katastrofin ainekset ovat aina kasassa, kun on kyse mun elämästä. Se ääni syyttää, rakentaa uhkakuvia ja uskottelee, että mulle käy huonosti. 

Sen kasvun myötä mitä olen itseni kanssa käynyt ja terveiden ja hyvien ihmissuhteiden tukemana, mun sisällä on alkanut myös vahvistua se toinen ääni. Se, joka uskoo hyvään, uskoo onnistumisen mahdollisuuten. Se rohkaisee, kannustaa. Se hyväksyy mut tälläisenä kuin olen ja sallii myös virheet. Se puhuu mulle lempeästi ja kauniisti, lohduttaa kun olen surullinen ja työntää eteenpäin silloin, kun tarvitsen voimaa. Tuo ääni on kuitenkin vielä aika hiljainen. Se jää herkästi lannistavan äänen jalkoihin. On kuin nämä kaksi ääntä kävisivät taistelua keskenään. Herkästi meinaa käydä vielä niin, että lannistava ääni alkaa päästä voitolle. Se koittaa saada mut menettämään uskoni ja toivoni ja luovuttamaan. Mitä enemmän kuuntelen tuota ääntä, sen väsyneemmäksi ja masentuneemmaksi itseni tunnen. 

Tänä keväänä mä tein valinnan, joka pelottaa ja voi viedä kohti tuntematonta ja uutta. Se haastaa ja vie paljon aikaa ja voimavaroja, mikäli se ovi aukeaa, jota nyt kolkuttelen. Huomasin kuitenkin, että tämän valinnan edessä lannistava ääni alkoi taas nostaa päätään. Se alkoi syömään voimavaroja, uskoa itseen ja omaan selviytymiseen, jonka myötä aloin jopa epäillä, olenko edes oikealla tiellä. Aloin miettimään, haluanko tätä, onko tämä tie minua varten vai olisiko sittenkin parempi valita jokin helpompi ja varmempi tie? Samalla huomasin, että mielialani alkoi laskea ja aloin tuntea voimattomuutta. Tämä taas kertoo mulle siitä, että mieli koittaa nyt tehdä mulle kepposet. 

Mä olen tämän kevään aikana paljon tutkinut tuota sisäistä puhetta itsessäni ja sitä, mihin kaikkeen se vaikuttaa. Olen pohtinut perfektionismia, itsekriittisyyttä ja riittämättömyyden tunnetta itsessäni ja mikä mua ajaa suorittamaan ja vaatimaan itseltäni niin paljon. Viime viikolla tein oivalluksen, joka auttoi mua jotenkin eteenpäin ja sen jälkeen huomasin tuon lannistavan äänen menettävän voimaansa.

Aloin ajatella nuo äänet kuin persoonina, itseni ulkopuolelle. Voisin kutsua niitä  vaikka nimillä lannistaja ja kannustaja. Pohdin, kumman ottaisin mieluummin matkakumppanikseni: sen, joka lannistaa, vai sen joka kannustaa ja uskoo muhun? No tietysti jälkimmäisen. Huomaan, että kun irrotan tuon äänen ikäänkuin itseni ulkopuolelle, mun on helpompi myös tarkkailla sitä ulkopuolisen silmin ja nähdä, miten kamalia asioita se mulle uskottelee. En haluaisi kenellekään puhuttavan tuohon tyyliin, miksi siis sallin sen puheen itseäni kohtaan? Jotenkin tämän oivalluksen myötä ymmärsin, miten tärkeää on, että alan nyt tietoisesti vahvistaa sitä kannustajaa itsessäni. Ja silloin, kun lannistaja koittaa taas korottaa ääntään liikaa, mun on tärkeää käyttää niitä keinoja, joilla voin vahvistaa kannustajaa. Niitä keinoja ovat kannustavien ajatusten kirjoittaminen, lannistajan lauseiden nimeäminen ajatuksiksi, jolloin ne ovat musta irrallisia, eivät osa mun persoonaa. Ympäröiden itseni ihmisillä, jotka ovat niitä kannustajia ja jotka uskovat muhun, sillä niiden kautta tuo kannustaja saa voimaa ja tulee näkyvämmäksi. Mun tulee kohdata ja tehdä näkyväksi häpeää, jota lannistaja mussa herättelee. Mä uhmaan noita ääniä tekemällä juuri sitä, johon lannistaja ei usko. Menen toisin sanoen pelkojani päin. 

Mä en ole yhtä kuin ajatukseni. Tuo lause ehkä kiteyttää sen, mitä oivalsin. Enkä halua enää oikeastaan käyttää termiä sisäinen puhe tässä yhteydessä, sillä äänien siirtäminen itseni sisältä itseni ulkopuolelle, saa mulle tunteen, että voin paremmin kontrolloida niitä ja valita sen, mitä kuuntelen. Valita matkakumppanini. Tämän tiedostamista haluan nyt vahvistaa. Mä haluan uskaltaa elää, uskaltaa ottaa riskejä, mennä epämukavuusalueelle ja hypätä tuntemattomaan. Jotta saan huomata, että elämä sittenkin kantoi. Että mä selvisin. Ja vaikka joskus kaadun ja kompastelen, mä nousen silti ylös ja jatkan eteenpäin. Koska mä pystyn, mä voin. Mä olen aina itseni puolella, en vastaan. Tämän mä tahdon itselleni nyt luvata. <3