...Ei ole se, mitä tarvitsemme. Tämä lause oikeastaan kiteyttää aika hyvin sen, mitä tämä syksy on tuonut tullessaan.

Aloitin syyskauden kesäloman jälkeen innoissani ja motivoituneena. Sain työtehtävän, jota toivoin, pääsin hyvään tiimiin ja opinnot olivat käynnistymässä myös. Asiat tuntuivat olevani ihan hyvällä mallilla, ainakin ns. paperilla. Tiesin vuoden olevan työntäyteinen, mutta mieli oli positiivisesti ja hyvällä tavalla jännittyneesti latautunut.

Hyvin nopeasti kuitenkin tämä syksy alkoikin näyttää joltain ihan muulta, mitä olin odottanut. Rakenteet alkoivat murenemaan ympäriltä ja haasteet sekä vaatimukset nousta ylivoimaisen tuntuisiksi. Voin valehtelematta sanoa, että tämä syksy on ollut työni puolesta koko 17v urani haastavin. Haasteet ovat olleet sitä luokkaa, että olen monta kertaa kokenut kuin kulkevani seinää päin.  Samaan aikaan aloitin työni ohessa opinnot yliopistossa, mikä vaatii paljon työtunteja ja vie myös voimia. Illat kun menevät paljon koneen äärellä tehtäviä naputellen tai luentoja kuunnellen. Lopulta kun aloin nähdä itsestäni mielikuvan kuin olisin uppoavassa laivassa, jossa koitan kaikin voimin pumpata vettä pois, aloin ymmärtää että jotain on tehtävä. Aloin ymmärtää, että mun on hypättävä laivasta, jos meinaan selviytyä ja jaksaa tämän syksyn. 

Kävin kovaa taistelua itseni kanssa arvojeni ja toiveideni suhteen. Käsittelin pettymyksen tunteita, surua, vihaa. Syyllisyyden tunnetta siitä, että jos lähden, jätän tiimini pulaan. Tiesin, että jos hyppään laivasta, he hukkuvat, elleivät hyppää perässä.  Välillä näin myös hyvää siinä missä olin nyt, ja mietin onko mun todella lähdettävä. Koin haikeutta luopua.  Yhdessä vaiheessa haasteiden noustessa isosti esiin, kyseenalaistin jopa koulun mihin lähdin. Se kun liittyy vahvasti omaan alaani. Mietin, että jos työni on nykyään tätä, miksi ihmeessä mä opiskelen sitä lisää? Onko se todella vaivan arvoista? Lopulta kuitenkin palaset päässäni alkoivat loksahdella paikalleen ja arvoni kirkastua. Ja se vahvin arvo nousi ensimmäiseksi. Minä itse. Mun hyvinvointi, jaksaminen, mun tarpeet. Ja ymmärrys siitä, että jos päätän jäädä, hylkään itseni ja todennäköisesti jossakin kohtaa titpahdan sairaslomalle. Sen lisäksi saattaisin joutua luopumaan opinnoista, joiden suoritukseen sain nyt ehkä jopa ainoan tilaisuuteni. Niimpä päätin työntää harhaan johtavat tunteet sivuun ja kuunnella sitä, minkä sydämessäni ja myös järjen tasolla tiesin oikeaksi vaihtoehdoksi. Päätöksen tehtyäni, oloni on ollut helpottunut. Ja voimia on vapautunut lisää. Luulen, että ilman tätä päätöstä olisin jo sairaslomalla, sillä kuormittumisen ja uupumisen ensioireita alkoi jo ilmaantua. Niitä, jotka itse koen merkkeinä, joita pitää pysähtyä kuuntelemaan ja miettimään, mitä nyt. 

Joskus on viisautta vaihtaa suuntaa, vaikka mieli olisikin rakentanut tulevaisuuden ihan toisen kompassin varaan. Kun jokin ei enää palvele, on aika luopua ja löytää uutta. Tämän arvon pohjalta päätin myös viimeisimmän parisuhteeni, vaikka se tekikin kipeää. Ja niin teen nyt työni suhteen. Valitsen itseni. 

Parin viikon päästä suljen yhden oven ja avaan toisen. Samalla kun lasken jo päiviä, tunnen myös vaihtelevasti vihan, surun ja haikeuden tunteita. Toisaalta kuitenkin odotan uutta ja näen sen mahdollisuutena johonkin parempaan. Ehkä se voi jopa olla myös avain lähemmäs mun unelmia työhöni liittyen, jotka joskus elivät vahvemmin ja jotka olen viime vuosina vähän kuin unohtanut. Nyt ne taas elävät uuden edessä vahvemmin. Aika näyttää miten käy, mutta tällä hetkellä olen kiitollisin siitä, että kuuntelin itseäni ja tein valinnat itseäni rakastaen.