Pelon tehtävä on varoittaa vaarasta ja saada meidät valmistautumaan mahdolliseen uhkaan. Pelko herättää selviytymisaistit eli pakene tai taistele -tilan, jotta olemme valppaana reagoimaan ja suojautumaan, jos sille on tarvetta.  Nimenomaan "jos". 

Pelko voi myös toimia meitä vastaan. Se voi lamaannuttaa, lannistaa ja tehdä olon voimattomaksi. Se voi saada luovuttamaan ja menettämään elämänilon. Se voi kaventaa näkökykyä vallitsevasta tilanteesta ja estää näkemästä mahdollisuudet uhkien rinnalla. Näin käy, jos annamme tunteelle vallan sen sijaan, että vain pysähtyisimme kuuntelemaan sen viestiä uteliaisuudella. 

Pelon tehtävä ja tarkoitus on hyvä, mutta jos sille antaa isännän roolin, jäämme sen loukkuun. On tärkeää havaita pelon tunne ja kuulla sen tuoma viesti, mutta samalla skannata viestin totuusperää, sillä usein pelko myös herää silloin ja siinä voimakkuudessa, mitä vallitseva tilanne ei ehkä vaadi. 

Itsellä pelon tunne herää välillä hyvinkin herkästi. Kun jokin kohta osuu turvattomuuden tunteeseen, keho ylivirittyy pakene tai taistele -tilaan ja mieli alkaa näkemään uhkia myös siellä, missä sitä ei ole. Mitä enemmän pysähdyn tuijottamaan pelkoa, sitä vahvemman otteen se minusta saa ja alkaa syömään mun voimia ja lietsoa mun ajatuksiin kaikkea sitä, mikä vain vahvistaa kokemustani ja uskomustani siitä, että nyt on todella syytä pelätä. 

Voin tuntea pelkoa, mutta voin silti kulkea sen kanssa eteenpäin ja myös kyseenalaistaa niitä ajatuksia, joita se yrittää mulle syöttää. Vaikka pelottaa, voin silti valita luottaa elämään. Siihen, että maa jalkojen alla kantaa ja tästäkin selvitään.