Viime viikko oli todella hurja. Se piti sisällään päiviä, jotka tuntuivat työn tekemisen sijaan pelkältä selviytymiseltä. Hurjimpana päivänä mä tunsin kuin irtaantuvani tilanteesta ja seuraavani sitä ikäänkuin ulkopuolelta. Lamaannuin. Tuo viikko oli jotain sellaista, että se jätti muhun jonkinlaisen jäljen. Se horjutti mun turvallisuuden tunnetta ja jätti jonkinmoisen pelon ja epävarmuuden tunteen. Tänään kävellessäni metsässä, mietin, että oikeastaan se mikä mua eniten kuormitti, oli mun omat tunteet. Kohtasin työssäni yhden pahimmista peloistani. Sen, että menetän kontrollin. Hetkittäin nimittäin tuntui, että kontrolli todella petti. Itse tilanteen suhteen, ja vähän myös omien tunteideni suhteen. Paineen sietokykyni ylittyi ja se herätti sen oloisia tuntemuksia, että hetken jopa pelästyin sitä, mitä olisin voinut niiden voimasta tehdä. Onnekseni selkäni päätti alkaa vihoittelemaan ja sen myötä olenkin ollut tämän viikon kotona. Ja saanut rauhassa tutkailla tuntemuksiani.

Alkuviikosta olin täynnä raivoa. Ja sen voimin tuntui, että haluan oikeutta, haluan taistella, haluan tehdä näkyväksi miten väärin on toimittu. Haluan ihmiset vastuuseen. Kunnes lopulta ymmärsin, että se katkeruus, kyynisyys ja viha mistä pidin kiinni ja minkä voimin halusin edelleen vain taistella, ei palvellut mua enää. Se sai mut vain voimaan huonosti ja väsymään. Se mikä mua palvelee juuri nyt, on valita päästää irti. Mä olen taistellut, olen ilmaissut rajani ja pitänyt niistä kiinni. Olen nostanut esiin epäkohtia ja tuonut myös rinnalle ratkaisuja. Se, että niihin ei ole tartuttu toivomallani tavalla, ei ole enää mun käsissä. Se herättää pettymystä, vihaa, suruakin..ja se saa tuntua. Mutta samalla voin taistelun sijaan antaa vain niille tunteille tilaa, koittaa hyväksyä ja tietoisesti päästää irti. Tunteita ylläpitää ajatukset ja ajatuksiini voin vaikuttaa. Voin tietoisesti alkaa vahvistaa hyvää ja sitä, mistä kuitenkin kaiken tämän keskellä voin tuntea kiitollisuutta. 

Asiat eivät menneet niinkuin olin suunnitellut. Ne eivät menneet niinkuin toivoin. Olen siitä pettynyt. Olen pettynyt, ettei tarvittavia ratkaisuja tehty, että koin ettei mun äänellä ole riittävää vaikutusta asioihin. Että mua ei kuultu tarpeeksi. Olen pettynyt siihen, että kun pyysin jotain, sainkin jotain ihan muuta. En sitä, mikä oikeasti olisi auttanut. Vaan enemmänkin tuntui, että tehtyjen ratkaisujen myötä, tilanne muuttui vain pahempaan suuntaan. Olen pettynyt ja surullinen, että koin jääväni vähän kuin yksin. Että jouduin selviämään isomman kuorman kanssa, mitä pystyin kannattelemaan. Mä olen pettynyt, ja saan olla.

Silti kaikista tunteista huolimatta, mä en halua enää taistella. Mä haluan päästää irti, antaa anteeksi ja suunnata katseen tulevaan. Ja kaikista tunteista huolimatta, voin samalla olla kiitollinen. Kiitollinen siitä, että uppoavan laivan kyydissä, mulle tarjottiin pelastusrengas. Mulle näytettiin sen myötä, että elämä kuitenkin kantaa. Mun ei tarvitse jäädä umpikujaan, epätoivoon ja upota laivan mukana.  Kiitollinen, että osasin asettaa rajat ja itseäni kuunnellen valita sen pelastusrenkaan. Olen kiitollinen, että kaiken tämän myrskyn keskellä, olen saanut silti levätä, olen pystynyt sen verran säätelemään stressiä, että olen saanut nukuttua ja kehon rentoutumaan ylivireystilan rinnalla. Olen kiitollinen, että kaiken tämän paineen ja stressin keskellä, olen silti saanut voimia ja motivaatiota tehdä opintoja eteenpäin ja ne ovat hyvällä mallilla. Kun aloitan uudessa työssä reilun viikon päästä, on työkuorma ehkä opintojen suhteen hiukan kevyempi ja saan keskittyä uuteen työpaikkaan perehtymiseen, mikä sekin on osaltaan stressaavaa ja vaatii enemmän energiaa. Olen kiitollinen, että osasin juuri nyt pysähtyä ja sallia itselleni levon. Että sain etäisyyttä asioihin ja tilaa kohdata omia tunteita. Että tässäkin asiassa osasin kohdata tarpeeni ja kuunnella rajojani sen sijaan, että olisin vain jatkanut viimeiseen asti suorittamista. Ja olen kiitollinen läheisistä, jotka auttavat mua välillä näkemään ratkaisuja ja vaihtamaan suuntaa, kun omat silmät ovat sumentuneet.

Myönnän, että ensi viikko ja tuleva vähän pelottaa. Ja eniten ehkä pelkäänkin omia tunteitani. Vielä kolme päivää nykyisessä työssä, sitten astun uuteen.  Huomaan, että haasteet töissä tekivät kolauksen myös mun ammatilliseen itsetuntoon. Ja epävarmuuden siitä, onko tämä työ vielä sitä mitä haluan tehdä. Toivon, että uuteen astuminen puhdistaa mun  ajatuksia ja tuo uudenlaista positiivista energiaa. Että se rakentaa mulla uudelleen toivon siitä, että on olemassa myös työpaikkoja, jotka tukevat jaksamista ja joissa saa toimia omista arvoistaan käsin.

Oikeastaan tämä kaikki on nostanut mussa esiin myös muistoja loppuunpalamisesta. Koin silloin täsmälleen samoja tuntemuksia kuin nyt ja tilanne oli siinä mielessä sama, että koin että ongelmaa ei oltu ratkaistu eikä ääneni tullut kuuluviin. Että taistelin kuin tuulimyllyjä vastaan. Ero siihen hetkeen onkin siinä, mitä teen nyt toisin. Nykyään olen tietoisempi itseäni kuormittavista tekijöistä, omista tunteista, tarpeista ja rajoista. Silloin en ollut ,ja jatkoin taistelua viimeiseen asti. Siihen pisteeseen, että tipahdin pois kyydistä. Nykyään ehkä tästä viisastuneena ja terapiamatkan kulkeneena, tunnistan merkkejä jo ennen tipahtamista. Ja voin toimia siitä käsin ajoissa, ennen kuin tipahdus tulee. Ero menneeseen on siinä, että nyt valitsin hypätä pois kyydistä, sen sijaan että olisin tipahtanut.