Eilen oli kiva ilta. Näin kahta vanhaa työkaveria. Syötiin, jultetiin ja tanssittiin. Pääsin hetkeksi siihen olotilaan, että on vain tämä hetki, ei murheita tai huolia. Nautin vain vapautuneesti illasta. Samalla tajusin, miten paljon olenkaan ollut tälläisen tarpeessa, tajuamatta sitä edes itse.  En ole pitkään aikaan ns. irrotellut. Korona on tehnyt tässä oman osansa, lisäksi syksyllä alkaneet opinnot. Jotenkin sitä on vain vähän kuin koteloitunut kotiinsa. Olen paljon viettänyt viikonloppuja ihan vain itsekseni kotona, enkä ole oikein ajatellut edes kaipaavani muuta. Kuitenkin, eilen jokin mussa liikahti. Sitä oli jo unohtanut, mitä on viettää tyttöjen kanssa iltaa. Laittautua nätiksi ja lähteä tuulettumaan. Samalla kun eilinen vieläkin kannattelee sillä, miten se virkisti ja vastasi siihen johonkin tarpeeseen, jonka olin itseltänikin piilottanut. Samalla se herätti myös haikeutta, surua ja kaipausta. Milloinhan tällaisia saisi lisää? Saako näitä lisää? Onko mulla ylipäätään elämässäni ihmisiä, joiden kanssa lähteä irrottelemaan tai ihan vaan istumaan iltaa yhdessä?

Eilen saimme kuunnella nuoruuteeni vahvasti kuulunutta musiikkia, mikä ehkä myös osaltaan teki sen, että tänään mieleeni on noussut muistoja nuoruudesta. Ja siitä, kun olin parikymppinen. Meitä oli silloin tiivis tyttökolmikko. Kokoonnuimme yhdessä vähintään kerran kuukaudessa. Laitoimme ruokaa yhdessä jonkun meistä kotona ja juteltiin. Joskus käytiin laivalla tai tanssimassa discossa, laulamassa karaokea. Sitten elämä tuli väliimme. Tuli tilanne, joka vei meidät erilleen. Toinen heistä onneksi jäi, mutta se tiivis kolmikko oli poissa. Samalla loppuivat nuo yhteiset illanvietot. Elämässäni on ollut myös muita, läheisiä ja rakkaita ihmisiä. Jotka heidätkin elämä on kuljettanut pois. Asioita on vain tapahtunut, jotka ovat tulleet väliimme. Eikä tietä takaisin ole löydetty. Näinhän elämässä käy. Ihmisiä tulee, ihmisiä menee. Joskus ihmiset ovat vain hetken aikaa. Jotkut taas ovat mukanamme läpi elämän. Mutta elämään kuuluu myös luopuminen. Tänä viikonloppuna jotenkin vain kaikki ne menetykset konkretisoituivat. Kun ymmärsin, että kaipaan myös tälläisiä iltoja elämääni. En ehkä niin usein, mitä joskus nuorempana. Mutta välillä. Aikusiällä ei ole vaan enää niin helppo luoda uusia ihmissuhteita menetettyjen tilalle. Itselleni se ei ainakaan tunnu helpolta. 

Tänään myös ymmärsin, että oikeastaan en ole varsinaisesti antanut itseni surra näitä menetyksiä. Olen vain työntänyt tunteet pois ja jatkanut elämääni. Mutta tällainen ilta mitä eilen pitkästä aikaa oli, herätti sen jonkun kaipauksen johonkin, mitä ei enää ole...se sai mut tuntemaan surua. Ja herätti myös yksinäisyyden tunteen. Ja nyt ehkä ymmärrän myös sen melankolisen olotilan, joka valtaa mut aina joulun lähestyessä. Sen melankolian takana on kaipaus ja yksinäisyyden tunne. Jotenkin en ole halunnut sitä edes itselleni tätä ennen myöntää, koska siihen yksinäisyyden tunteeseen liittyy myös jonkin asteista häpeää. Tuntuu vaikealta myöntää, että ehkä kaipaisinkin elämääni enemmän ihmisiä, mitä siihen nyt kuuluu. Ehkä kaipaisinkin niitä tyttöjen iltoja välillä, vaikka paljon viihdynkin kotona ja sohvannurkassa. 

Toisaalta näen myös merkityksellisenä, että nämä tunteet heräsivät. Ehkä tiedostamisen kautta, sitä alkaa tekemään myös enemmän asioita sen eteen, että tilanne voisi muuttua. Ja ehkäpä on aika myös nyt kohdata niitä tunteita, jotka olen työntänyt pois.