Kun puhutaan selviytyjästä ja uhrista, niin ennen loppuun palamista ja sen jälkeenkin, mussa puhui monesti vahvempana se uhrius. En ollut yhteydessä siihen vahvaan ja selviävään puoleen minussa, siihen, joka nousee aggressiosta. Vuosien terapian ja tunnetyöskentelyn kautta mä kuitenkin aloin löytää itsessäni uuden puolen. Löysin yhteyden aggressioon, joka asettaa rajat, pitää itseni ja toisten puolia, uskaltaa sanoa ja toimii selviytyjän roolista käsin. Sen löytäminen oli todella voimaannuttavaa. Sen tunteen kautta koin selviytyväni ja olevani vahva. Se toi mulle turvaa. 

Tänä syksynä kuitenkin, se vahvuus minussa kääntyikin mun heikkoudeksi. Kuin huomaamatta, vahvuus oli alkanut ottaa mussa valtaa jopa liikaa. Piilottaen alleen sen herkän puolen itsessäni. Sen, joka kokee surua, heikkoutta, haavoittuvaisuutta ja luo yhteyden toisiin. Sen, joka on tarvitseva ja kaipaa tukea ja nähdyksi tulemista. Ja kun paineet, stressi ja haasteet kasvoivat liian suuriksi tänä syksynä, en kyennytkään pelkän sen vahvuuden kautta enää selviämään. Rinnalle tuli paljon muita tunteita, jotka juonsivat siitä herkästä puolestani. Mutta vahvuuteni voimin painoin niitä alas enkä antanut niille tilaa. Jolloin myös se voima mussa alkoi murenemaan. Tämä alkoi näkymään niin, että kun paine kasvoi liian suureksi, se mussa noussut aggressio muuttuikin itkuksi. Tunteet alkoivat läikkymään ns. yli ja koin menettäväni kontrollin itsestäni. Se oli pelottavaa. 

Nyt kun mietin, niin oikeastaan olen jotenkin tuohon voimaani nojaten kadottanut yhteyden itseeni. Ja sen myötä en myöskään pysty luomaan sitä muihin. Mulla on paljon surua ja pettymystä herättäneitä kokemuksia itseeni ja työhöni liittyen, mutta en ole antanut niille tilaa vaan ikäänkuin sen aggression voimin olen siirtyynyt eteenpäin ja koittanut jättää ne taakseni. Sanonta minkä taakseen jättää, sen edestään löytää, pitää tässäkin vain niin hyvin paikkaansa. Tunteet eivät katoa. Niitä ei voi vain jättää jälkeensä. Ne pysyvät ja odottavat sitä hetkeä, kun saavat nousta. Ja jos eivät saa, ne nousevat silti. Silloin se vain tapahtuu usein kontrolloimattomasti ja yllättävissä hetkissä. Niin, että ne virtaamisen sijaan läikkyvät yli. Ja herättävät hämmennystä itsessä ja myös muissa. 

Vahvuus on eteenpäin työntävä voima. Se voimaannuttaa ja pitää meidät liikkeessä. Mutta vahvuus tarvitsee rinnalleen myös heikkouden. Ja sama pätee myös toisin päin. Niiden tarkoitus on tukea toisiaan, ei sulkea pois toisiaan. Ilman heikkoutta ja herkkyyttä, ei vahvuuskaan kanna pitkälle. Vaan silloin ihminen kadottaa yhteyden itseensä ja samalla myös muihin ihmisiin. Ja jäljelle jää yksinäisyyden tunne. 

Tänä syksynä mä koitan taas löytää yhteyden siihen kaikkeen, mitä vahvuuden alle olen kätkenyt. Helppoa se ei tule olemaan, mutta mä tarvitsen sitä. Tarvitsen sitä itseni vuoksi ja myös siihen, että kykenen työhöni ja voin saada jatkossa haastavissakin tilanteissa onnistumisen kokemuksia. Mä saan olla surullinen, saan olla tarvitseva, saan olla heikko. Eikä se tarkoita, että olisin jotenkin säälittävä ja ressukka. Ne ovat tunteita ja tarpeita, siinä missä kaikki muutkin tunteet mussa. Ja herkkyys on lopulta se suurin voima minussa. Se, että olen yhteydessä kaikkiin tunteisiini tasa-arvoisina. 

Ehkä mun kompastuskivi onkin ollut se, että kun vihdoin löysin voiman ja aggression minussa, jäin vähän kuin siihen koukkuun. Onhan se mahtava tunne tuntea pystyvyyttä ja vahvuutta. Mutta se vain ei kanna pitkälle yksin. 

Vaikka tämä syksy ei ole ollut mukava ja helppo, olen kiitollinen että tämän kautta mulla on mahdollisuus ehkä löytää taas jotakin uutta itsestäni. Ja etsiä tasapainoa. Se herättää myös toivoa, ehkä mä sittenkin selviän.