Näin sinkkuna saan taas huomata saman tutun kaavan toistavan itseään. Kiinnostun miehistä, jotka jollakin tavalla ovat etäisiä. On turvallista tuntea kiinnostusta, ihastumisen tunteita ja läheisyyden kaipuuta sellaista kohtaan, joka pysyttelee ns. turvallisen etäisyyden päässä, joko henkisesti tai fyysisesti.

Tule lähelle, mene pois. Se on hyvin tyypillinen ja itseään toistava ilmiö läheisriippuvaisen parisuhteessa. Samalla kun niin kipeästi kaipaisi toisen läheisyyttä sekä nähdyksi ja kuulluksi tulemista, se on kuitenkin niin pelottavaa, ettei pysty edes luomaan kiintymyssuhdetta sellaiseen, joka voisi näitä tarjota. Tällöin suhteista tulee aina jollakin tavalla kivuliaita ja vahvoja turvattomuuden tunteita herättäviä kokemuksia. Jollakin tasolla epäterveitä. 

Edellisessä suhteessani oli paljon niitä elementtejä, joita luokittelen kuuluvaksi turvalliseen parisuhteeseen. Siinä oli kuitenkin myös fyysinen etäisyys ja raastava epävarmuus tulevasta, jotka herättivät turvattomuutta koko parisuhteen ajan. Ja lopulta suhde kaatuikin omaan mahdottomuuteensa. Tässä suhteessa uskalsin rakastaa, tulla rakastetuksi ja päästää lähelle. Sain kokea nähdyksi ja kuulluksi tulemista, olevani rakastettu ja että minua kunnioitetaan. Koin ehetyväni ja opin rakastamaan toisen antaman peilin kautta itseäni enemmän. Mutta tähänkin suhteeseen liittyi lopulta hylkäämisen kokemus, pettymys ja sen toteaminen, että läheisriippuvuus oli kuitenkin tässäkin suhteessa ohjaajan paikalla. 

Sinkkuna ollessa mun läheisriippuvuus näkyy useimmiten etäisyytenä. Etäisyytenä ja ennakkoluuloisuutena miehiä kohtaan, joista jo ensi kättelyssä alan etsiä vikoja ja syitä, miksi ei kannattaisi tutustua, eli toisin sanoan päästää lähelle. Etäisyytenä myös omiin tunteisiini. Läheisyyden kaipaus on lopulta niin vahva ja suuri tunne ja samalla niin kivulias, että mieluummin painan sen alas. Tällöin on helpompi olla ja hengittää. Menen kuin horrostilaan. Näin onkin toki helpompi olla ja ehkä tämän kautta myös säästyn monelta väärältä mieheltä ja irtosuhteilta. Kun ei kaipaa jotain, ei niin kovasti koe myöskään tarvitsevansa. Tarve kuitenkin on ja sen vuoksi ahkerasti deittiappeissakin pyörin. Toivoen löytäväni jotakin, vaikka samalla en tiedä, uskallanko siltikään hypätä siihen vaikka löytäisinkin.

Tunteiden herääminen vie myös aikaa. Se, että horroksesta herää. Kun sitten lopulta se jokin läpimurto tapahtuu ja kiinnostun tai alan tuntea vetovoimaa jotakuta kohtaan, joudun kohtaamaan myös sen kivun. Kaikki se alaspainettu kaipaus nousee kuin vyöryen pintaan. Ja samalla nousee pelko hylätyksi tulemisesta, joka kulkee läheisriippuvuuden kanssa rinnakkain. Ja joka saakin vähän kuin ripustautumaan. Suhteessa nämä kaksi vuorottelevat. Siksi sanonta tule lähelle, mene pois, on hyvin kuvaava. Kaipaan, mutta kun saisin vastakaikua kaipaukselle, työnnänkin pois ja hakeudun etäälle. Hylkään, ennen kuin mut hylätään.

Hylätyksi tulemisen tunne saa mut myös tulkitsemaan ja kokemaan sellaiset tilanteet hylkäämisenä, joissa lopulta ei siitä edes välttämättä ole kyse. Reagoin tilanteeseen niinkuin häpeän tunteen herätessä usein reagoidaan: vihan kautta. Haluan kostaa ja tehdä toiselle yhtä pahan olon mitä hän mulle aiheutti. Vetäydyn, hylkään emotionaalisesti ja ilmaisen tunteeni vahvasti. Sen tunteen vallassa olen monesti ollut suhteessa ollessani eroamassa. Ollut hylkäämässä ennen kuin toinen sen ehtii tehdä. Nämä samat tuntemukset ja reaktiot ovat nousseet esiin myös ihan deittimaailmassakin. Kun uskallan kiinnostua toisesta, samalla herää vahva pelko hylkäämisestä ja alan tulkita kuin kaikkea toisen toimintaa sen kautta. Ja etsimään epätoivoisesti myös vahvistusta sille, että tulkintani olisikin väärä. Koska hylätyksi tulemisen pelko on niin tuskallinen kohdata. Tämä tekee jonkinasteisen riippuvuussuhteen toiseen. Ja saattaa saada myös toisen vetäytymään. Mikä taas vain lisää mun omaa epävarmuutta ja ahdistusta. Itseään toistava kehä on valmis. 

Viime yö oli vaikea. Nukuin ehkä muutaman tunnin. Kierin ylivirittyneenä ja erilaisten vaikeiden tunteiden kanssa ja ryvin vähän myös itsesäälissä. Taas vain pettymyksiä, miksi minä aina saan vain miehiä, jotka eivät halua mua tai jotka eivät kuitenkaan ole sitä, mitä haluan? Miksi vedän puoleeni vain vääriä tyyppejä ja mahdottomia suhteita? Olenko niin viallinen ja haavoittunut tällä alueella, että en pysty koskaan terveeseen ja tasapainoiseen suhteeseen? Ehkä on vain parempi olla yksin! Näitä miettien kieriskelin tunteiden kourissa. Vihaa, katkeruutta, surua, häpeää...Näiden tunteiden voimasta olisin voinut kirjoittaa hyvin syyttävän, hyökkäävän ja ylilyövän kommentin eräälle deittikontaktilleni. Sain kuitenkin itseni hillittyä ja siedin vain tunnetta, mistä olen ylpeä. Läheskään aina en tässä nimittäin onnistu, koska tunteen tuoma impulssi on niin vahva ja suorastaan huutaa toimintaa. Ehkä netin tuoma etäisyys ja se, etten tyyppiä ole vielä tavannut livenä, auttoi tässä myös osaltaan. Ja jossakin sisimmässäni tiesin, että katuisin vielä aamulla tunnekuohuissa kirjoittamaani. 

Tuon ikävän yön jälkeen koitin palauttaa mieleeni, miten olen kuitenkin mennyt eteenpäin vuosien varrella. Joten ehkä mullakin on vielä toivoa. Ainakin toivon niin. Mä olen kuitenkin tullut tietoiseksi siitä, mikä mun suhteita ja ihastumisen tunteita ohjaa. Olen tullut tietoiseksi omista reaktioistani, tunteistani ja toimintatavoistani. Olen alkanut tunnistamaan ja ilmaisemaan omia rajojani, jotka perustuvat mun arvoihin. Niistä olen nykyään myös tietoinen, kun taas pari vuotta sitten en vielä ollut. Olen kuitenkin jo kerran kyennyt ahdistumatta suhteeseen, jossa on ollut paljon hyvää. Ja ymmärtänyt myös päättää sen, kun sen hinta meinasikin olla itseni hylkääminen. Olen ylipäätään alkanut tunnistaa niitä kohtia, kun alan kadottaa ääriviivani ja hylätä itseni. En aina, mutta olen jo herkempi tunnistamaan. Huomaan, kun suhteessa alkaa olemaan epäterveitä piirteitä enkä suostu enää ovimatoksi. Tiedän arvoni ja mitä ansaitsen.

Nämä on lopulta valtavan isoja ja merkityiksellisiä asioita ja oivalluksia läheisriippuvuudesta toipumisen tiellä. Ja sillä tiellä mä olen. Mutta se tie on pitkä, kivinen ja siihen kuuluu ylä- ja alamäet. Sekin on vain hyväksyttävä. Valmista ei tule sormia napsauttamalla. Ja tie on ehkä siksi niin hidas, koska läheisriippuvuuden taustalla on se vaikein ja eniten piilossa oleva tunne: häpeä. Häpeää voi kohdata ja kuoria itsestään kerros kerrokselta, mutta ytimen löytämiseen vaaditaan monen monta toistoa, tunteiden kohtaamista ja hyväksymistä, itsensä altistamista, näkyväksi tekemistä. Ylipätään itse häpeän tunnistamista: Tässä asiassa ja tällä tavoin se minussa vaikuttaa ja näin se saa minut toimimaan. Vain häpeän tunnistamalla, siitä voi tietoisesti koittaa vapautua. Häpeä lähtee nähdyksi tulemisen kautta. 

Tänään on taas uusi päivä. Yön synkät ajatukset ja tunteet ovat saaneet rinnalleen pienen valon pilkahduksen. Kiinnitän katseeni siihen. Lopulta kipujen kohtaamisen kautta, tietoisuus itsestä lisääntyy. Ja tietoisuus taas avaa oven muutokseen. Siinä on se toivo.