Tämä loma on ollut todella avaava. Tuntuu, että olen oivaltanut paljon asioita ja luulempa, että niiden yhteen kokoaminen ja jäsentäminen voi viedä vielä pitkäänkin aikaa. Sen lisäksi, että olen kohdannut omia tunteitani, olen myös lukenut pari todella hyvää kirjaa: Häpeän monet kasvot (Ben Malinen) ja Yksinäisyys (Maija Ilmoniemi). Ehkä nämä kirjat sekä se, että on ollut aikaa pohtia ja kuunnella omaa sisintä, ovat pistäneet liikkeelle näin paljon. Ehkä olen ollut nyt myös avoin ja valmis tutkimaan ja kohtaamaan.

Viime päivinä mun mielessäni on ollut aikajana. Jossa pohdin elämäni käännekohtia. Niitä hetkiä, jotka ovat merkittävästi vaikuttaneet muhun ja elämäni suuntaan. (Hauska sattuma sinänsä, että juuri kun tämä aikajana alkoi nousta mieleeni, myös Yksinäisyys -kirjan lopussa annettiin tehtäväksi tehdä tämä aikajana ja miettiä myös tunteita ja ihmisiä, jotka kaikissa eri elämänvaiheissa ovat olleet läsnä.) Samalla olen kipuillut häpeän tunteen ja yhteyteen kaipaamisen kanssa liittyen läheisiin suhteisiini. Ja oivalsin, että olen lähestynyt tätä aihetta tai ongelmaa ihan väärästä näkökulmasta käsin.

OIen käynyt mielikuvissani keskusteluja läheisteni kanssa, joissa lähestymistapa on kyllä niinkuin rakentavaan vuorovaikutukseen kuuluu, omista tunteistani ja tarpeistani käsin, mutta keskiössä on ollut oma vaillejäämiseni, kaipaamiseni ja ehkä näiden esiin tuomisen kautta yritys herättää toisessa jopa syyllisyyttä. Ja saada tällä tavoin muutosta aikaan. Nyt kuitenkin tuolle aikajanalle on piirtynyt myös ne hetket, joista olen itse vastuussa. Ne hetket, jolloin omalla toiminnallani, häpeästä ja rikkinäisyydestäni käsin, olen työntänyt toisia pois. Hylännyt ja jättänyt huomiotta. Ja tämän kautta olen oivaltanut, että ehkä oikeampi lähestymystapa ja se, mikä oikeasti voi luoda aitoa yhteyttä, onkin ottaa vastuu omasta toiminnasta. Ehkäpä mulla itselläni on jopa syytä pyytää anteeksi? Tai ainakin alkaa tietoisesti toimimaan eri tavoin, mitä menneisyydessä.

Se, että koen yksinäisyyttä, kaipausta ja vaillejäämistä, ei kerro vain toisesta ihmisestä ja hänen toiminnastaan, vaan ennenkaikkea se kertoo minusta itsestäni. Ja monesti se yksinäisyyden tunne onkin mun ihan itse itselleni rakentama, häpeään sidottu olotila. Ja kun katson tuota aikajanaa, näen jo lapsuudesta asti tekoja ja tilanteita, joissa olen työntänyt läheisiäni pois. Jossa toinen on jäänyt yksin ja ehkä kokenut jopa tulleensa hylätyksi. Ja nyt yhtäkkiä kun itselläni herää kipu ja kaipaus, odotan että muutkin ympärilläni heräävät tähän ja haluavat muutosta. Ja kun näin ei tapahdu ja joudunkin pettymään, ajattelen että keino saada se muutos, on herättää ihmiset ajattelemaan syyllisyyden tunteen kautta. Oikeastaan aiemmin en edes tajunnut, että tästä oli kyse. Mutta nyt huomaan kuin katsovani koko asiaa eri näkökulmasta ja niin, että vastuu onkin mulla itsellä. 

Yhteyden rakentaminen ei ole vain omista tunteista ja tarpeista puhumista. Se on myös oman vastuun ottamista ja kantamista sen suhteen, mikä on ajanut tähän pisteeseen. On tärkeää pohtia omaa roolia ja miten oma toiminta on voinut vaikuttaa toisten toimintaan ja valintoihin. 

Huomenna on paluu arkeen, työn ja opintojen pariiin. Toivon, että nämä oivallukset eivät hukkuisi suorittamisen ja kiireen alle, vaan ne saisivat jäädä itämään ja saisin tämän kaiken ymmärtämäni vietyä käytäntöön asti.  Että näiden oivallusteni kautta osaisin tilaisuuden tullessa rakentaa yhteyttä aidommin ja kohdata sekä ymmärtää myös toisen tunteet.