Mä uskon tarkoitukseen. Siihen, että asioita ei tapahdu vain sattumalta, vaan ne ovat osa isompaa kuvaa ja tarinaa, josta muodostuu elämämme. Tänään yhtäkkiä miettiessäni kulunuttu syksyä, mä oivalsin sen tarkoituksen, tai ainakin palasen siitä. Kirjoitin aiemmin siitä, miten terapiaprosessi ja omien rajojen löytäminen saivat mut ehkä jopa liikaa tarttumaan siihen omaan vahvuuteen. Niin, että kadotin samalla kosketuksen herkkään puoleen itsestäni. Se, mitä haasteita kulunut syksy toi töiden osalta eteeni, ikäänkuin mursi sitä vahvuutta. Se pisti kohtaamaan sen oman heikkouteni, rajallisuuteni jaksamisen ja osaamisen suhteen ja riittämättömyyden tunteen kautta myös oman herkkyyteni, joka alkoi tunteiden muodossa puskea kuin väkisin läpi, vaikka koitinkin pysyä viimeiseen asti vahvana. 

Nyt huomaan, kuinka olin jopa vähän kuin koukussa siihen voiman tunteeseen, kun vihdoin olin päässyt siihen kiinni ja huomannut, miten se voimaannuttaa ja vahvistaa. Herkkää ja haavoittunutta puolta en juurikaan näyttänyt ja sen voiman kautta onnistuin myös painamaan tunteitani alas. Kuntosalilla mulla oli lähes aina tarve kuunnella raskasta musiikkia, jolla sain hyvän boostin treeniin ja lähdin sieltä voimaantuneena pois. Purin aggressiota treenin kautta ja musiikki stimuloi tuota tunnetta juuri oikealla tavalla. Nyt, kun huomaan tuon jonkin vahvan kuoreni saaneen säröjä ja herkkyyden vuotavan sieltä säröistä esiin, on kummallisesti myös se tarve ruokkia omaa aggression ja voiman tunnetta hävinnyt. Voimamusiikki on vaihtunut salilla äänikirjoihin. Samalla ehkä se jokin kipinä treenaamiseen on hieman hiipunut. Tuon aggression alta paljastuikin surua, kaipausta ja niiden rinnalla rakkautta. Ja kun nämä tunteet ovat läsnä ja hyväksyttyjä, ei ole tarvetta aggressiion, ei ole tarvetta etsiä voimaa, jonka avulla puskea eteenpäin. Voinkin vain olla näiden tunteiden kanssa. Ja myös tuntea iloa siitä, miten sydän täyttyy näiden rinnalla rakkaudesta ja kiitollisuudesta. 

Ihmisen on tärkeää löytää ja tunnistaa omat rajansa. Suojella itseään ja muita, kun siihen on aihetta. Pitää itsestään ja läheisistään huolta. Mutta vahvuus tarvitsee rinnalleen myös herkkyyden. Yhdessä ja rinnakkain, ne ovat lopulta se suurin voimamme. Herkkyys tuo esiin haavoittuvuuden. Sen avulla luodaan yhteyttä, välitetään toisille tunteita, tunnetaan empatiaa ja osataan antaa myös surulle tilaa. Pelkkään vahvuuteensa nojaten, ihminen lopulta uupuu. Ja toisin sanoen sairastuu omaan vahvuuteensa. Herkkyyttä tarvitaan, jotta näin ei tapahtuisi. Jotta yhteys omaan sisimpään säilyisi. Vain sieltä voi lopulta löytää vastaukset elämän myrskyissä, vaikeiden tunteiden keskellä ja myös omia rajojaan kuunnellessaan.

Ja tuon murtumisen kautta, tämä joululoma olikin ehkä erilainen. Olen ollut tunteilleni enemmän läsnä. Ja kohtaan nyt myös lapseni armeijaan menemisen herättämät tunteet sekä muut perhesuhteisiini liittyvät tunteet eri tavalla. Avoimemmin, hyväksyvämmin ja ilman vahvuudesta kumpuavia puolustusmekanismeja. Tuntuu, kuin olisin jonkin uuden ja merkityksellisen äärellä. Ehkä alan löytää tietä kohti näiden kahden tasapainoa. Ja se tuntuu hyvältä.