Siitä onkin kulunut jo vähän aikaa kun olen viimeksi kirjoittanut. Kulunut alkuvuosi on ollut aika työntäyteinen ja raskas enkä ole jaksanut jäsennellä kaiken rinnalla ajatuksiani tänne. Sen lisäksi, että olen saanut opintojani etenemään taas 15 op:n verran ja hoitanut työni, olen ollut vahvana tukena ja apuna sairaalle läheiselleni. Majoittanut häntä kotiini, hoitanut ja selvittänyt hänen asioitaan, työntänyt eteenpäin ja kulkenut kaikin tavoin vahvasti vierellä, kun hän sitä tarvitsi. Olen käynyt läpi paljon tunteita. Huolta, epävarmuutta, surua, väsymystä, mutta myös kiitollisuutta siitä, kun asiat etenevät, kun saan rakennettua yhteyttä uudella tavalla ja ohjattua avun piiriin. 

Kun sitten kaiken tämän jälkeen toinen yhtäkkiä kääntääkin täysin selkänsä, katkaisee yhteyden jopa niin radikaalisti, ettei lue enää edes viestejäni ja tuntuu heittävän kirjaimellisesti kaiken antamani avun, tuen ja ajan roskakoriin, ilman selityksiä, ilman kiitoksen sanaa, tuntuu kuin törmäisin seinään tai tipahtaisin tuolilta. Se kaikki tunnekuohu, epätietoisuus, hämmennys, kaikki jää vain mulle. Toinen on katkaissut yhteyden niin radikaalisti, etten saa edes tilaisuutta ilmaista hänelle mitä tämä kaikki mussa herättää tai koittaa saada häntä tulemaan järkiinsä.

Joskus eteemme tulee vain tilanteita, joita emme voi ratkaista ja jotka eivät mene niin, miten toivoisimme. Tilanteita, jotka herättävät valtavasti pettymystä, vihaa, pelkoa ja surua ja tunteen epäreiluudesta, mutta silti emme voi kun sietää tunteitamme ja koittaa hyväksyä sen, mitä emme voi muuttaa. Sietää myös sitä, että niin paljon olisi sanottavaa,  mutta ne sanat jäävät nyt vain minulle tai jollekulle toiselle jaettavaksi, mutta ne eivät tavoita sitä, kenelle ne kuuluisivat. 

Tällaisessa tilanteessa on tärkeää tunnistaa omat rajansa. Tämä tuntuu nyt näin pahalta, miten voin itseäni auttaa? Miten toimin jatkossa? Miten tästä eteenpäin? Missä menevät rajani ja miten ne asetan? Minkä verran ja minkä ehtojen puitteissa voin tähän asiaan vielä itsestäni antaa, vai voinko? Miten ilmaisen tunteeni, tarpeeni ja rajani jatkossa, jos siihen tulee tilaisuus? 

Edelleen välitän, edelleen rakastan. Samalla olen surullinen, vihainen ja  pettynyt. En halunnut asioiden menevän näin, mutta tein kaikkeni ja tähän asti se riitti. Enempää en voi tehdä ja nyt päästän irti. Silti nämä tunteet saavat olla, minulla on niihin oikeus ja saan niitä ilmaista, mutta päästän irti. Se mitä en voi muuttaa, on vain hyväksyttävä. Vaikka tuntuisi kuinka vaikealta, pahalta ja epäreilulta. En voi kontrolloida elämää, enkä  toista ihmistä. Lopulta voin vain valita sen, miten itse asioihin reagoin, miten toimin ja mitä niistä opin. Voin asettaa rajat ja pitää näin huolta itsestäni ja jaksamisestani vaikeissa hetkissä. Samalla voin ristiä käteni ja huokaista siihen suuntaan, jossa elää toivo. Sillä siitä mun ei tarvitse päästää irti. Se on kortti, josta en luovu, vaikka kaikki muut kortit olisi käännetty.