Ystäväni kuvaili tuossa yhtenä päivänä, kuinka hänelle itku on nykyään voima. Mulle tuo lause tuntui jotenkin hyvin vieraalta ja oudolta. Suruhan väsyttää, hidastaa, tekee alivireäksi, jopa masentuneen kaltaiseksi. Miten se voi toimia voimana?!

Kunnes eilen aloin ihan miettimään sitä. Olen ollut nyt kohta viikon sairaslomalla. Keho oli taas kerran viisas ja pysäytti, kun alkoi mennä liian kovaa. Kuormitus ja paine läheiseni tilanteesta purkautui samalla, kun mut pakotettiin ikäänkuin päästämään koko tilanteesta irti ja sallin itseni pysähtyä. Nyt olen jopa vähän kiitollinen että niin tapahtui, omalta kannaltani näin oli varmasti nyt tarpeen käydä, jotta pysähtyisin miettimään ja kohtaisin tunteeni.

Samalla kun päästin irti, tipahdin vähän kuin väsymykseen ja suru alkoi nousta pintaan. Samalla tajusin, että viime viikot olen oikeastaan porskuttanut aggression voimin. Ja kadottanut yhteyden samalla kaikkiin myönteisiin tunteisiin. Empatiaan, kiitollisuuteen, rakkauteen, mielihyvään. Ja nyt mietin, tällainenko todella haluan olla? No en!

Mä olen terapian kautta löytänyt yhteyden mun aggressioon. Se ylikiltti tyttö, joka olen ennen ollut, sai voimakseen vihan tunteen ja omat rajat. Näistä rakensin mun voiman. Ja tähän olen jäänyt vähän kuin koukkuun. Viha voimaannuttaa, auttaa suoriutumaan, asettamaan rajat ja puskemaan esteiden läpi. Kunnes se kääntyykin itseä vastaan. Viha voi auttaa hetken ja siihen se on tarkoitettukin. Mutta pidemmässä juoksussa se ei yksinään toimi.  Ja jos elämässä tulee kriisi, ei siitä selvitä vihan voimin. Jos näin koittaa tehdä, ei jaksa. Tällöin surusta tuleekin se voima. Siitä, että sallin itseni itkeä, olla heikko ja näyttää herkkyyteni ja haavoittuvaisuuteni. Sallin itseni pysähtyä ja vain olla, hidastaa ja löytää yhteyden itseeni. Vihan tunteen kautta en sitä löydä ja tällöin se katkeaa myös itseni ulkopuolelle. Vihan tunteen kautta ei rakenneta yhteyttä. 

Nyt kun kaikki se viha on sulanut pois, jäljelle jäikin suru. Voi miten surullinen olenkaan, siitä kaikesta mitä näen läheisessäni. Miten rakas ja tärkeä hän on ja miten kovasti vain haluaisin hänelle hyvää, että hän alkaisi voimaan paremmin! Miten surullinen olen niistä kaikista vuosista, kun en ole häntä kohdannhut ja ymmärtänyt ja kuitenkin nähnyt, miten yksin hän on. Miten surullinen olen myös siitä, kun tunnen avuttomuutta ja epävarmuutta, kun en saakaan hänen ongelmiaan ratkottua tuosta noin vain vaikka haluaisin ja kun en aina onnistukaan luomaan yhteyttä.

Ehkäpä se syy, miksi yhteys katkesi, onkin osittain tässä...ehkä siinä kohtaa kun aloin puskea suorittajan roolissa ja  aggression boostaamana eteenpäin, viestin myös läheiselleni jotakin mikä työnsi hänet pois ja katkaisi yhteyden. Ja sai hänet katkaisemaan sen hyvinkin radikaalisti. Keho puhuu, vaikka sanoja ei olisikaan. Ja jo sen kautta voi joko luoda yhteyttä tai katkaista sen. 

Ihminen tarvitsee kaikkia tunteita pysyäkseen tasapainossa. Kun yksi tunne jätetään pois tai sille ei anneta sen tarvitsemaa tilaa, tasapaino järkkyy ja ihminen alkaa voimaan huonosti. Näin kävi myös mulle. Jotenkin tämän kautta mun silmät alkoi oikeasti avautua tälle asialle. Ja mun on tähän asiaan nyt paneuduttava itseni kanssa ja alettava tehdä valintoja sitä herkkyyttä kohti silloin, kun aggressio meinaa taas nousta vallitsevaksi tunteeksi. 

Vihan tunteelle voisin sanoa, että kiitos että olet. Tarvitsen sinua, mutta tarvitsen myös surua enkä aio matkata kyydissäsi kokoajan. Muuten kadotan yhteyden myös muihin tunteisiin, jotka lopulta antavat elämälle sen tarvitsemat värit. Kriiseissä ne värit kadottaa herkästi, jos suru jää kyydistä.

Itku on mun voima. Koska sen kautta mä pysähdyn, rauhoitun, lasken kierroksia ja puran sisäistä painetta. Sen kautta voin myös löytää yhteyden niihin myönteisiin tunteisiin kriisien ja vastoinkäymisten keskellä. Silloin voin jaksaa myös isommissa myrskyissä uupumatta. 

Tänään olen kiitollinen, että saan vain olla. Sairaslomaa on jäljellä vielä neljä päivää ja saan levätä, hengittää ja antaa tunteille tilaa. Kohdata sisintäni. Olen kiitollinen, että kävi näin miten kävi. Ja että tämän kautta sain päästää irti ja vahvistaa luottamustani johonkin mua suurempaan. Häneen, jonka käsissä kaikki on vaikka mun käsissä ei tuntuisi pysyvän mikään. Olen kiitollinen auringosta ja siitä, että tänäkin vuonna kevät tulee. Siitä, että väsymyksestä huolimatta jaksan ja voin käydä kävelyllä luonnossa ja vain olla läsnä. Kiitollinen ystävistä, jotka toimivat peilinä ja ovat tukena kun heitä eniten tarvitsen.