Toukokuu. Kesä lähestyy jo kovaa vauhtia. Lomat on anottu ja niiden alkamista jo odottelen. Samalla olen käynyt läpi mielessäni kulunutta toimintakautta.

Viime syksynä aloitin opinnot työni ohessa. Työkuviot tuntuivat olevan selvät ja innolla aloitin tulevaa kautta, koska tuntui että kaikki palaset olivat juuri niinkuin toivoin. Kunnes näin ei ollutkaan. Aika pian tajusin, että korttitalo hajosi kerros kerrokselta ja ote työstä ja opinnoista tuntui kuin saippualta sormissa. En ole loppuun palamiseni jälkeen kokenut työssäni vastaavaa. Oikeastaan loppuun palaessanikaan en kokenut mitään sellaista työhöni liittyen, mitä viime syksynä.  Sitä, kun tuntuu että kontrolli pettää itsestä, omista tunteista ja samalla kaikesta ympärillä olevasta. Seisoin vain kaaoksen keskellä ja koitin jotenkin selvitä. Kunnes oli vain myönnettävä itselleni, että en selviä. Oli hypättävä kyydistä ennenkuin uuvun uudelleen. Minulle tarjottiinkin onnekseni ns. pelastusrengas toiseen työpaikkkaan, ja siihen tartuin. Viimeisille hetkille asti vanhassa työssäni koin voimattomuutta, kontrolloimattomuutta, ja valtavia pettymyksen tunteita.

Vaikka vaihdoin työpaikkaa, kaikki ne tunteet tulivat mukanani myös uuteen. Sillä näinhän se menee. Tilanteita voimme vaihtaa, mutta tunteet eivät katoa kuin kohtaamalla. Syksy jätti muhun samantapaiset jäljet, kuin loppuun palaminen aikoinaan. Huomasin, että kaikki mikä muistutti vähänkään siitä mitä syksy entisessä työpaikassani oli, sai aikaan ihan kehollisia stressireaktiota ja kuin flashbackeja tilanteista, joissa nämä tunteet heräsivät. Näin myös painajaisia, kunnes käsittelin ne tunteet painajaisten takana ja sain ne sen myötä loppumaan.

Oikeastaan koko tämän kuluneen toimintakauden olen käsitellyt kaikkea sitä, mitä tuo syksy vanhassa työpaikassa nosti pintaan. Se nosti takaumia loppuunpalamisesta ja tuntui myös, kuin oma ammatillinen identiteettini olisi täysin murentunut. Usko itseeni ja osaamiseeni työntekijänä oli palasina ja samalla kyseenalaistin koko alan, missä työskentelen. Tuo syksyn haastava alku leväytti vasten kasvojani oikestaan kaikki tämän alan haasteet ja epäkohdat. Olin pettynyt alaani, siihen miten asiat hoidettiin työpaikassani ja siihen, että en kokenut onnistuneeni myöskään itse työntekijänä. Se sai myös kyseenalaistamaan koko tämän koulun, johon lähdin. Tuntui, että se suunta joka jotenkin tuntui alkuun selvältä, hävisikin silmistäni enkä enää tiennyt mihin olen menossa. 

Kuitenkin, tässä vuoden ajan käsittellessäni tätä kaikkea ja kohdatessani tunteitani, olen pikkuhiljaa alkanut taas vahvistua ja saada palasia kasaan. Jokainen hetki, kun nuo tunteet ovat nousseet, ovat myös samalla vahvistaneet mua huomatessani, että mähän selvisin tästäkin. Nyt keväällä on vihdoin alkanut tuntumaan, että alan olla jo enemmän oma itseni. Vuosi ei ole ollut helppo. Välillä on ollut hetkiä, kun olen miettinyt, selviänkö koulusta lainkaan. Samalla olen kuitenkin luovuttanut asian korkeamman käsiin ja todennut, että jos tämä on tarkoitus käydä, saan voimat ja viisauden sekä tarvittavat resurssit suorittaa jokaisen kurssin ja tehtävän. Ja näin olen saanut huomata myös käyneen. Epäusko ja epävarmuus on kääntynyt onnistumisen ja helpottumisen tunteiksi. Ja nyt saan todeta, että ensimmäinen vuosi  tätä koulua on takana. Selvisin jo tähän asti, haasteista huolimatta! Nyt alan jo uskomaan, että saatan selvitä loppuun saakka. Mitä sitten sen jälkeen, sitä en tiedä. En ole edelleenkään varma suunnasta. Enkä tästä alasta, jolla työskentelen. Se, miten nykyään alani näen, tuskin tulee enää muuksi muuttumaan. Nyt on vain kyse siitä, miten itse suhtaudun siihen ja voinko löytää paikkani tässä työssä. Mutta vaikka mielessäni asiat ja tulevaisuus ovat vielä epäselviä, on mulla ollut säilynyt tunne, että tämä koulu on nyt se mikä mun kuuluu käydä. Ehkä palaset jatkavat paikalleen loksahtamista edelleen omalla painollaan. Ehkä ne vievät mua jotain uutta kohti...mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. 

Tänään kävin vanhassa työpaikassani. Koin sen tärkeänä itseni kannalta, kohdata kaikki se, mikä silloin tuntui kaaoksen keskellä niin turvattomalta. Ja joka värittyi pettymyksen tunteeseen. Koin myös tärkeänä kohdata kaikki nuo ihmiset ja välittää heille, että en kanna kaunaa tai mitkään ne tunteet joita ilmaisin, eivät olleet henkilökohtaisia. Että kaikesta huolimatta koen tuon työyhteisön olleen mulle hyvä. Enkä ole polttanut siltoja.

Vielä muutama kuukausi sitten en olisi ollut ehkä valmis siellä käymään. Mutta sattumalta (vaikkakaan en usko sattumaan) kohtasin pari vanhaa työkaveriani kaupassa tässä kevään aikana, jotka herättivät muistoja ja myös kaipausta tuota vanhaa työpaikkaani ja työyhteisöäni kohtaan. Ja samalla itselleni tarjoutui yksi vapaapäivä tähän kevääseen, jolloin tunteeni vain vahvistui, että haluan mennä käymään ja kohdata sen kaiken minkä jätin taakseni. Yllätyin itsekin, että mua jopa vähän jännitti astua ovesta sisään, vaikka tiesin että mut otetaan hyvin vastaan. Ja vastaanotto olikin todella lämmin ja ilahtunut. Samalla sain huomata, että se kaaos mistä lähdin, oli saatu rauhoittumaan. Oli vihdoin tehty ne toimenpiteet, joilla tilanne saatiin hallintaan. Ilmapiiri oli aivan eri ,kuin lähtiessäni. Oli itselleni tärkeää tämän kautta myös huomata, että vaikka välillä töissä (tai elämässä yleensä) tulisi kuinka kaoottisia ja haastavia hetkiä, niistä voidaan selvitä. Laiva ei uponnutkaan, vaikka se siltä ensin näytti.

Siltikään en kadu lähtöäni. Edelleen tiedän, että asiat tapahtuivat itseni kannalta liian hitaasti. Ja edelleen tuossa työpaikassa oli myös vastassa niitä haasteita, joita en kaipaa. Uskon, että tarkoitukseni oli lähteä ja siirtyä uuteen. Joskus tämän ymmärtäminen vaatii sen, että laiva tuntuu kuin uppoavan. Ja ehkä se mun laiva upposikin. Jotta ymmärtäisin hypätä johonkin uuteen. Sitä, millä kaikella tämä uusi laiva on lastattu ja mihin se mua vie, en vielä tarkalleen tiedä. Aika näyttää...  mutta ainakin se on lastattu uskolla, toivolla ja rakkaudella. Kirkastuneilla arvoilla ja avoimella mielellä. Omien rajojen ja tunteiden tunnistamisella, henkisellä kasvulla. Irtipäästämisellä ja pysähtymisellä. Ja näitä tarvitsen mukaani koko matkan ajan.