Mä olen tässä viime viikkoina miettinyt elämääni. Opinnot ovat kesätauolla ja on ollut taas enemmän aikaa itselle ja omille ajatuksille. Samalla se on myös herättänyt mut puntaroimaan, elänkö elämää, jota haluan elää? Näin sinkkuna ollessa olen huomannut kaipaavani enemmän sisältöä elämääni. Enemmän ihmisiä. En ehkä niinkään kaipaa juuri tähän hetkeen parisuhdetta, vaan koen että nyt on aika rakentaa sitä elämää, joka on mun näköistä. Ehkä parisuhteen aika on sitten, kun on  saanut rakennettua tätä pohjaa vankemmaksi. kulunut vuosi  on saanut mut pohtimaan myös menneitä ihmissuhteita, lähinnä ystäviä, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet pois elämästäni. Olen tuntenut kaipausta ja surua, yksinäisyydenkin tunteita. Parisuhteessa ollessa tai kun elämä on kiireistä, sitä ei niin huomaa kaipaavansa samalla tavalla ihmisiä ympärilleen. Mutta kun on enemmän vapaa-aikaa, sitä herää siihen tunteeseen, että voisi niitä olla enemmänkin. 

Mulle ei ole koskaan ollut luontaista ja helppoa luoda uusia ihmissuhteita. Niin parisuhteissa, kuin ystävyyssuhteissakin tarvitsen aikaa, jotta yhteys ja luottamus syntyy. Olen myös aika valikoiva sen suhteen, kenen kanssa haluan viettää aikaa ja jakaa elämääni. Pitää olla se yhteys. Yhteyttä taas ei synny, jos ei uskalla pyrkiä sitä kohti. Ja siinä onkin se mun haaste. Pitäisi uskaltaa laittaa itsensä likoon, sanoa kyllä, tehdä aloitteita, tarttua tilaisuuksiin ja olla avoimempi elämälle sekä uusille ihmisille. Turvattomuuden tunne kuitenkin saa mut varautuneeksi, sanomaan herkästi ei, pohtimaan, arpomaan ja pähkäilemään joskus liikaakin asioita ja jymähtämään joissain asioissa paikalleni. Mikä sitten on turvattomuuden takana? Monesti se on häpeä. Pelko nähdyksi tulemisesta, haavoittuvaiseksi suostumisesta, hylätyksi tulemisesta. Nämä kaikki herättävät vaikeita tunteita ja niitä pitää kohdata ja sietää, kun laittaa itsensä likoon. Siksi herkästi olen valinnut sen ns. helpon tien. Tien, joka on ehkä tunnetasoltaan tasaisempi, mutta myös yksinäisempi ja maisemiltaan värittömämpi. Mutta jos multa kysytään, olenko tyytyväinen elämääni, jos kuljen tätä tietä loppuun asti, niin vastaus on että en ole. 

Mitäpä jos olisi aika alkaa elää vähän enemmän? Ennenkuin elämä vain lipuu ohi. Edes pienin askelin laittamaan itseäni likoon, vähän alttiiksi myös niille iskuille ja vaikeille tunteille, jotta voisin ehkä myös päästä lähemmäs sitä mitä kaipaan ja haluan? Suostumalla siihen, murran myös sitä häpeää. Voin saada elämääni uusia värejä ja niitä asioita, joita kaipaan. Voin saada enemmän itseni näköisen elämän. Pieniä askelia olen alkanutkin jo ottaa, mutta vielä on paljon tehtävää jotta pääsen siihen pisteeseen, jossa haluan olla. On murrettava niitä uskomuksia, joiden vuoksi en uskalla tai halua edes yrittää.

Tänään pistin itseni likoon ja laitoin viestin eräälle, joka oli joskus osa elämääni kunnes kasvoimme erillemme. Jos hän ei ole kaivannut minua, on minun vain kohdattava ne tunteet joita nousee ja koittaa olla lannistumatta. Mutta ainakin olen yrittänyt eikä tarvitse vanhana kiikkustuolissakin vielä harmitella ja jossitella asiaa.