Tänään pistin opinnäytetyöni palautukseen. Opintovapaata on vielä tämä ja ensi viikko jäljellä, mutta totesin että nyt en vain jaksa enää viilata. Antaa olla. Arvosana on sitten se mitä on, parhaani tein. Ainakin alan jo uskomaan, että valmistun todella jouluna. Alkuun pelkäsin, että saanko koko loppytyötä tehtyä, mutta teinkin sen jo etuajassa. Jotenkin aina siihen tarttuessa löysin sellaisen rauhan ja läsnäolon tilan, jossa tuntui että hahmotin mitä olen tekemässä ja miten. Ja siitä olen kiitollinen.

Muuten tämä opintovapaa ei olekaan sitten ollut sitä läsnäolon ja rauhan tilaa. On menty tunteesta toiseen, turvattomuuden, ahdistuksen, epävarmuuden, surun ja pelon läpi vuorotellen ja samaan aikaan. Eilen tuli taas uusi takaisku, tällä kertaa toiseen koiraani liittyen. Itkin, että eikö tämä ikinä lopu, kokoajan jotain..ja surin koiriani, sitä aikaa kun joudun heistä luopumaan ja mitä kaikkea vielä sitä ennen tapahtuu. Ja osaanko tehdä oikeita ratkaisuja molempien hyväksi. Tehdä päätöksen, että nyt riittää, enää emme leikkaa tai enää emme hoida tai kuntouta. olen tämän kahden kuukauden aikana rampannut lääkärissä, soitellut kysyen neuvoja ja lähetellyt lääkäriin kuvia arvioitavaksi milloin mistäkin. Mikään ei ole mennyt niin, miten oppikirjoissa ja mihin alunperin uskoin ja luotin. Enää on vaikea edes uskoa. Tuntuu, että kahlaan vain tunteissa ja olo alkaa olemaan kääntynyt toiveikkaasta lannistumisen puolelle.

Huomaan, että tämä on järkyttänyt mun turvallisuuden tunnetta ihan yleisestikin. Se on sohaissut sinne mun turvattomuuteen, jota olen kontrolloimalla koittanut säädellä. Nyt kun on toistuvasti tuntunut, että kontrolli ikäänkuin pettää ja vaikka kuinka yritän parhaani, ei lopputulos ole toivotunlainen ja toivoa herättävä, on turva jalkojen alla alkanut horjua. Se olotila, kun paskaa osuu tuulettimeen... ja juuri kun uskallat taas luottaa että asiat selviävät ja kaikki on hyvin, tuleekin taas takavasemmalta lisää.  Tuntuu ettei uskalla enää luottaa mihinkään tai tehdä mitään, jotta ei taas uusia katastrofeja syntyisi. Vaikka eihän niitä voi välttää, jos ovat tullakseen. Kaikkea kun ei voi mitenkään ennakoida tai varoa, kun nytkin kaikki se mitä on tullut, on ollut jotain mihin en ole osannut edes varautua. Lopulta sillä kontrolloimisella ja varautumisella vain uuvuttaa itseään lisää jo muutenkin kuormittavassa hetkessä. Mutta helpommin sanottu kuin tehty, on päästää irti siitä mallista, joka on itsessä niin syvään juurtunut. 

Eilen itkin myös sitä, miten yksin koen olevani näiden murheideni kanssa. Toki voin jakaa ystävilleni, mutta tällaisina hetkinä konkretisoituu myös sen kumppanin merkitys arjessa, jakamassa huolia ja vastuuta. Ihminen, jonka kanssa voi yhdessä pohtia miten edetään. Tämän opintovapaan aikana on tapahtunut monenlaista. Myös tällä saralla. Kumppania mulla ei ole, mutta ensimmäistä kertaa edellisen parisuhteen jälkeen on tullut olo, että alan ehkä olemaan jo valmis tapailemaan ja antamaan mahdollisuuden jollekin uudelle. Ainakin varovaisen uteliaana tutkimaan omia tunteitani ja tutustumaan uusiin ihmisiin. Hiukan ehkä nauttimaan myös sinkkuelämästä deittailun merkeissä, mikä ei kuluneen 3 vuoden aikana ole juurikaan kiinnostanut. Rehellisesti sanoen olen jopa välillä nauranut kokevani olevani vähän kuin sisältä kuollut, kun kukaan mies ei tunnu saavan mitään viisaria värähtämään! Ilokseni sain kuitenkin nyt huomata, että joku sentään herätti mussa tunteita eloon. Myös sen läheisyyden kaipuun, joka sekin on ollut kuin kuopattuna. Ehkä tähän on vaikuttanut osaltaan se, että pesä tyhjeni ja poikani muutti pois kotoa. Ehkä joku tyhjyyden tai yksinäisyyden tunne saa haikailemaan parisuhdetta enemmän. Ehkä vaikutusta on myös keväällä, joka tuntuu kyllä deittimarkkinoilla herättäneen liikehdintää ja eloon heräämistä muissakin. Ehkä myös opintovapaalla, kun on ollut yksi asia vähemmän arjessa. Työn ja opintojen ohessa kun ei hirveästi ole ollut aikaa ja energiaa pohtia deittailua tai parisuhteen rakentamista. 

Onhan tässä siis ollut kaikenlaista...lapsen omilleen muutto, huolet koirista ja elämäni ensimmäisen yliopistotason lopputyön työstäminen, sekä omien pelkojen kohtaaminen deittailun kautta.. mutta ehkä se mitä elämä tämän kautta haluaa opettaa, on sen epävarmuuden hyväksyminen. Sen, että on osattava päästää irti ja vain hyväksyä. Ja sen, että kaikkea en vain voi kontrolloida. Sillä sitähän elämä on: keskeneräisyyyttä ja epävarmuutta. Asioita, jotka vain tapahtuvat. Tunteita, joita ei haluaisi tuntea, mutta jotka nyt vain on pakko ottaa vastaan.

Olen onneksi saanut näihin päiviin mahtumaan myös mukavia hetkiä. Liikuntaa, lounaspaikkoja, kesäisistä säistä nauttimista sekä aikaa ystävien ja perheen kanssa. Ja uusiin ihmisiin tutustumista. Olen  myös nauttinut siitä, että olen saanut itse määritellä aikatauluni ja aloittaa aamut omaan tahtiini. Ja kiitollinen olen, että kaiken tämän eläinlääkärissä ramppaamisen keskellä olen pystynyt helposti järjestämään kaikki käynnit eikä ole tarvinnut miettiä työtä. Paljon on siis aihetta myös kiitollisuuteen, vaikka välillä mieli vaipuukin sýnkempiin vesiin. Tänään taas hengitän, ja toivon että  saan tällä kertaa toiveikkaita uutisia elänilääkäristä. Jos taas en, on vain hyväksyttävä ja luotettava että elämä siltikin, ja tänäänkin kantaa. Ja tunnettava taas kerran se, mikä tuntuu.