Jos nyt vaikka kertoisin hieman taustaa itsestäni..Olen 29 vuotias kouluikäisen pojan äiti ja kokenut elämäni vaikeimman vuoden, josta nyt pienin askelin toivun. Kulunut vuosi on sisältänyt lyhykäisyydessään eron lapsen isästä, työuupumuksen ja näiden koettelemusten kautta myös masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön.  Tähän samaan soppaan voisi lisätä myös kasvukivut oman itsensä löytämisestä sekä itsenäistymisestä. Olen liian monta vuotta ollut kateissa itseltäni ja elänyt muiden kautta, muiden vuoksi. 17 vuotiaana muuttanut suoraan vanhempien nurkista miehen kanssa yhteen ja alkanut elämään perheenä, kasvanut äidiksi ja unohtanut siinä sivussa kasvaa Minuksi.. Nyt on aika löytää se Minä, joka oikeasti olen ja kuka haluan olla. Se Minä, jota pienet sateet ja myrskyt eivät enää kaada. Siitä ajattelin kirjoittaa... Askelistani kohti valoa.

Olen ollut sairaslomalla viime syksystä asti. Alkuun uupumus näkyi lähinnä töissä. Huomasin, etten meinaa jaksaa tehdä töitä samalla panoksella kuin ennen. Huomasin usein tekeväni vain välttämättömän. Viimeinen viikko ennen sairaslomalle jäämistä oli jo sellainen, että purskahdin pari kertaa itkuun kesken työpäivän enkä jaksanut tehdä oikein mitään, kaikki vaati ponnisteluja. Kun viikonloppu lopulta alkoi, rukoilin mielessäni että joku pysäyttäisi, jos mun on aika levätä. Itse olin niin tunnollinen työntekijä, että sairasloma oli aina se viimeinen vaihtoehto. 

Ihan kuin joku olisi vastannut rukoukseeni, sillä ei mennyt kuin pari tuntia ja kaulassani pitkään olleet imusolmukkeet tulehtuivat niin pahasti, että kipu säteili päänahkaan asti ja tulehdus nosti kuumeen. Jouduin menemään viikonloppuna yksityiselle lääkäriasemalle ja ajattelin, että kun kerta maksan kalliin lääkärin niin samantien valitan myös henkisen väsymykseni. Lääkärikäynti olikin sitten yhtä itkun vääntämistä ja sain samantien 2 viikkoa sairaslomaa. Tämän jälkeen hoidin asiaani työterveyslääkärin kautta ja sairaslomalla olen siis edelleen.  Ensi viikolla olisi kuitenkin tarkoitus aloittaa työkokeilu eli pääsen kevennetysti takaisin työelämään, ilman vastuuta ja alkuun vain puolipäiväisenä. Jos työkokeilu menee hyvin ja alan kuntoutumaan ja saamaan voimiani takaisin, niin tarkoitus olisi syksyllä jatkaa samassa työpaikassa ihan vakkarihenkilönä. Olen myös päässyt terapiaan, jossa käyn 1-2krt viikossa. Sain vihdoin viime viikolla kelan päätöksen tuettuun terapiaan, ei sitä odoteltukaan kuin 6 viikkoa. 

Todella rankka tie tämä on ollut ja edelleen on paljon tarvottavaa edessä..mutta silti mulla on toivo, että vielä tästä noustaan. Vielä jonain päivänä saan katsoa tätä kaikkea taakse jääneenä aikana ja todeta, että selvisin ja olen entistä vahvempi.  Vaikka tämä on ollut rankkaa ja mielelläni olisin jättänyt tämän vaiheen elämättä, niin voin silti todeta oppineeni itsestäni ja elämästäni enemmän kuin ikinä ennen..ja se oppimisprosessi on edelleen kesken, tuskin koskaan valmiiksi tuleekaan. Hyvinä päivinä sitä huomaa, miten paljon on kasvanut ihmisenä vastoinkäymisten kautta. Vaikeina päivinä sitä on taas vaikeampi muistaa, kun tuntuu että kaikki on harmaan sadepilven peitossa.

Joskus tuntuu, kuin kävelisi vain ympyrää, samaa kehää ympäri kerta toisensa jälkeen. Mutta tosiasiassa olen ottanut niitä askelia eteenpäin kokoajan, ne vain ovat niin pieniä, ettei niiden vaikutusta aina huomaa.