Kuuntelin autossa radiota, jossa soi Johanna Kurkelan laulu "Oothan tässä vielä huomenna", ja se avasi kyynelkanavat. Olin juuri sanonut sinulle ne tarkimmin varjellut ja kätketyt sanat. Ne sanat, jotka tekevät musta vieläkin haavoittuneemman edessäsi, vaikka koin olevani sitä jo ennen noita sanojakin."Taidan vähän rakastaa sua", sanoin kun tein lähtöä luotasi. Päätin uskaltaa. Kun nyt kerta olen tähän lähtenyt, avannut sydämeni ja uskaltanut heittäytyä, niin pistetään nyt sitten samantien kaikki likoon. Minulle tuo merkitsi myös sitä, että luovutin sydämeni toisen käsiin. Ensimmäistä kertaa.

Niin kauan olen varjellut, pitänyt panssaria ja suojamuureja sydämeni päällä, jotta en tulisi satutetuksi. Niin monta suojakuorta on sen päällä ollut, etten ole pystynyt edes kunnolla tuntemaan. Kunnes elämääni tuli ihminen, joka on saanut tuon panssarin murtumaan pala palalta. Pikkuhiljaa tuota kuorta olen raottanut, ensin terapian ja läheisteni tukemana, nyt sitten ihmisen kanssa, joka voisi mua kaikista eniten myös satuttaa. Nyt olen vihdoin siinä pisteessä, että olen valmis tekemään tämän siirron. Olen valmis luopumaan jostakin, millä olen viimeiseen asti yrittänyt varjella itseäni. Se tekee kipeää, pelottaa, mutta samalla vapauttaa. Sisimmässä on vain varma tunne, että kävi lopulta miten kävi, niin olen oikealla tiellä. Näin tämän kuuluu mennä. Vain tämä tie vie rakkauden äärelle. 

Kuluneiden viikkojen aikana olen käynyt niin laajan tunneskaalan läpi, että voin sanoa olleeni kuin pyörremysrkyssä. Sekaan on mahtunut niin taivaallisen ihania olotiloja, kuin sitten myös niitä tuskaisia tunteita, kuten pelkoa, häpeää, epävarmuutta. Muutamaankin kertaan olen ollut valmiina heittämään hanskat tiskiin, luovuttamaan. On ollut todella vaikea uskoa, että tästä voisi tullakin jotakin. Joku pieni ja hauras tyttö mun sisällä on jatkuvasti valmistautuneena siihen, että kohta sydän voi särkyä.  Pieni vastoinkäyminen tai väärä ele tai lause toiselta, ja olen ollut melkein varma, että tässä se oli, näinhän se on ennenkin mennyt, miksei nytkin. Joka kerta olen kuitenkin saanut myös huomata, että eihän se loppunutkaan. Ja jokainen tällainen kokemus in kasvattanut luottamusta myös siihen mahdollisuuteen, että ehkäpä tämä sittenkin voi jatkua. 

Menneisyyden haamut ovat kummitelleet välillä hyvinkin voimakkaina saaden mut haluamaan juosta karkuun. Olen ollutkin välillä vähällä luovuttaa, ja ajatuksissani jollakin tasolla olen sen melkein tehnytkin, mutta silti jokin sisimmässä on sanonut, että vaikka ajattelet noin, älä toimi sen mukaan. Ja noita haamuja kohdatessani olen saanutkin lopulta huomata, että haamut haalenevat kun en juoksekaan niitä karkuun, vaan jään katsomaan niitä silmiin. Katsomaan, mitä tapahtuu kun jäänkin tähän ja menen kohti. Tämän myötä olen ymmärtänyt jotakin.  Sen, että on päästettävä irti menneestä, päästettävä irti menneisyyden ohjaamista ja rakentamista ajatuksista, jotta voi elää elämää tässä ja nyt. koska menneisyyden tarkoitus ei ole määritellä nykyhetkeä.

Vain päästämällä irti, menneisyys lakkaa vaikuttamasta tässä hetkessä. Niin kauan kun roikotan sitä mukanani, vedän sitä myös puoleeni tähän hetkeen, koska näen ja tulkitsen elämääni silloin menneisyyden linssien läpi. Näin tehdessäni näkökyky siihen, mitä on käsillä tässä hetkessä, heikkenee ja voi jopa sokaistua täysin. Ja se taas mahdollistaa sen, että kutsun luokseni uusintaa siitä, mitä on joskus ollut. Vaikka lopulta se saattaakin olla vain omien ajatusteni ja tulkintojeni tuotos, jonka saan näyttämään uskottavalta omissa silmissäni. Olen ymmärtänyt, että on päästettävä irti kontrollista, pystyttävä sietämään epävarmuutta, pelkoa ja häpeää. Vain sitä kautta voi olla avoin myös rakkaudelle. Minä itse kutsun sitä luokseni, mitä ympärilläni ruokin. Omat ajatukset ja  asenteet ohjaavat käytöstäni, jolla vaikutan ympäristööni ja ihmissuhteisiini. Niin on myös parisuhteessa.

Vaikka olen vasta alkumetreillä, silti tuntuu että olen ottanut valtavia harppauksia eteenpäin. Tehnyt jotakin sellaista, jonka suhteen jo hetkittäin mietin, pystynkö siihen ikinä. Elämä osaa toisinaan todella yllättää. Ja kun se yllätys tulee, on uskallettava ottaa koppi. 

 

Voisin kuunnella nauruasi soivaa
Kunnes sulaa ikijää tai yö on pysyvää
Kun raakkuu varikset ja syvälle käy multa
Tiedän jossain onnistuin, kun sinuun takerruin
Mitä pidemmälle päivät käy, mä toivon
Et ikuista tää onni on

Pimeän tultua mä puristan sun kättäs
Oothan tässä vielä huomenna

(Johanna kurkela - Oothan tässä vielä huomenna)