"Kun luonto alkaa valmistautua talviunille, se pyytää meitä kuuntelemaan tarkkaan. Se alkaa himmentää valoja aiempaa aikaisemmin — kannustaen lepäämään hiukan enemmän. Se tipauttaa lehdet puista — pyytäen irrottamaan jostakin, jonka aika on jo mennä. Se tuo eteen sateisia, harmaita, matalaenergisiä päiviä — kuiskaten hiljaa, riittäisikö meillekin ennemmin vähemmän, kuin enemmän." (https://hidastaelamaa.fi)

Luin jokunen päivä sitten Hidastaa elämää -sivustolta hyvän kirjoituksen, jossa oli pohdintaa syksyn merkityksestä ihmiseen peilaten. Ja kuinka vuodenajat antavat meille ohjenuoran siihen, miten tulisi myös itsensä kanssa olla. Ikäänkuin ollen yhtä luonnon kanssa. Tuo kirjoitus jotenkin avasi silmäni näkemään tämän syksyn harmaan vaiheen eri tavalla kuin ennen. Ennen se kuvasti mulle lähinnä sitä masentuneen mielen maisemaa ja väsymystä, mutta tänään tutulla lenkkipolulla kävellessäni katsoin maisemia kuin uusien linssien läpi, tuo tekstin pätkä eläen mielessäni. Ehkä ensimmäistä kertaa näinkin tuon maiseman myös levollisuuden ja rauhan maisemana. Ja se oli kaunista katseltavaa. 

Luonto lepää. Se on hiljentynyt, riisunut vaatteensa ja käynyt lepoon, jotta jaksaa taas keväällä herätä ja puhjeta kukkaan. Tuo mielikuva sai tuon sumuisen harmaan maiseman näyttämään todella kauniilta. Siinä oli jotakin rauhaa, levollisuutta ja hiljaisuutta, joka tarttui muhunkin, kun jäin sitä katselemaan.

Syksy herättää tunteita. Sen harmaus kutsuu melankolisuuteen ja herkistää surun tunteille. Mutta melankolisuudessakin on kauneutta. Suru tuo esiin herkän puolemme, ja herkkyys on kaunista, koska se tuo aidon sisimpämme esiin ja läsnäolevaksi tässä hetkessä. Surun kohtaaminen tuo myös lähemmäs rakkautta. Suren, koska elämässäni on jotakin tärkeää. Suren, koska rakastan. Ja kun annan itselleni luvan tuntea surua ja melankoliaa, rakastan myös itseäni.