tiistai, 13. marraskuu 2018

Tunteiden viemää

Mä olen lapseni isästä eroamisen jälkeen ensimmäistä kertaa pystynyt olemaan parisuhteessa jo kohta vuoden. Ja koen, että nyt olen vihdoin siinä pisteessä itseni kanssa, että mulla on valmiuksia kohdata niitä kipukohtia, haavoja ja traumoja, joita parisuhde mussa ajoittain herättää, hyvinkin voimallisesti. Enää en halua juosta karkuun.

Kumppanin usein valitsee vaistomaisesti ja tiedostamattaan niiden tunnelukkojen ja vaillejäämisten pohjalta, joita omassa lapsuudessa on syntynyt. Siksi se toimiikin usein parhaimpana oppaana, kasvattajana ja esiin nostajana, kun puhutaan oman itsensä tutkimisesta. Niin on myös omassa parisuhteessani. Toisesta löytyy juuri niitä persoonallisuuden piirteitä,jotka toisinaan sohaisevat juuri niihin arimpiin ja piilotetuimpiin kohtiini, nostaen melkoisen tunneryöpyn pintaan. Huomaan kuitenkin, että joka kerta kun olen käynyt tuon tunnekuohun läpi, se jollakin tavalla muuttaa muotoaan tai suhtaudun siihen jotenkin eri tavoin seuraavalla kerralla. Ja välttämättä sama asia tai tilanne ei enää toista kertaa herätäkään samaa tunnereaktiota mussa, kun olen sen kerran käsitellyt. Lopulta kun olen aina saanut huomata, että tunteet eivät oikeastaan edes liity kumppaniini, hän vain toimii muistijäljen stimuloijana. Todellisuudessa tipahdan lapsuuden kokemuksiini ja niihin tunteisiin, joita silloin olen kokenut tai joita olisi pitänyt kokea, mutta joita olen ehkä padonnut sisimpääni. Enää ne tunteet vain eivät mahdu sinne, vaan ne pyrkivät voimalla pintaan ja hakevat näkyvyyttä. Tämän burnout ja terapia ovat saaneet aikaan ja siitä olen kaikesta kivuliaisuudesta huolimatta todella kiitollinen, koska vain tunteiden näkyväksi tekeminen ja omien tarpeiden kuuntelu on väylä eheytymiseen. Huomaan myös, että vihan rinnalle on tullut paljon muita tunnistettavia tunteita ja osaan myös eritellä, mikä toimintamalli tuossa tilanteessa on oman eheytymiseni kannalta kannattavaa ja mikä taas tukee sen haavan vahvistumista. Ennen työnsin tuon tunteen vallassa toista kauemmas ja hylkäsin ennenkuin mut hylätään, nykyään pyrin kaikista tunteista ja ajatuksista huolimatta luomaan yhteyttä ja jakamaan tunteeni toiselle, suostuen näyttämään oman haavoittuvuuteni. Vaikkakaan helppoa se ei ole. Se on joka kerta tietoinen valinta, koska se vaatii nöyrtymistä ja häpeän murtamista. Helpommalta tuntuisi hakea hetken tyydytystä siitä, että kostan toiselle oman tuntemani kivun esittämällä välinpitämätöntä, katkaisemmalla yhteyden tai jopa hylkäämällä. Se ei kuitenkaan rakenna mua itseäni eikä anna mahdollisuutta ehetyä. Sillä tavoin vain jatkan oman haavani kantamista ja vahvistan sitä itsessäni.

Eilen tarvittiin taas vain pienen pieni asia, joka muuttuikin suureksi, koska se sohaisi jotakin niin kipeää kohtaa minussa. Tuo pieni asia sai suuret mittasuhteet ja vielä suuremmat tunteet aikaan. Ennen olisin viimeiseen asti pitänyt tuon kaiken itselläni, niellyt pahaa oloani ja se olisi saanut paisua vielä suurempiin mittoihin, kunnes lopulta se olisi väkisin tullut ulos valtavana tunnelatauksena. Nyt kuitenkin toimin toisin. Otin asian hyvin nopeasti puheeksi ja ilmaisin oman tunteeni ja mitä toivoisin puolisoltani. Kävimme asian läpi ja sain sitä näkyvyyttä ja ymmärrystä, mitä tuossa tilanteessa kaipasin. Tunnekuohun laskiessa alkoi kuitenkin koko tilanne saada oikeat mittasuhteet ja ymmärsin, miten lopulta pienestä asiasta olikaan kyse. Se herätti mussa jopa häpeää jälkeenpäin. Samalla se antoi myös ymmärrystä sille, että on jotakin, jonka prosessointia mun on jatkettava itseni kanssa. Joku niin syvällä oleva kipukohta, että sen äärelle on pysähdyttävä tutkimaan. On löydettävä ymmärrystä sille, mikä ja miksi mussa herättää tuon tunteen ja reaktion niin voimalla, että suhteellisuuden tajukin hämärtyy. 

sunnuntai, 23. syyskuu 2018

Syksy

Aina tähän aikaan syksystä mun mieli virittyy jonkinasteiseen alakuloisuuteen. Vaikka samalla rakastan luontoa näin ruska-aikaan ja mua rauhoittaa ja rentouttaa kävellä metsässä, haistellen raikasta metsän ja syksyn tuomaa tuoksua, ihastellen värejä ja auringon tuomia eri sävyjä. Silti samaan aikaan koen myös luopumisen tuskaa, surua siitä että auringon ja valon määrä vähenee päivä päivältä. Ikäänkuin luonto pitäisi jäähyväsijuhlia, jättäen hyvästejä kesälle ja auringolle, jonka jälkeen se vaipuu horrokseen. Lohdullista tietysti on, että joka vuosi tulee myös lopulta taas kevät, jolloin kaikki saa syntyä uudelleen. Kuolema ei ole lopullista. Sitä ennen on vain siedettävä sitä, että on pimeää, harmaata ja kylmää. Ja nähtävä myös siinä sen kauneus. 

Tähän aikaan vuodesta, kun mieli on taipuvainen melankoliaan, nousee myös muita syksyyn liittyviä kipeitä asioita mielen päälle ja tunne-tasolle. Joka vuosi tähän aikaan muistelen sitä hetkeä kun erosin lapseni isästä ja mitä kaikkea siihen liittyi. Miten olisinkaan toivonut, että asiat olisivat menneet toisin. Että olisimme voineet tarjota ehjän perheen ja vakaan kasvualustan lapsellemme. En ole siitä tänä päivänä enää katkera, lähinnä vain surullinen. Katkera en voi olla koska tästä kaikesta on kuitenkin syntynyt jotakin niin rakasta ja tärkeää, lapsi. Ja lopulta en näe, että olisimme voineet tehdä asioita toisin. Niistä lähtökohdista käsin mitä oli. Silti se jonkinasteinen suru on jäänyt. Ja se nostaa erityisesti näin syksyisin päätään. Silloin se kaikki tapahtui, juuri näihin aikoihin kerroin lapselleni että muutamme pois. Muistan sen kuin eilisen. Tunne oli aikalailla sama kuin nytkin. Olin rakentanut tuon hetken niin kauniiksi mitä se pystyi olemaan. Menimme metsäretkelle, istuimme kallioilla ja eväitä syödessämme, syksyn värit ympärillämme, kerroin päätöksestämme. Samalla kerroin myös, että olen päättänyt toteuttaa molempien hartaan toiveen, ja hankkia meille koiran. Se oli asia joka antoi iloa, voimaa ja lohtua kivun keskellä. Myös lapselleni, joka kyyneleet silmissä hymyili kuullessaan asiasta. 

Jotenkin tuntuu, että tänä vuonna tuo surun tunne tulee lähemmäs. Olen kosketuksissa siihen eri tavalla, syvemmin ja läsnäolevammin. Ja samalla kun se tuntuu kipeltä, se tuntuu myös hyvältä. Se vapauttaa. Se tuo lähemmäs myös armon ja empatian itseäni kohtaan, koska joku osa musta on kokenut syyllisyyttä tuosta kaikesta. Ehkä aiempina vuosina olen ollut jollakin tapaa kiinni vielä katkeruudessa ja vihassa. Vihassa  myös itseäni kohtaan. Lopulta niin kauan kun pysyy kiinni katkeruudessa ja syyttelyssä, on kiinni vihassa, jolloin syvemmät tunteet jää kohtaamatta tai ne kohtaa vain pintapuolisesti. Silloin nuo samat tunteet myös nousevat, joka vuosi samaan aikaan ja samalla tavalla uudestaan. Niillä on tarve nousta niin kauan, kunnes on valmis kohtaamaan jotakin muuta, sen mitä vihan alla on.  Tähän asti olenkin ehkä kohdannut tuota surua enemmänkin sen katkruuden tunteen ja syyllisyyden sävyttämänä. Nyt taas tuntuu, kuin se viha ja katkeruus olisivat murtuneet ja sen syvempi tullut näkyvämmäksi. Viha työntää kauemmas ja suojaa, Itseltä ja muilta. Surun tunne taas avaa väylän yhteyteen, itseä ja myös muita kohtaan. Se avaa väylän kokea rakkautta ja sitä kautta eheytyä. Sen kohdattuaan, on ehkä valmiimpi päästäämään irti, antamaan anteeksi ja keskittymään siihen mitä on nyt. 

Tämä sama pätee myös siihen mitä käsittelen itsessäni nyt ollessani parisuhteessa. Ne kivut ja vaillejäämiset, joita olen omassa laspuudessani kokenut, nousevat välillä vahvoina tunteina pintaan. On välillä vaikea tulla toimeen oman vihan tunteensa kanssa ja päästä käsiksi sen alla olevaan suruun ja siihen pieneen tyttöön, joka onkin oikeasti jäänyt jostakin paitsi ja mitä hän juuri nyt kaipaakaan. Omien tunteiden ja tarpeiden ilmaisu toiselle on eheytymisen kannalta avainasemassa, jotta voisi tehdä nyt sen näkyväksi, minkä aijemmin on häpeän tunteen alle peittänyt. Helppoa se ei ole, ei todella. Mutta se on välttämätöntä, jos haluaa saada suhteensa toimimaan ja rakentaa toiseen yhteyttä, mikä on lopulta kaikkien tunteiden alla se syvin tarve. 

sunnuntai, 29. heinäkuu 2018

"Parempi luovuttaa ennenkuin joudut pettymään"

Mieli on siitä jännä, että se ikäänkuin huomaamattamme syöttää meille lauseita, joita alamme pitämään totena. Ja jotka sitten vaikuttavat tunteisiimme, tapaamme toimia ja tulkita ja nähdä maailmaa. Onkin tärkeää oppia tunnistamaan ne lauseet, jotka ovat meitä alaspainavia, lannistavia ja elämää kaventavia, jotta niiden tilalle voi alkaa "asentaa" toisenlaisia lauseita. Mieli on kuin kovalevy, jota voi muokata ja kehittää. Mutta ensin on tultava tietoiseksi sen kompastuskivistä. 

Mä sain tänään mieleni kiinni lauseesta, jonka kirjoitinkin jo otsikkoon. Tuo lause oikeastaan monesti yrittää ohjata mua elämässä haasteiden tai uusien/pelottavien asioiden edessä. Näin tapahtuu myös parisuhteessa. Oikeastaan tänään ymmärsin, että kaikki ne oman pääni sisäiset kriisit, joita olen kohdannut parisuhteessani liittyen menettämisen pelkoon, ovat sisältäneet mm. tuon lauseen. Se on mun mielen tarjoama ratkaisu siihen ahdistuneeseen mielentilaan, jossa katastrofiajatukset yrittävät ottaa vallan. Oikeastaan mun mieli toimii aina saman kaavan mukaan. Ensin tulee ajatuksia niistä mahdollisista uhkakuvista asiaan liittyen, joihin sisältyy lause "ei tämä kuitenkaan onnistu, näinhän tässä tulee käymään ja taas saat pettyä", jonka jälkeen nousee voimakkaat tunteet noista mielikuvista käsin, joiden toteutuminen alkaa sen myötä tuntua vielä todennäköisemmältä.   Ja kun mieli alkaa kokea liian ahdistavana ajatuksen uhkakuvien mahdollisesta toteutumisesta, se toteaa, että parempi luovuttaa ennenkuin se kaikki tapahtuu. Sen verran olen kuitenkin jo oppinut, että en lähde impulsiivisesti toimimaan tuon lauseen ja siitä heränneiden tunteiden varassa, vaan annan niille aikaa. Mitään ratkaisuja ei tarvitse tehdä juuri nyt eikä varsinkaan voimakkaan tunteen vallassa. On odotettava, että tunne laimenee ja katsottava ajan kanssa, mitä sisin sanoo sen jälkeen. Useimmiten tuo olotila ja nuo ajatukset näyttäytyvätkin valheiksi. Pelkiksi oman mielen tuottamiksi fiktioiksi ja jossakin vaiheessa mieli alkaakin päästää noista katastrofiaajtuksista irti ja näkemään myös mahdollisuuksia ja ns. valoa tunnelin päässä. On kuljettava vain ensin sen tunnelin läpi, tekemättä mitään. 

Mistä nuo lauseet mieleen sitten syntyvät? Ne ovat niitä ajatuksia/uskomuksia, joita varhaisissa vuorovaikutussuhteissa olemme itseemme imeneet. Peilaten läheistemme asenteita elämää kohtaan, suhtautumista heihin itseensä, elämään tai minuun. Ne ovat pienen lapsen tulkintoja omien havaintojen ja kokemusten pohjalta siitä, miten itseeni ja elämääni alan suhtautua. Lapsi mallittaa elämänkatsomustaan, arvojaan, ajatuksiaan ja tunteitaan toisten ja elinympäristönsä kautta. Ja mieli muokkautuu sen mukaan. Onneksi mieltä voi myös loputtomasti muokata uusiksi, kun tietoisuus lisääntyy. Voin nyt aikuisena olla puhumassa itselleni toisenlaista tulkintaa asioihin, määrätietoisesti pyrkiä katkaisemaan ajatuksen kehä, kun huomaan sen alkavan taas yrittää lähteä toiminaan sen saman ja tutun kaavan mukaan. 

sunnuntai, 8. heinäkuu 2018

Keskellä tunteita

Jos en viimeksi kirjoittaessani ollut yhteydessä tunteisiini mielen tasolla tunnistaen, niin nyt olen. Parisuhde on hyvä keino saada sorkittua juuri niitä kipeimpiä ja piilotetuimpia herkkiä alueita. Kun kahden ihmisen vastakkaiset tarpeet ja toimintatavat törmäävät toisiinsa, siinä herää jos jonkinmoisia tunteita. Tässä kohtaa juurikin ne tämän viikon teemana olleet tunteet saivat kipinää ja ryöpsähtivät voimalla pintaan. Sen tunnevyöryn keskellä sitä muuttuu kuin siksi pikkutytöksi, jossa nuo tunteet ovat joskus kauan sitten ensimmäisen kerran heränneet. On yhtä eksynyt ja hämmentynyt olo. Mitä mussa tapahtuu, miksi tämä herättää mussa näin suurta ahdistusta, tuskaa ja kaoottisuuden tunnetta? Miten näiden tunteiden kanssa tulisi toimia? Tuntuu, että kontrolli omasta tunnereaktiosta katoaa täysin. Vaikka järki sanoo, ettei tämän tasoiseen tunnereaktioon ole syytä ja mitään hätää ei ole, niin keho ja mieli menevät täysin hälytystilaan.

Keho on viisas ja sen muistiin jää koko eletty elämä. Jopa ihan sieltä varhaislapsuudesta asti. Ja lopulta kaikki tunteet saavat alkunsa kehon reaktiosta. Aivot havaitsevat jotakin, mikä lähettää signaalin keholle, joka alkaa reagoida ja kehon reaktiosta herää lopulta itse tunne. Ja jos keho muistaa jo varhaislapuudesta asti vahvoja tunnekokemuksia sisältäneitä asioita, se voi herättää hämmennystä, kun jokin nykyhetkessä saa tuon saman reaktion nousemaan pintaan. Kuitenkaan mielen tiedostamatta siihen välttämättä suoraan loogista syytä. Ja mitä enemmän olen käynyt omaa prosessiani ja tutustunut tunteisiini, sitä vahvemmin myös nuo ns. "vanhat saldot" tuntuvat nostavan päätään. Kaikki se padottu haluaa tulla näkyviin, ne tunteet joita en ole halunnut tai pystynyt ennen kohtaamaan. Niiden kohtaaminen on välillä todella raskasta, mutta vain ottamalla ne vastaan, voi alkaa vapautua. Se pikkutyttö, joka ei saanut tarvitsemaansa tukea ja vastakaikua tunteilleen, hakee sitä nyt, aikuiselta minältä. Ja näin tapahtuu niin kauan, kunnes osaan vastata tuohon tarpeeseen. 

keskiviikko, 4. heinäkuu 2018

Pysähtyminen antaa tilaa tuntea

Kauan odotettu kesäloma alkoi viimein. Huomasin jo viimeisten työviikkojen olevan päivä kerrallaan läpi tarpomista. Stressin ja ärsykkeiden sietokyky alkoi heikentyä ja oman tilan ja levon tarve kasvaa. Ensimmäistä kertaa loppuunpalamisen jälkeen musta tuntui loman alkaessa, että ei ole kiire päästä mihinkään, ei kiire tehdä mitään. Syvin tarpeeni oli vain saada otttaa ensimmäiset päivät ihan pysähtymisen ja levon kannalta. Kuunnella itseä, omia tarpeita ja omia tunteita. Ennen tuo syvin tarve on jäänyt kuulematta, koska jokin kotiin jäämisessä ja pysähtymisessä on herättänyt pelkoa. Olen pelännyt niitä tunteita, joita tuo pysähdys voi nostaa pintaan. Jokin kotona olemisessa ja arjen pysähtymisessä on tuonut mieleen muistijälkiä loppuunpalamiseen ja niihin tunteisiin, joita silloin kotona ollessa heräsi. Siksi mulla on ollut kiire lähteä yleensä heti loman alettua mökille ja olenkin ollut siellä mahdollisimman paljon lomastani. Nyt olen vihdoin kohdannut noita tunteita siinä määrin, että tänä kesänä jokin onkin muuttunut. Ensimmäistä kertaa huomaankin, etten hinkuakaan mökille, että perheen kanssa mökkeily ja siihen liittyvät aktiviteetit, sosiaalisuus ja puolin ja toisin toisten tarpeiden ja toiveiden kuuntelu, ei olekaan se mitä juuri nyt kaipaan. Sen sijaan kaipaankin hiljentymistä, rauhoittumista, lepoa. Oman tarpeeni kuuntelua, tilaa omille ajatuksille ja levolle, omassa rytmissäni. Kun pelko kotona olosta on saanut väistyä, saakin sen alla oleva tunne ja tarve tilaa ja huomaankin kaipaavani jotakin muuta, mitä en ennen huomannut tarvitsevani. Aikaa minulle. 

Ensimmäiset päivät tuntuivat tosi hyviltä, oli ihanaa vain olla ilman aikatauluja ja rauhoittua. Sykkeeni oli matala ja keho tuntui kaikipuolin rentoutuneelta. Nukuin hyvin ja koin, että akkujen lataus oli alkanut. Kuitenkin muutaman päivän jälkeen olenkin huomannut jonkin alkaneen muuttua.

Se alkoi alaselän jomotuksella, joka säteili jalkoihin ja toi niihin kireän ja levottoman olon. Nukuin yöni levottomasti, pyörien paljon unissani ja havahtuen siihen pyörimiseeni aina ajoittain. Näin unta, jossa olin vihainen. Suutuin jokaisesta pienestä vastoinkäymisestä ja kiroilin ja raivosin unessa milloin kenellekin. Seuraavana päivänä kehoni alkoi mennä enemmän jumiin. Myös yläselkä alkoi oireilla, samoin keuhkojen alueella alkoi olemaan kutinaa ja pientä satunnaista kuivaa yskää. Kuin jokin olisi ärsyttänyt keuhkoja, mutta flunssainen olo ei kuitenkaan ollut. Mitä enemmän olen itseäni tutkinut ja kehon ja tunteiden yhteistä kieltä, olen tunnistanut näiden kehon tuntemusteni itselläni liittyvän usein mm. vihan tunteeseen, turvattomuuteen, ja ahdistukseen. Kehoni alkaa mennä jumiin, kun yritän pidätellä noita tunteita. Huvittavaa kuitenkin oli, että en kokenut mielen tasolla olevani vihainen tai ahdistunut, mutta kehoni viesti siitä ja alitajuntani tuki ajatusta unien kautta.

Seuraavana yönä näin taas unta, jossa raivosin. Herättyäni siitä ja jatkaessani taas unta, näinkin unessa makaavani sängyllä enkä päässyt siitä omin avuin ylös. Lihakset eivät totelleet vaan olivat niin veltot, että ponnistaminen ylös oli täysin mahdotonta. Tarvitsin toisen ihmsen vetämään itseni ylös ja sitten kaaduinkin taas uudelleen, purskahtaen siinä kohtaa itkuun. Heräsin kyyneleet silmissäni. Tämän jälkeen huomasin kehoni menneen vielä tukkoisemman tuntuiseksi. Tuntuu, kuin koko kehon lihakset olisivat jollakin tapaa jännittyneet. Tässä kohtaa aloin myös tunnistaa tunteet itsessäni myös mielen alueella. Jollakin tapaa olen ahdistunut, surullinen ja vihainen, vaikka en koe tässä ketkessä siihen mitään syytä. Ehkäpä pysähtyminen antoi tilaa tunteille, joita olen onnistunut sivuuttamaan arjen kiireiden keskellä? Ehkäpä väsymys, joka tulee kun pysähtyy ja antaa sille luvan tulla, nostaakin esiin myös näitä tunteita? Ehkäpä minulla onkin vielä käsittelemättä asioita liittyen yksin olemiseen? En tiedä, eikä sillä lopulta ole tässä kohtaa väliäkään. En oikeastaan jaksa edes miettiä sen suuremmin syitä, mitä taas ennen tein hyvinkin ahkerasti, jos jokin tunne nousi. Annan näiden tunteiden nyt vain olla ja pyrin sanoittamaan ja hyväksymään niitä. Samalla kuitenkin, tuntuu hyvältä olla kotona, tuntuu hyvältä saada vain olla ja on ihanaa, että on loma. Ja tuntuu hyvältä, että uskallan ja pystyn olla näiden tunteiden kanssa, etten yritä juosta niitä enää karkuun, vaikka joku osa kehossani yrittääkin niitä vielä pidätellä. 

Loma ja pysähtyminen ei aina tarkoita, että kaikki on ihanaa ja täydellistä, että tuntee vain mielihyvää ja täydellistä rentotutumista. Pysähtyminen ja lepo voi toimia myös stimulaationa niille vaikeammille tunteille, joille ei ehkä muuten ole ollut aikaa tai halua kohdata. Joita on ehkä huomaamattaankin onnistunut ohittamaan. Samalla voi kuitenkin suhtautua itseensä myötätuntoisesti ja rakastaen, tehdä niitä lomaan kuuluvia mukavia asioita siinä määrin, mikä tuntuu hyvältä ja sopivalta ja ottaa ihan aikaa rentoutumiseen. 

 

                                      stopandbreathe.jpg