Mä olen kaksi kertaa työurallani kokenut jotain sellaista, josta toipuminen ja se itsensä ikäänkuin uudelleen rakentaminen on otttanut aikaa. Toinen näistä oli loppuunpalaminen yli 10 vuotta sitten, ja toinen oli muutama vuosi sitten hetki, jossa koin keikkuvani sillä rajalla, että tipahdan uudelleen. Tämä jälkimmäinen liittyi kokemukseen, jossa koin konkreettisesti, miten kontrolli pettää. Miten ympärilläni on kaaos, jota en saa hallintaan. Sellainen kokemus tekee voimattomaksi ja vahvan tunteen omasta riittämättömyydestä. Tuota kokemusta voisin kutsua jollain tapaa jopa traumaattiseksi. Se osui ns.ydinpelkooni, josta tuli siinä hetkessä minulle todellisuutta. Koin sen murtavan uudelleen sen ammatti-identiteetin ja itsevarmuuden, jonka olin pala palalta ja kovalla työllä loppuunpalamisen jälkeen saanut rakentaa uudelleen. 

Muistan sen hetken, kun seurasin tuota kaaosta kuin sivusta seuraajana ja tunsin miten pakokauhu alkoi vallata sisintäni. Tuntui, etten selviä ja että olen yksin. Ettei hätääni nähdä enkä saa tarvitsemaani tukea. Vaikka kuvailen tätä nyt itseni ulkopuolella tapahtuvaksi, olen ymmärtänyt että oikeastaan kontrollin menetyksen tunne lähtee pohjimmiltaan minusta itsestäni. Se nojaa vahvasti omiin ajatuksiin, jotka herättävät tunteen. Tunne tuossa hetkessä on pelko, joka aktivoi pakene-taistele tilan päälle. Siinä tilassa näkökyky heikkenee, järkevä päätöksenteko vaikeutuu ja sitä skannaa kaikkea itsensä ympärillä kuin uhkien kautta, valppaana ja valmiina reagoimaan. Ongelma on siinä, että kun kaiken skannaa uhkien kautta ja aistit aktivoituneena reagoimaan niihin, saattaa reagoida hätäisesti, tehdä vääriä ratkaisuja ja heijastaa myös itsensä ulkopuolelle turvattomuutta, joka juuri aiheuttaa sitten sen että se kaaos alkaakin siirtyä omasta päästä ja kehosta itsen ulkopuolelle. Ajatus alkaa kuin toteuttaa itse itseään, minusta johtuen. Olen paljon tuon kokemuksen jälkeen käynyt mielessäni läpi tuota tilannetta ja mitä siinä tapahtui,  ja edelleen olen sitä mieltä että tilanteessa oli asioita, joihin en voinut vaikuttaa, johon mulla ei ollut riittävää osaamista ja johon johtoportaan olisi pitänyt reagoida nopeammin ja tehokkaammin. Syy ei ollut vain omissa ajatuksissani. Mutta se, että tuosta kokemuksesta tuli kuin itselle traumaattinen ja niinkin kaoottinen, oli varmasti isolta osin minusta lähtevää. Siitä, miten aloin uskoa omiin ajatuksiin ja annoin tunteille vallan. Todellisuudessa menetin tuossa hetkessä kontrolllin itsestäni. Ja se, jos mikä on pelottavaa.

Omaksi onnekseni tuohon tilanteeseen tarjoutui pakokeino. Siinä hetkessä en olisi ollut valmis ja kykenevä muuttamaan omaa tapaani reagoida tai sietämään tuota tilannetta enää kauempaa. Olin jo niin sisällä omassa pelossani. Mutta vaikka tuo tilanne ratkesi ja pääsin työympäristöön, joka tuki jaksamistani ja auttoi toipumaan, jäi tuo kokemus elämään. Pienet hetket ja tilanteet, jotka jossain määrin muistuttivat tuosta kokemuksesta, laukaisivat mussa välittömän reaktion jossa tunteet nousivat pintaan  ja keho reagoi samoin kuin tuossa menneessä hetkessä. Pikkuhiljaa kuitenkin käytyäni nuo tunteet läpi ja huomatessani, ettei se sama tilanne toistunutkaan, nuo reaktiot alkoivat vähenemään. Nuo hetket auttoivat käymään läpi tapahtunutta, kohtaamaan omia tunteita ja toimivat näin myös korjaavina kokemuksina. 

Jotta tuollaisesta syvästi omaa turvalisuuden tunnetta vavisuttaneesta kokemuksesta voi toipua ja voittaa sen pelon itsessä, on saatava tilalle juuri näitä korjaavia kokemuksia. Korjaavat kokemukset tulevat niissä hetkissä, joissa joutuu oman sietorajan puitteissa kohtaamaan sen pelon tunteen ja omat ajatukset, mutta huomaakin selviävänsä. Niiden kokemusten kautta olen pikkuhiljaa saanut löytää ammatti-identiteettiäni ja itsevarmuuttani uudelleen, uudelle pohjalle. Jokaisen tälläisen kokemuksen jälkeen huomaan jotain korjaantuvan sisimmässäni vähän oikeampaan asentoon ja vahvistavan taas kestokykyä seuraaviin, ehkä hiukan suurempiin haasteisiin. Eihän näitä tilanteita ole mukava ottaa vastaan, mutta ymmärrän sen olevan välttämätöntä oman voimaantumiseni kannalta. Siksi valitsen ennemmin suostua ottamaan ne vastaan, vaikka pelottaa. Pakeneminen vain vahvistaisi tunnetta siitä, että en pärjää enkä selviä.  

Tällainen kokemus oli myös viime viikolla. Huomasin, että jo tietäessäni etukäteen mitä on tulossa, alkoi ajatukset virittää niitä samoja tulkintoja tilanteesta mitä oli silloin kun tuo edellä kuvaamani hetki oli käsillä. Huomasin sen virittävän mussa tunteen, jonka olisin voinut hyvinkin helposti päästää luisumaan sinne pakokauhun ja paniikin tasolle. Nyt päätin kuitenkin toimia toisin. Päätin, että päästän noista ajatuksista irti. Ne ovat vain ajatuksia ja kumpuavat jostakin, mitä on joskus ollut. Nyt on tämä hetki, enkä vielä elä edes sitä hetkeä, joten ajatukset ja tunteet eivät kerro nyt siitä tulevasta, vaan siitä, mitä minussa on vielä kohtaamatta.

Päätin siis valita turvan. Miten se sitten tapahtuu? Se ei tapahdu vain valinnalla, vaan myös tietoisilla teoilla. Pohtimalla, mikä minulle tuo turvaa, mitä tarvitsen? Ja tehdä sitten valintoja sitä kohti. Minulle toi turvaa ennakointi: että kirjasin itselleni ylös jo ennakkoon, miten rakennan tulevan päivän haasteista huolimatta ja kiinnittäen huomion erityisesti niihin kohtiin, joissa se kaaos on mahdollinen, jos reagoin ja valitsen väärin tai en ennakoi. Kun asiat on pohtinut ja suunnitellut sieltä rauhan tunteesta käsin, eikä kaaoksen jo ollessa päällä, yleensä ratkaisutkin ovat järkevämpiä ja pystyn ankkuroitumaan turvaan myös paremmin itse hetkessä. Tieto ja ennakointi tuo turvaa ja vakautta. Silloin on helpompi pitää kontrolli niin itsestä kuin ympäristöstään, vaikuttamalla asioihin niin, että ei synny tilanteita, joissa kaaos on jo päällä. Rauhaan ja levollisuuteen auttaa myös se, kun pilkkoo mielessään tilanteen osiin. Ollen läsnä siinä hetkessä, mikä on nyt käsillä, pohtien kuitenkin jo seuraavaa askelta hieman ennakkoon. Ei tarvitse ottaa hallintaan koko päivää kerralla, riittää että etenee hetki kerrallaan ja muistaa hengittää myös välillä. Uhkaavien ajatusten sijaan päätin myös tietoisesti, että vahvistan sisimmässäni ennemmin puhetta siitä, että minä selviän ja valitsen luottaa, että asiat menevät hyvin. Ja niinhän ne menivätkin. Lopulta tuossa päivässä oli paljon aihetta kiitollisuuteen. Ja vaikka jännitin sitä, ei jännitys mennyt paniikiksi. Ja loppupäivää kohti huomasin tuon jännityksenkin alkavan sulaa pois, kun huomasin että tähän asti jo olen selvinnyt näin hyvin eikä mikään mieleni uhkakuvista ole toteutunut.  Ja koska pystyin pitämään itseni ankkuroutuneena turvaan, näin myös paremmin miten ympärillä tapahtuikin uhkien sijaan hyviä asioita. Asioita, jotka herättivtä kiitollisuutta ja antoivat kokemuksen, että tämähän meni hyvin! Ja taas jokin kohta minussa sai rakentua hieman oikeampaan asentoon. Ja yksi osa siitä pelosta mureni pois ja tilalle kasvoi turvaa ja rohkeutta. 

Tuo mennyt kokemus on kirkastanut mussa ajatuksen, että enää en vastaavaa haluaisi kokea. Ja haluan tehdä kaikkeni, että en joudu enää vastaavaan tilanteeseen ja sellaiseen tunteiden aallokkoon, jossa ote itsestä ja omasta toiminnasta katoaa. Aina pelkät omat tunnetaidot eivät kuitenkaan riitä. Joskus voi tarvita myös ulkopuolista apua ja tukea ja niitä konkreettia keinoja vastaisuuden varalle. Sitä olen saanutkin työskennellessäni työpaikassa, jossa koen saaneeni lisää juuri niitä konkreettsia keinoja haastaviiin tilanteisiin. Lisäksi haluan myös käydä koulutuksia, joiden kautta voin oppia vielä lisää. Tieto ja ymmärrys tuovat myös turvaa. Silloin pystyy parhaiten tekemään niitä valintoja, jotka kannattelevat haastavissa tilanteissa. 

En ole hetkeen tänne kirjoittanut, mutta nyt ajattelin selkeyttää ajatuksiani kun eilen heräsin pohtimaan, mitä mulle oikeastaan kuuluu? Sillä huomasin, että en ehkä ole juuri nyt kovin hyvin yhteydessä itseeni. Vuoden alku ei ole alkanut mitenkään kovin kevyissä merkeissä. Toinen koiristani elää todennäköisesti viimeisiä hetkiään ja joka päivä pitää sisällään voinnin seurantaa ja sen ajatuksen, että tila voi heiketä milloin vain. On mentävä todella päivä kerrallaan ja puntaroitava, missä menee se raja, että on parempi päästää irti. Samalla sitä prosessoi luopumisen hetkeä, ja myös elämää sen jälkeen. Myös toinen koirani on vanha ja milloin vain voi hänen tällä hetkellä pirteä olemuksensa saadakin uuden käänteen. Niin kävi myös tämän toisen kanssa, sillä tilanne oikeastaan huononi aika radikaalisti ihan parissa kuukaudessa. Tämän lisäksi mieltä painaa iso huoli läheisestä, joka ei voi hyvin, mutta joka ei ole valmis tai halukas ottamaan apua ja hoitoa vastaan, mitä hän selvästi tarvitsisi. On ahdistavaa, raskasta ja turhauttavaakin seurata vierestä tilannetta, jolle ei juuri nyt voi kovin paljon mitään. Jossa näkee itse selvästi ratkaisut, mutta ei vain saa toista menemään niitä kohti.  Ja vaikka kaikki on tehty mitä juuri nyt on tehtävissä, ja tehdään jatkossakin, ei se välttämättä riitä kovin pitkälle, jos läheiseni ei ymmärrä omaa parastaan. Juuri nyt on siedettävä paljon epävarmuutta. Ja sitä, että asiat etenevät pikkuhiljaa johonkin suuntaan, toivottavasti sinne, joka tuo niitä toivottuja vastauksia ja ratkaisuja. Ja ristittävä kätensä sen puolesta, että mitään peruuttamatonta ei tapahtuisi. Oman koirani vointia voin sentään seurata ja tehdä ratkaisuja hänen parhaakseen, läheistäni kohtaan taas mun vaikutusvalta on rajallista. Ellei päästä siihen, että häneltä itseltään riistetään valinnanvapaus. 

Viimeisen parin kuukauden aikana on siis menty monien tunteiden läpi. Ennenkaikkea pinnalla on ollut huoli ja suru. Nyt kuitenkin huomaan, että viime aikoina on ollut jotenkin vaikea päästä kiinni suruun. Ja enemmänkin pinnalla on ollut ärtymys ja turhautuneisuus. Välillä tuntuisi jopa paremmalta tehdä se lopullinen ratkaisu koirani suhteen, koska huomaan alkaneeni itse kuormittumaan tästä tilanteesta. Silti joka päivä kun katson hänen virkeitä hetkiään, sitä kuinka häntä jaksaa vielä heilua ja hanska otetaan iloisena suuhun kun tulen kotiin, tuntuu ettei vielä ehkä kuitenkaan ole aika...mutta miten kauan itse jaksan, sitäkin täytyy puntaroida. Koska nyt kuitenkin tuntuu, että koirani suhteen vain odotetaan sitä, että suunta menee huonompaan. Ja oma ärtymys kertoo myös siitä, että alan itsekin väsymään. Toisaalta, yhteys niihin syvempiin tunteisiin ärtymyksen takana voi myös vapauttaa  voimavaroja. Koska aggressio ei ole pidemmässä juoksussa kovin hyvä seuralainen. Se palvelee vain tietyissä hetkissä ja kääntyy pitkittyessään kuormitukseksi. 

Vaikka elämässä on nyt raskaita asioita, on siihen mahtunut myös hyvää ja aihetta kiitollisuuteen. Olen saanut koiralleni hyvät lääkärit, jotka ovat ohjanneet omia ajatuksiani oikeaan suuntaan. Läheiseni on alkanut kertomaan mulle ajatuksiaan, minkä kautta olen kuitenkin pystynyt edes yrittämään saada hänelle ymmärrystä omasta tilanteesta ja pystynyt myös tekemään edes jo jotakin tilanteen edistämiseksi. Lisäksi pääsin matkalle, jonne pääseminen oli epävarmaa viimeiseen asti, mutta joka tuli juuri hyvään saumaan. Sain irtioton tästä kaikesta, mikä tuntuu nyt raskaalta. Sain nauttia auringosta ja keskittyä mukaviin asioihin viikon ajan. Ja levätä. Ja vaikka matkaankin mahtui monenlaisia tunteita ja tapahtumia, niin kaikenkaikkiaan tuo lomaviikko oli onnistunut ja tuntui haikealta palata takaisin suomeen ja omaan arkeen, ja kaikkeen siihen minkä tiesi täällä odottavan. Takaisin tullessa oli kuitenkin ihana huomata valon lisääntyneen, auringon säteiden jo hieman lämmittävän ja lintujen alkaneen laulaa.  Kevät kolkuttelee jo ovella. Siitä saa mielihyvää ja voimaa, ja odotan jo sitä, kun pakkanen kääntyy plussan puolelle ja lumet alkavat sulaa. 

Tänään on ystävänpäivä. Ja tänä ystävänpäivänä halusin olla erityisen hyvä ystävä itselle. Nautin hyvästä aamupalasta ja hitaasta aamusta, kuntosalitreenistä ja ostin itselleni vähän uusia vaatteita. Koska juuri nyt kaipaan niitä pieniä piristäviä asioita elämääni. Kohta lähden koirani kanssa kävelylle tuonne ihanaan aurinkoon ja illalla ehkä vielä saunaan. Pysähtymistä, rauhoittumista, hengittämistä...itseni kuuntelua ja sen herkkyyden etsimistä minusta, jotta tunteet voisivat taas virrata vapaammin. Olla itselleni lempeä, ja vahvistaa sitä mikä kuitenkin on hyvin ja mistä saan kiittää. Niitäkin asioita on elämässäni paljon. Ja samalla, vaikka mielen päällä on kaikenlaista, on hyvä huomata että kykenen kuitenkin myös katsomaan eteenpäin ja näkemään esimerkiksi koirista luopumisen jälkeisessä elämässä myös uusia mahdollisuuksia. Ja katsomaan myös jo sinne. Aika sitten näyttää, miten asiat lopulta menevät ja mitä valintoja teen. 

En jotenkin ole koskaan kovin perustanut uudestavuodesta, tai kokenut merkityksellisenä pohtia vuoden lopussa mennyttä ja tulevaa, tehdä uudenvuoden lupauksia tai sen kummemmin juhlistaa vuoden vaihtumista. Jotenkin ajattelen, että elämä on kokonaisuus, jossa on paljon monenlaisia hetkiä ja mikään ei pääty tai ala siitä, kun vuosi vaihtuu seuraavaan. Vaan tarina jatkuu ihan joka päivä ja hetki. Ajattelen myös, että milloin vain voi pysähtyä tarkastelemaan sitä, missä olen menossa, mitä valintoja olen tehnyt ja mihin suuntaan lähden kohdistamaan katsettani seuraavaksi. Kurssia voi vaihtaa milloin vain, kun toteaa, ettei se enää palvele. Tähän vuoteen on kuitenkin jotenkin sisältynyt selkeä teema. Mikä on saanut myös tekemään muutoksia omaa hyvinvointiani ajatellen. Terveys, itsestään huolta pitäminen ja terveyteen panostaminen ovat olleet aika isossa roolissa erityisesti viime keväästä alkaen. Rahan meno on välillä aiheuttanut huolta ja päänvaivaa, mutta joka kerta olen vain todennut, että terveyttä ei voi punnita rahassa ja hyväksynyt, että nyt on näin. Epävarmuuden sietäminen ja asioiden hyväksyminen ovat kulkeneet tämän teeman kanssa käsikädessä. Ja koenkin, että näiden kautta kiitollisuus, kärsivällisyys ja hyväksymisen taito ovat kasvaneet. Omat arvoni ovat myös kirkastuneet erilaisten valintojen ja päätösten tekemisen kautta. Ja sen ymmärtäminen, että elämä on nyt. Ja minä haluan elää. Tähän vuoteen onkin mahtunut myös mukavia juttuja ja uusien muistojen luomista. Kävin monen vuoden tauon jälkeen etelässä, josta heräsikin uusi kipinä matkustella lisää ja seuraava matka siintääkin jo muutaman viikon päässä. Olen myös käynyt erilaisissa kulttuuritapahtumissa ja hommasin museokortin. Sain viime joulukuussa opintoni päätökseen ja olen nauttinut nyt siitä, että on enemmän vapaa-aikaa ja anergiaa tehdä asioita. Ja alkanut pohtimaan, mitä elämääni haluan lisää, ja mistä mun hyvä arki koostuu. Ja tehnyt valintoja sitä kohti.

Loppuvuodesta juttelimme myös ystäväni kanssa manifestoinnista. Siitä trendikäsitteestä, josta moni nykyään tuntuu puhuvan. Katsoimme jopa yhdessä ohjelmaa, jossa sitä käsitteenä avattiin ja tuotiin konkretian tasolle. Oikeastaan ymmärsin, että se on sitä mitä olen tietoisesti tehnytkin. Vahvistanut kiitollisuutta, puhunut itselleni asioita kiitollisuuden kautta, ikäänkuin asiat olisivat jo tapahtuneet. Koittanut vahvistaa sitä uskoa ja luottamusta hyvään ja mahdollisuuksiin. Ehkäpä sitä on hyvä jatkaa ja vahvistaa itsessäni edelleen. Koska niin se vain on, että ajatuksilla on valtava voima. Siihen, miten elämän näemme ja mitä vedämme siitä käsin puoleemme. Mulle sana manifestointi on ehkä vieras. Ehkä enemmän puhuisin uskosta, toivosta ja luottamuksesta. Ja mulle se monesti muotoutuu rukoukseksi. Usko johonkin suurempaan pitää sisällään oikeastaan aika paljonkin juuri tätä, jota kutsutaan manifestoinniksi. Kuka sitten pyytää ja uskoo saavansa asioita elämältä, maailmankaikkeudelta tai Jumalalta. Joka tapauksessa se vaatii luottamuksen ja uskon valitsemista.

Mitä mä sitten haluan manifestoida? Ainakin terveyttä, hyvinvointia, itseni kuuntelemista, talouden tasapainoa ja arkea, johon mahtuu kaikki sen värit. Ja jossa on niitä värejä. En kaipaa ilotulitusta, tunteiden vuoristorataa tai mielen räjäyttäviä kokemuksia. Se mitä toivon, on se sellainen riittävän hyvä arki ja mielenrauha. Arki, johon mahtuu kaikki tunteet ja elämä itsessään. Sulkematta mitään pois. Paitsi sen , mikä ei enää palvele. Toivon mielen linnakkeista vapaata näkökykyä, jossa uhkien sijaan kykenen näkemään mahdollisuuksia, tekemään turvasta käsin valintoja ja elämään arvojeni mukaista elämää, ilman mielen luomia rajoitteita. Elämää, joka on itseni näköistä. Ja jota voin sitten vanhana kiikkustuolissa muistella kiitollisuuden kautta. 

Jos katson tätä hetkeä ja kuluneita paria vuotta taaksepäin ja pohdin, mitä elämä on halunnut mulle opettaa, näen sen aika selvästi: Luottamusta ja hyväksymistä. Epävarmuuden sietämistä ja sen hyväksymistä, että asiat eivät ole minun käsisssäni ja en voi tietää kuin tämän hetken. Voin kyllä valinnoilla vaikuttaa suuntaan, mutta lopputulos ei ole enää omissa käsissäni eikä se, miten pitkään jonkin asian "maaliin saattaminen" vie aikaa, jos maaliin edes päästään.  Sen hyväksymistä, että suunnitelmat voivat muuttua hetkessä. Se mikä oli hetken totta ja näköpiirissä, saattaakin muuttua seuraavassa hetkessä. 

Eilen illalla haaveilin vielä matkasta ja nautin siitä tunteesta, että juuri nyt ei ole isompia stressin aiheita ja silmien osaltakin olen päässyt edes jo siihen pisteeseen, että ne eivät jatkuvasti häiritse jokapäväistä elämää. Tänään sitten istuinkin toisen koirani kanssa päivystyksen odotustilassa ja rukoilin, että mistään vakavammasta ei olisi kyse. Ajatuksissani kävin läpi jo sitäkin, että hyväksyn jos matkaa ei tulekaan ja kirkastin mielessäni valintojani, joita teen mikäli asiat menevätkin sen pahimman skenaarion mukaan. Olen huomannut, että on helpompi hengittää ja olla läsnä tässä hetkessä, kun käy jossain määrin läpi ennakoivasti myös tulevaa ja valitsee hyväksymisen. Näin nyt on. Ja hyväksyn senkin, että tulevasta en tiedä. Valitsen tänäänkin, tässäkin hetkessä luottamuksen. En näe huomiseen, en edes seuraavaan hetkeen. Joka voi taas muuttua sekunnissa joksikin muuksi mitä mieli on ennustanut. Siksi vain tällä hetkellä on merkitystä. 

Peilaten kulunutta kahta vuotta tähän hetkeen, huomaan myös muutoksen. Mieleni ei karkaa enää niin herkästi sinne katastrofitulkintoihin ja paniikkiin. Vaan pyrkii katsomaan enemmänkin järkeen ja omiin arvoihin ja sydämeen nojaten sitä, mitä vaihtoehtoja näen edessäni ja miten niihin suhtaudun. Silloin on helpompi olla läsnä tässä hetkessä ja tehdä turvasta käsin ratkaisuja, vaikka toki tällaiset tilanteet aina herättävätkin monia tunteita ja se kuuluu asiaan. Huomaan kuitenkin, että ne "Mitä jos".. - ajatukset eivät enää kahmaise mua täysin hallintaansa, vaan pysyn jotenkin enemmän ankkuroituneena itseeni ja pystyn nekin ottamaan vastaan ikäänkuin nojaten samalla myös turvaan ja ratkaisuihin, jotka sitä turvaa vahvistavat. Turvaa tuo myös se, että kaikkia ratkasuja ei tarvitse tehdä nyt. Vain sen osalta, mikä on juuri nyt totta ja ajankohtaista. Muiden voin antaa odottaa ja ajatusten sekä tunteiden virrata vapaasti. Ne kyllä kertovat vastaukset mulle jos/kun sen aika tulee. Siihen asti voin turvasta käsin antaa ajatusten tulla ja mennä ja pohtia mahdollisuuksia. Silloin kyse on enemmänkin ennakoinnista, ei katastrofiin nojaamisesta. 

Elämä opettaa. Tuskin kukaan selviää elämästä ilman oppitunteja.  Ja vaikka näitä ei itselleen tilaisi jos saisi valita, niin kuitenkin nämäkin voi nähdä myös kiitollisuuden kautta, varsinkin jälkeenpäin. Ja nykyään pystyn näkemään myös niiden keskellä aihetta kiitollisuuteen. Niin myös tänään. Ja monet kerrat tämän puolivuotisen aikana, kun olen hoitanut silmiäni.

Huomisesta ei voi tietää. En voi ennustaa suuntaa, enkä asettaa aikatauluja, vaikka kuinka mieli niin haluaisi toimia. Jos niin teen, moninkertaistan vain oman kärsimykseni, kun asiat eivät menekään niin miten olin mielessäni rakentanut. Ja kun harvoin ne edes menevät. Vapauttavinta elämässä on lopulta hyväksyminen. Ja suostuminen sille matkalle, mitä elämä tuo eteen. Kaikkine väreineen ja mutkineen.

Lohdullista on, että vaikka on paljon asioita, joihin en voi vaikuttaa isossa kuvassa, niin kuitenkin näiden kuvien sisällä voin tehdä lopulta aika paljonkin valintoja. Ja se isompi kuva taas on sitten jonkun toisen, paljon suuremman ja viisaamman käsissä. Ja oikeastaan, hyvä niin.  Ehkä on jopa onni ja siunaus, ettei minun, jonka ymmärrys ja näkökyky on lopulta hyvin pieni, tarvitse maalata koko kuvaa. Vaan saan keskittyä yksityiskohtien hiomiseen. 

Tässä kotona istuessa on ollut aikaa ajatella. Välillä ajatukset ovat menneet liiankin kauas tulevaisuuteen ja takertuneet uhkakuviin. Silloin on joutunut hyvinkin määrätietoisesti katkaisemaan noita ajatuskehiä ja keskittymään siihen, mitä on nyt ja mikä on oikeasti totta tässä hetkessä. Hyväksymään sen, että ilmassa on paljon epävarmuutta ja kysymysmerkkejä, ja moni asia nyt odottaa vastaustaan, koska juuri nyt ei voi tehdä enempää. On odotettava, ja hoidettava itseään. Ja toki pohtia ja ottaa selvää, mitä jatkossa lääkäreiltä haluaa tai millä voisi itseään vielä auttaa. Mutta aika paljon olen jo tehnytkin, eikä hirveästiehkä ole enää näillä tiedoilla ja juuri tässä hetkessä tehtävää. On vain hyväksyttävä, että näin nyt on, tuntuu ikävältä, pelottaa ja ahdistaa ja olen myös surullinen. Mutta näin nyt on. Ja mä odotan ja koitan vahvistaa sitä turvaa itsessäni. Ja etenen askel kerrallaan.

Tähän hetkeen ja näihin päiviin on kuitenkin sisältynyt myös muita ajatuksia, ja sitä tarvetta ripustautua niihin ajatuksiin, jotka vahvistavat mun luottamusta ja toivoa. Mieleen on paljon noussut se aika, kun paloin loppuun. Silloin koin vähän samoja tunteita ja ajatuksia kuin nyt, vaikka tilanne olikin eri. SIlloin multa kuitenkin puuttui ne voimat ja ymmärrys ja se elämänkokemus, joilla nyt voin vahvistaa itsessäni turvaa. Vahvasti siitä kokemuksesta on jäänyt mieleeni se, miten mua tuettiin ja kannateltiin, kaikkien toivottomuuden, ahdistuksen ja masennuksen tunteiden keskellä. Ja kuinka lopulta, puolen vuoden sairasloman ja epäonnistuneen työhön paluun jälkeen, alkoi valo pilkistää pimeyteen. Ja kuinka niissä pimeimmissäkin hetkissä, pienet asiat vahvistivat sitä tunnettä, että en ole yksin. Puolen vuoden jälkeen sain vihdoin puollon työkokeilusta ja pääsin pienin askelin ja tuettuna takaisin työelämään, ja jatkamaan toipumista myös sitä kautta. Nyt siitä kaikesta on jo yli 10 vuotta. Silloin mua kannateltiin, ja elämääni tuotiin ihmisiä, jotka tukivat mua sillä matkallani toipumiseen. Joten miksei nytkin?

Näin jälkeen päin on monesti mieleeni noussut vahvana ajatus, että en tiedä missä olisin nyt, jos sitä tukea ei olisi ollut, mitä silloin sain ja mitä edelleen saan läheisiltä ja ystäviltä, ja niiden rukoilevien käsien kautta.  Ja tunnen siitä valtavaa kiitollisuutta. Ei todella ole itsestäänselvyys, että elämässä on ihmisiä, jotka aidosti välittää, osaavat sanoa ne oikeat sanat oikealla hetkellä, näkevät ja kuulevat ja osaavat antaa myös niitä vinkkejä ja näkökulmia, joita ei ehkä itse ole oivaltanut. Jotka työntävät eteenpäin, kun tuntuu että kadottaa suunnan. Tällaiset ihmiset, ovat elämässäni todella olleet siunaus. 

Tänään minuun toi turvaa ja lohtua puhelu sukulaiselle, jolta sain ymmärrystä, rohkaisua ja toivon sanoja. Sekä ystävä, joka antoi näkökulmia ja ohjeita jatkon suhteen. Eilen sain myös purkaa tunteita toiselle ystävälle. Taakka tuntuu aina hetken kevyemmältä, kun sen saa jakaa jonkun kanssa. Vaikka moni asia on tällä hetkellä rajoittunutta oireideni vuoksi, voin onneksi aina käydä kävelyllä, soittaa läheiselleni tai käydä kuntosalilla. Voin keskittyä hengittämiseen, ohjata ajatuksia muualle äänikirjojen ja palapelin tekemisen kautta ja antaa aikaa ja huomiota rakkaille koirilleni. Tulevaisuus on vähän auki, mutta se ei tarkoita tarinan loppua. Se ei tarkoittanut sitä loppuun palaessani, eikä se tarkoita sitä nytkään. Elämä jatkuu, ja jos joku ovi suljetaan, uskon että toinen kyllä avataan. Näin se on ollut aina, ja monenlaiset tunteet ja hetket  kuuluvat osaksi tätä matkaa. Niiden kautta, usein myös syntyy jotakin uutta ja entistä parempaa.