Kun aikoinaan paloin loppuun ja alkoi toipuminen terapian ja itsetutkiskelun kautta, tulin tietoisemmaksi siitä, mistä olen tullut. Loppuunpalaminen pakotti mut pohtimaan lapsuuttani tarkemmin ja tunnistamaan ne tekijät, jotka vaikuttivat siihen millaiseksi tulin, miten maailman ja itseni näin tai miten elämään ja toisiin ihmisiin suhtauduin.  Jouduin pohtimaan lapsuuden tunneilmastoa, vanhempieni toimintaa, vaillejäämisiäni ja kiintymyssuhdettani, joka kehittyi omien vanhempieni ja kasvuympäristöni vaikutuksesta. Asioiden tiedostaminen oli tietysti kivuliasta ja nosti voimalla myös tunteita pintaan. Oli myös hetkiä, kun kerroin niistä äidilleni itkien. Kaiken ollessa tuoreeltaan pinnalla, kävin myös läpi vaiheen, jossa syytin vanhempiani ja jouduin myös ottamaan heihin hetkeksi etäisyyttä enemmän vaikeista tunteistani johtuen. Kuitenkin pikkuhiljaa aloin päästä pisteeseen, jossa aloin nähdä vanhempani anteeksi antavilla silmillä. Syytökset muuttuivat ymmärrykseksi siitä, että kaikki me olemme keskeneräisiä ja toimimme niistä omista lähtökohdistamme käsin, yrittäen vanhempina parhaamme. Tämän armollisen suhtautumisen saavuttamiseen auttoi varmasti myös osaltaan oman vanhemmuuteni ja keskeneräisyyteni tarkastelu. Ja itsemyötätunnon löytäminen myös itseäni kohtaan vanhempana. Nykyään ajattelen, että tein virheitä, mutta yritin parhaani. Ja menneisyyttä tärkeämpää on tämä hetki. Mennyttä en voi muuttaa, mutta nykyhetkessä voin valita toimia toisin. Ja luoda sen kautta myös korjaavia kokemuksia.

Kuitenkin, kaikesta tästä prosessoinnista ja armollisuuden löytämisestä huolimatta olen kaikki nämä vuodet kipuillut siitä, että koen mun ja äitini välissä näkymättömän seinän (keskityn nyt tässä kirjoituksessa äitiini), jonka läpi rakkaus ei tavoita ja joka saa mut nostamaan kuin siilin piikit pystyyn äitini seurassa. Yhteys on katki, ja on vaikea olla oma itseni. Ja olen miettinyt, mistä se seinä tulee? Onko välissämme jotain tunteita, häpeää, vai mitä..?  Mulla on ollut ehkä aavistus, mutta ei kuitenkaan ymmärrystä.

Pari viikkoa sitten tapahtui jotain, mikä nosti tunteet äitini seurassa voimalla pintaan. Ensin ahdistuksena, sitten itkuna, jota en saanut loppumaan. Samaan aikaan tunsin tuon seinän välissämme, ja sen yhteydettömyyden oman pahan oloni keskellä. Ja se vain lisäsi tunteeseen voimaa. Tunsin samaan aikaan olevani vihainen ja surullinen. Ja vähän kuin lamaantuvani niiden tunteiden keskellä. Sisimmässä oli kuin kaaos. Ja sen keskellä mietin, mitä mussa tapahtuu, miksi? Mitä kaipaan? mitä nämä tunteet haluavat kertoa mulle? Miten pääsen eteenpäin ja voinko edes päästä? Ja samalla noiden tunteiden ollessa läsnä,  silmiini nousi välähdyksen omaisena kuvia lapsuudesta. Jotka rakensivat ymmärrystä noita tunteitani kohtaan. 

Ensin en meinannut osata oikein edes sanoittaa. Mutta pikkuhiljaa löysinkin sanat. Ja prosessoin tuota tilannetta ja noita tunteita vielä pitkään tuon jälkeenkin, kun tunteet olivat jo laantuneet. Ja nyt koen löytäneeni ainakin jo joitain vastauksia. Nyt ajattelen, että tuo seinä on pitänyt sisällään mun suojatunteen, vihan. Sen kautta olen suojannut syvempiä ja haavoittuvia tunteita, omaa herkkyyttäni ja pelkoa siitä, etten tule ymmärretyksi ja hyväksytyksi. Olen ollut kuin suojassa kivulta, vaikka samaan aikaan tuo yhteydettömyys on ollut myös kivuliasta ja vaikeaa. Siilin pikkien läpi kun on vaikea tulla lähelle, vaikka kuitenkin ihmisen perustarve on kokea läheisyyttä ja yhteyttä toisiin ihmisiin.  Jokin mussa on kokenut läheisyyden uhkana. Ja olen pelännyt näyttää noita kipeitä tunteitani ja päästää niitä valloilleen. Ja vaikka olenkin ajatellut käyneeni niitä läpi, ja käynytkin, niin ehkä jollain asteella se kasvu minussa on jäänyt kesken. Ehkä kontrolli omista tunteista on astunut kuvaan ja olen lopettanut siinä kohtaa niiden kohtaamisen, kun on alkanut tuntumaan liian kipeältä ja omien keinojen olevan vähissä. Ja ehkä niissä hetkissä, kun olen äitini kanssa käynyt näitä asioita läpi, on silti puuttunut jotakin..? Ehkä se aito yhteyden luominen toiseen, tässä hetkessä, joka alkaisi rakentamaan niitä korjaavia kokemuksia ja luomaan uutta tarinaa.

Mikä tuosta hetkestä auttoi sitten eteenpäin, ja mikä oli eri tavalla kuin aiemmin? Taas kerran menin takaisin lapsuuden kokemuksiin. Kuvailin äidille, mistä nämä tunteet juontavat ja sain häneltä ymmärrystä. Kohdatuksi tulemisen äitini puolelta ja sen myöntämisen, että näin on ollut ja näin se sinuun vaikutti, minä näen sen nyt. Ja tätä olen tehnyt ennenkin, mutta se mitä siitä on jäänyt puuttumaan, on tähän hetkeen palaaminen oman tarpeen sanoittamisen kautta: Eli kertoen toiselle, mikä on se konkreettinen asia, mitä tarvitsen toiselta jatkossa näissä hetkissä, jotta lapsuuden kokemus ei toistaisi itseään? Ja ymmärrys myö toisen toimintaa kohtaan. Totuus on, että toinen ihminen ei voi kohdata mua oikein tai osata korjata omaa toimintaansa, jos en kerro hänelle, mitä pitää muuttaa. Ja ehkä tämän ymmärtäminen on se tärkein oivallus. Ja sen puuttuminen syy sille, minkä vuoksi olen jäänyt kuin jumiin omiin tunteisiin. Koska mikään ei lopulta muutu, jos mitään ei muuta. 

Ei ole mukavaa käydä vaikeita ja kipeitä tunteita läpi. Eikä ole helppoa murtaa sitä muuria ja näyttää oma haavoittuvuutensa toiselle. Helppoa ei myöskään ole asioiden sanoittaminen, ja omien tarpeiden esiin tuominen niin, että toinen vielä oikeasti ymmärtäisi mitä tarvitsen. Mutta kun siihen suostuu, ja oikeasti yrittää, saakin alkaa huomata muutoksen. Ja se muutos alkaa rakentaa pikkuhiljaa siltaa muurin sijaan. Ja muurin läpi alkaa päästä myös rakkaus. Ja tämän vuoksi olen todella kiitollinen siitä, mitä on tapahtunut ja mitä uskon tapahtuvan myös jatkossa, kun vain suostun sille. Ja olen kiitollinen, että mulla on edelleen äiti, jonka kanssa voin käydä näitä keskusteluja ja kipeitäkin tunteita läpi. Koska sen kautta voin alkaa tuntea myös läheisyyttä ja haluan uskoa, että nämä hetket voivat parhaimmillaan toimia korjaavina kokemuksina meille molemmille, jos tahtotila molemmilla on löytää ymmärrrys ja yhteys.

Olen saanut matchin kahden miehen kanssa deitissä. Jotka ovat kuin toistensa vastakohdat. Ja edustavat oikeastaan niitä molempia puolia, jotka musta löytyy. Toinen on hyvinkin innokas, josta tulee jopa vähän sellaiset takertuja -vibat. Jo samantien kun saimme matchin ja olimme vaihtaneet vasta pari viestiä, hän ehdotti näkemistä samalle illalle. En lähtenyt, mutta sovimme näkemisen seuraavalle päivälle. Kävimme kahvilla ja kävelyllä, ja kun olin tekemässä jo lähtöä, hän ehdottikin että jos menisimmekin vielä syömään. kieltäydyin kauniisti ja sanoin, että menen viemään koirat ja viettämään ihan mielelläni koti-iltaa loppuillaksi. Vaihdoimme kuitenkin numeroita ja ajattelin, että koska mitään varsinaista red  flagia ei miehestä ollut tullut esiin, ja löytyi yhdistäviä kiinnostuksen kohteita, niin haluan antaa mahdollisuuden ja nähdä uudelleen. Miehen innokkuus ja helppo saatavilla olo on kuitenkin alkanut hieman ahdistaa. Ja se saa mut vetäytymään kauemmas, venyttämään viesteihin vastaamista ja pohtimaan, haluanko sittenkään tavata. Se nostaa mussa esiin välttelevän käyttäytymisen. Ja kun vähänkään annan vihreää valoa, mies tuntuu kuin takertuvan samantien. Hän lukee viestini samantien ja vastaa heti. Hänestä saa käsityksen, että hänellä on aina kalenteri avoin ja mahdollisuus tavata uudelleen vaikka heti. Mikä taas herättää mussa tulkinnan, että odotatko parisuhteessa ollessa, että olemme kuin liimattuna toisiimme, ja teemme kaiken yhdessä? Mä arvostan miehen aloitekykyä ja että hän pystyy ottamaan ohjat. Ja haluan, että miehellä on mulle aikaa. Mutta sitäkin voi olla liikaa. Ja jos se tuntuu tukahduttavalta, niin kertooko se musta vai hänestä, vai kenties molemmista? Onko tämä asia, josta voi päästä yli vai kertooko se enemmänkin siitä, että emme sovi yhteen? Nyt viivyttelen taas viestiin vastaamista, koitan pureskella tunteitani ja pohtia, otanko tämän nyt tunteiden sietämisen harjoituksena ja sovin tapaamisen tästä huolimatta, vai perunko tapaamisen. Eihän se tarkoita, että tarvitsee enää tavata sen jälkeen, jos tunne takertuvuudesta vahvistuu ja tunnen epämukavuutta vetovoiman sijaan. 

Sitten on se toinen mies. Joka edustaa sitä toista ääripäätä, etäistä miestä. Joka asuu tunnin ajomatkan päässä ja jonka kalenteri on tällä hetkellä ahdettu niin täyteen, että hänestä ei ole kuulunut kahteen päivään mitään, vaikka ilmaisikin halunsa tavata hyvinkin nopean viestittelyn jälkeen. Mutta kertoi samalla, että tämän hetkiseen elämäntilanteeseen mahtuu lähinnä extempore tapaaminen. Tämän kuvion huomasin taas herättävän mussa sen saman vetovoiman, minkä olen tunnistanut itsessäni läheisriippuvuudeksi. Alan kuin koukuttua siihen, että odotan häneltä viestiä ja ehdotusta tapaamiseen. Ja huomaan kiinnostukseni heränneen, vaikka en tiedä juuri mitään miehestä, enkä ole häntä edes vielä tavannut. Hetken tuon tunteen vallassa tutkiskelin itseäni ja totesin, että tämä ei ole se olotila mihin itseni haluan. En enää. En halua ikäänkuin koukuttua toisesta. Vanha minä olisi tässä tapauksessa varmaan tyhjentänyt kalenterinsa ja varannut koko viikonlopun sille mahdollisuudelle, että jos mies ehdottaa extempore tapaamista, niin olen valmis. Enää en lähde tuohon kelkkaan. Vaan päätin, että jätän itsekin miehen ikäänkuin roikkumaan. Ja jos hänestä ei kuulu, ehkä laitan viestin jossa kerron omat rajani ja ikäänkuin päätän sen roikkumisen. Mutta enää en uhraa häneen odotuksia tai varaa aikaa, jos kerta mitään ei ole sovittu. Ja jos hän ilmoittaa itsestään, sitten katsotaan sopiiko hän mun sen hetkiseen tilanteeseen. Mutta odottamaan en näin epämääräistä ja epävarmaa jää. Ja tällaiseen kuvioon en suostu, jos mies vaikuttaa noin kiireiseltä eikä tilanne muutu. 

Näissä molemmissa huomaan, että mussa herää jonkin asteinen turvattomuus. Joka juontaa siihen , pystynkö pitämään omista rajoistani kiinni. Molempien kohdalla olen nyt kirkastanut niitä. Miettinyt, mitkä rajat tuovat mulle turvaa ja miten ne asetan. Ja huomannut, että se toimii. Pystyin päästämään tuosta koukuttavasta tunteesta irti etäisen miehen kohdalla. Ja pitämään omista menoistani ja tarpeistani kiinni myös tämän takertuvamman suhteen. Nyt kysymys vain on, ovatko rajani niin tiukat etten näe häntä enää, vai lähdenkö vielä kokeilemaan voiko tunne muuttua? tai harjoittelemaan rajojen vetoa lisää livenä hänen kanssaan? 

Jos mietin unelmamiestäni, niin se olisi jokin näiden kahden väliltä. Saatavilla, mutta kuitenkin erillinen, jolla on myös omia menoja ja elämää parisuhteen ulkopuolella. Kumpikaan näistä ääripäistä ei ole se, mitä haluan. Ovatko molemmat sitten mun tulkintaa ja tämän hetkinen mulle näyttäytyvä tila, vai vahvistuvatko ne todeksi ajan myötä, sitä en osaa varmaksi sanoa. Mutta ainakin tämä vahvisti mun rajoja ja toimi myös peilinä sille, miltä mun toiminta on tuntunut mahdollisesti toisesta. Ja se vahvistaa mussa myös ajatusta, että en halua olla näistä enää kumpikaan. Vaan itsekin se näiden kahden välimuoto. 

Tai ehkä oikeammin sanottuna, tartuin pelkoa ja häpeää sarvista, ja voitin ne! Mä olen ollut aika turhautunut sen suhteen, että deittiappeista on niin vaikea nykypäivänä enää löytää ketään. Ja miettinyt, että pitäisi uskaltaa lähestyä miehiä live-elämässä. Kynnys siihen vaan on ollut todella korkea. Ja ajatus suorastaan kauhistuttava. Tähän liittyen mun kesän agenda onkin ollut "naapurin poika".  Jota olen nähnyt pyörimässä koiransa kanssa kotini lähettyvillä ja kerännyt rohkeutta mennäkseni juttelemaan, ja jopa pyytämään treffeille. Ensin tämä tuntui ajatuksena jo lähes mahdottomalta. Mutta aikani sitä kypsyteltyäni, keräsin rohkeutta. Mua työntää eteenpäin ajatus, että jos jätän tekemättä jotain koska pelko tai häpeä estää, se on vastoin sitä, miten haluan elämääni elää. Ja enemmän katuisin sitä, etten ole tehnyt jotain näihin nojaten, kuin sitä, että tein jotain joka herättää mahdollisesti vaikeita tunteita. Niimpä tänään nähdessäni hänet istumassa penkillä koiransa kanssa, päätin toimia samoin kuin avantoon mennessä: sulkea ajatukset ja vain mennä! Alkuun jutustelin koirista ja muusta, sitten keräsin rohkeuteni ja sanoin, että "kysympä nyt sulta tälleen vaan ihan suoraan, että lähdetkö joskus kahville?" 

Harmikseni mies kieltäytyi kauniisti, koska on jo parisuhteessa. Mutta kehui sitä, miten rohkeasti ja suoraan kysyin. Ja vaikka tapahtui juuri se, mitä eniten pelkäsin, se ei saanutkaan mua kaivautumaan häpeääni syvemmälle ja pakenemaan naama punaisena paikalta. Päin vastoin. Tuntui, kuin selkärankani olisi kasvanut siinä hetkessä astetta pidemmäksi ja jäinpä vielä keventämään pakkien jälkeen tunnelmaakin. Sitten lähdin kaikessa rauhassa jatkamaan matkaani. Ja pystyin vielä hymyilemään nähdessäni hänet uudelleen palatessani omalta lenkiltäni kotiin päin. 

Ehkä tästä ei tullut sitä suurta rakkaustarinaa. Mutta ainakin kohtasin omat tunteeni, mursin häpeän otetta ja laskin kynnystä tuleviin kohtaamisiin. Ja eihän elämästä tiedä. Nyt tämä mies ainakin tietää, että naapurissa asuu hänestä kiinnostunut nainen. Jos hänen statuksensa muuttuu ja hän on kiinnostunut, hän saattaakin palata asiaan. Tai sitten tämän kautta rohkenen tarttua niistä sarvista kiinni sen elämäni miehenkin tullessa vastaan.

Olen kipuillut viime aikoina äitisuhteeni kanssa ja miettinyt, mistä nämä vaikeat tunteet kumpuavat ja miksi reagoin niinkuin reagoin. Mikä saa mut menemään jatkuvasti kuin kuoreeni ja nostamaan suojaukset pystyyn. Ensin mietin, että ratkaisu tähän olisi puhuminen. Ja varmasti sekin kyllä, otollisella hetkellä. Koska avoimuus rakentaa ymmärrystä ja ymmärrys yhteyttä. Mutta ehkä ennen sitä, on tärkeää prosessoida omat tunteet. Löytää ne avaimet, mistä mikäkin juontaa, mikä pitää yllä näitä tunteita. Muutaman päivän olen vain ollut näiden tunteiden kanssa, koittanut kuunnella niitä ja ymmärtää. Pureskella tunnetta osiin ja rakentaa palasista kokonaisuutta. Väillä mietin, soitanko äidilleni, ja palaan taas asian äärelle, joka nosti tämän kaiken pintaan. Jokin kuitenkin esteli. Ehkä se, että koin asian olevan niin kipeä ja en halunnut siinä hetkessä repiä haavoja lisää auki, ios keskustelu ei tuo toivottua lopputulosta. Mutta ehkä jokin sisissämmäni esteli myös siksi, että alitajunnassa ymmärsin, että nyt ei ole se hetki. Olen tuonut jo aiemmin tunteeni ja rajani esiin tähän liittyen, eikä se tuonut helpotusta. Ehkä nyt onkin vain aika kuunnella itseäni. Ja pysähtyä kysymyksen äärelle, miksen pääse asiasta eteenpäin? Miksi olen jäänyt kuin tunteeseen jumiin?

Muutaman päivän pureskelun jälkeen oivalsin jotain. Kaiken tämän takana on mulla syvä tarve tulla hyväksytyksi. Ja huomaan, että olen sisimmässäni määritellut hyväksytyksi tulemisen rakastettuna olemiseen. Ja ajatellut., että vain kokeakseni olevani hyväksytty, voin ottaa vastaan rakkautta. Nyt kuitenkin heräsin pohtimaan, onko tuo tarpeeni ja odotukseni kuitenkaan ollut realistinen? Voinko odottaa oikeastaan keneltäkään ihmiseltä täydellistä hyväksymistä? Vai pitäisikö mun itseni sittenkin olla se, joka hyväksyy? Miksi oikeastaan mulla on edes odotus ja vaatimus, että äitini, tai kenenkään muunkaan, tarvitsisi hyväksyä jokaista valintaani, tekoani tai arvoani joka mulla on? Määritteleekö se rakkauden määrää, vaikka olisin jostain eri mieltä tai valitsisin eri tavoin? Ehkä suurin ongelma ja se kuilu äitini ja minun välissä onkin ollut juuri tämä uskomus, ja jopa epärealistinien vaatimus. Mitä jos vain hyväksyisin sen, että olemme erilaisia, ja se on ihan ok? Erilaisuus ja erillisyys tarkoittaa juuri sitä, että saan olla erilainen, valita ja tuntea eri tavoin ja nähdä maailman omilla silmillä. Ja sallia sen myös toiselle. Tämän ymmärtämisen ja hyväksymisen kautta, voin alkaa kasvaa erilliseksi minuksi. Ja päästää tunteesta irti. Eikä mun tarvitse enää hakea toiselta hyväksyntää. Koska sitä olen nämä vuodet tehnyt kerta toisensa jälkeen käydessäni äitini kanssa vaikeita keskusteluja.

Tämän oivaltamisen kautta huomasin oloni kevenevän, ja tilalle tulevan ymmärrystä ja empatiaa myös äitiäni kohtaan. Ja tämän myötä tulkinnat joista sain tunteet pintaat, muuttuivatkin toissijaisiksi.  Eihän äitini tarvitse hyväksyä ja peukuttaa kaikkea minussa. Hänellä on oikeus omiin arvoihinsa ja minulla omiini. Olemme kulkeneet eri polun ja löytäneet eri määränpäät ja niin sen kuuluu olla. Voimme olla eri mieltä, ja ajatella eri tavoin, eikä se vähennä rakkautta. Ei se ole rakkauden määritelmä ja ehto. Ja jos peilaan omaan äitiyteeni, niin enhän mäkään peukuta jokaista oman lapseni valintaa, mutta hyväksyn sen, että hän voi valita eri tien ja tavan toimia, koska on erillinen minusta. Eikä se vähennä rakkauttani häneen. Nämä kaksi asiaa ovat lopulta oikeastaan erillisiä toisistaan. Rakkauden rinnalla kulkee kyllä hyväksyminen, mutta se on erilaisuuden hyväksymistä. Ei sitä, että ajattelemme kaikesta samoin. Ja oikeastaan tämän ymmärrettyäni tunnen myös surua siitä, miten olen ollut niin kiinni tässä ajatuksessa, että olen jäänyt tunteisiini ja tulkintoihini jumiin. Ja kasvattanut kuilua väliimme. 

Olen tähän asti ajatellut, että olen menneet käsitellyt, ja lapsuuden vaillejäämisten kanssa sinut. Etten syytä enää vanhempiani. Ehkä olen valehdellut tässä itselleni, koska nyt alan ymmärtää, että tuohon ajatukseen kiinni jääminen on pitänyt mut myös tiukasti kiinni lapsuuden vaillejäämisissä. Ja silloin en myöskään voi kasvaa aikuiseksi. Vaan olen se kiukutteleva teini vanhempieni seurassa. Se, jolla on piikit pystyssä ja johon ei saa yhteyttä. 

En sano, että tämän oivallettuani olen nyt vapaa kaikista noista tunteista ja kaikki se jännite on yhtäkkiä poissa äitini ja mun väliltä. Mutta uskon, että tämän oivalluksen kautta pääsen taas vähän lähemmäs itseäni ja häntä. Ja pystyn ehkä rakentamaan yhteyttä paremmin. Aina asioita ei tarvitse ratkaista. Riittää, kun hyväksyy ja päästää irti. EIlen äitini seurassa oli helpompi hengittää ja jutella. Jännitteitä on edelleen, ja niiden purkamiseen tarvitaan varmasti vielä paljon töitä. Niin itseni kanssa, mutta myös avoimia keskusteluja äitini kanssa. Ja myös rajojen ja erillisyyteni vahvistamista suhteessani äitiin. Ja sen oman haavottuvuuden näyttämistä äidilleni. Koska vielä pidän kovuudesta kiinni. Ja herkkyyttäni näytän hänelle lähinnä uhriuden kautta. Ja tässä mulla on vielä aika paljon tekemistä.  Mutta jotain perustavanlaatuista koen silti muuttuneen parempaan suuntaan. Siitä on hyvä jatkaa.

Olen täällä aiemmin kirjoittanut äitihaavasta ja siitä, kuinka olen alkanut tunnistaa sen itsessäni, ja vaikuttavan mun ja äitini välissä. Ehkä kuluneen vuoden aikana tuo teema on ollut enemmän esillä tunteiden kautta. Tunteiden, jotka nousevat välittömästi ja voimalla, kun äitini osuu sanoillaan kipeään kohtaan. Silloin en pysty säätelemään. Saatan tiuskaista tai huutaa. Tai alkaa käyttäytymään passiivisaggressiivisesti, ikään kuin tarttumatta itse asiaan, mutta viestittäen sitten kiertoteitse pahaa oloani. 

Tiedän, että äitini välittää ja rakastaa. Oman elämäni ja tunteideni prosessoinnin kautta olen myös saanut ymmärrystä omaa äitiäni kohtaan, ja sitä kautta päässyt yli siitä vaiheesta, jossa syytin häntä omista kivuistani, joita terapiassa nousi esiin. Tähän nitoutuukin se iso ristiriita. Koska vaikka näin on, äiti voi silti peilata omia vaillejäämisiään tyttäreensä. Oman äitini kohdalla en edes usko hänen itse tiedostavan sitä, tai ymmärtävän satuttavansa. Hänen mielestään hänen tarkoitusperänsä on hyvä, ja kertoo välittämisestä. Minulle se taas viestittää, että en riitä enkä kelpaa. Omasta äidistäni aistin myös monesti vahvaa turvattomuutta ja kontrollointia, jonka hän laittaa myös välittämisen alle, koska ei tunnista omia tunteitaan ja haitallisia ajatusmallejaan. Minä taas, joka tunnistan jo aika paljon, aistin ja tunnistan tämän kaiken myös hänessä. Sen kaiken, jonka eteen olen niin paljon tehnyt itseni kanssa töitä, jotta voisin vapautua ja korjata sitä mikä on ollut rikki tai vinksallaan. Nykyään äitini toimii peilinä kaikelle sille, jonka otteesta olen pyristellyt irti ja joita olen terapian ja erilaisten koulutusten kautta käynyt läpi. Ja hän sanoillaan kuin sohii juuri niihin kohtiin, saaden mussa heräämään puolustusvoiman, eli aggression. Nyt olen alkanut myös ymmärtää, että tähän asti olen reagoinut noissa hetkissä puolustelemalla, selittelemällä ja perustelemalla. Ja ikäänkuin toiminut myös tämän kautta äidilleni rauhoittelijana. Mutta olen huomannut, että se vie voimaa musta itsestä ja sitä kautta ikäänkuin pienennän itseni äitini edessä. Ja silloin ohjaksissa ei ole aikuinen, vaan lapsi. Ja jos joudun selittelemään ja perustelemaan omia valintojani aina uudelleen ja uudelleen, ja silti saman asian äärelle palataan kerta toisensa jälkeen, niin silloinhan jokin tässä yhtälössä ei toimi? Se vain kiertää kehää ja toistaa itseään. Ja mitä enemmän toistoja tulee, sitä enemmän se herättää mussa tunteita. Miksei hän vieläkään hyväksy ja ymmärrä, vaikka olen selittänyt ja kertonut tämän niin monta kertaa? Enkö vieläkään riitä? 

On siis löydettävä toisenlainen tapa. On löydettävä ja asetettava rajat. Selittely ja perustelu tai passiivisaggressiivisuus ei ole sitä. Se on asian ja ongelman kiertämistä, ja siksi se toistaa itseään. Mutta siinäpä se haaste onkin, miten se tehdään? Sitä olen nyt paljon pohtinut. Mihin lopun minä ja mistä äitini alkaa, mihin kohtaan vedän rajan, mikä kuuluu hänelle ja mikä ei, mitä keskusteluja käydään, tai milloin keskustelu on aika päättää? Ja miten pystyä kertomaan omat rajat ilman, että sen tarvitsisi mennä huutamiseksi tunteen voimasta? Joka taas herättää itsessä syyllisyyttä ja myös surua ajatuksesta, jos äitini ja minun viimeiset vuodet (joita voi toki myös olla vielä monia, mutta elämästähän ei voi tietää) menevätkin riidellen ja huutaen mun puolelta. Tai jos välimme katkeavatkin kokonaan. Sitäkään kun en halua. Toisaalta riidan ja huutamisenkin kautta voi lopulta löytyä yhteys, kun osaa tunteiden laannuttua rakentaa sillan toisen luo ja sanoittaa omia tunteitaan ja tarpeitaan.  Ja se taas voi puhdistaa ilmaa ja parhaimmillaan vähentää jännitettä suhteemme välistä. Seuraava kysymys onkin, mitä minä äidiltäni tarvitsen?