perjantai, 8. marraskuu 2019

Harmaan eri sävyt

"Kun luonto alkaa valmistautua talviunille, se pyytää meitä kuuntelemaan tarkkaan. Se alkaa himmentää valoja aiempaa aikaisemmin — kannustaen lepäämään hiukan enemmän. Se tipauttaa lehdet puista — pyytäen irrottamaan jostakin, jonka aika on jo mennä. Se tuo eteen sateisia, harmaita, matalaenergisiä päiviä — kuiskaten hiljaa, riittäisikö meillekin ennemmin vähemmän, kuin enemmän." (https://hidastaelamaa.fi)

Luin jokunen päivä sitten Hidastaa elämää -sivustolta hyvän kirjoituksen, jossa oli pohdintaa syksyn merkityksestä ihmiseen peilaten. Ja kuinka vuodenajat antavat meille ohjenuoran siihen, miten tulisi myös itsensä kanssa olla. Ikäänkuin ollen yhtä luonnon kanssa. Tuo kirjoitus jotenkin avasi silmäni näkemään tämän syksyn harmaan vaiheen eri tavalla kuin ennen. Ennen se kuvasti mulle lähinnä sitä masentuneen mielen maisemaa ja väsymystä, mutta tänään tutulla lenkkipolulla kävellessäni katsoin maisemia kuin uusien linssien läpi, tuo tekstin pätkä eläen mielessäni. Ehkä ensimmäistä kertaa näinkin tuon maiseman myös levollisuuden ja rauhan maisemana. Ja se oli kaunista katseltavaa. 

Luonto lepää. Se on hiljentynyt, riisunut vaatteensa ja käynyt lepoon, jotta jaksaa taas keväällä herätä ja puhjeta kukkaan. Tuo mielikuva sai tuon sumuisen harmaan maiseman näyttämään todella kauniilta. Siinä oli jotakin rauhaa, levollisuutta ja hiljaisuutta, joka tarttui muhunkin, kun jäin sitä katselemaan.

Syksy herättää tunteita. Sen harmaus kutsuu melankolisuuteen ja herkistää surun tunteille. Mutta melankolisuudessakin on kauneutta. Suru tuo esiin herkän puolemme, ja herkkyys on kaunista, koska se tuo aidon sisimpämme esiin ja läsnäolevaksi tässä hetkessä. Surun kohtaaminen tuo myös lähemmäs rakkautta. Suren, koska elämässäni on jotakin tärkeää. Suren, koska rakastan. Ja kun annan itselleni luvan tuntea surua ja melankoliaa, rakastan myös itseäni. 

sunnuntai, 3. marraskuu 2019

Minua on kannateltu

Syksy ja sen mukanaan tuoma pimeys ja harmaiden sävyjen lisääntyminen tuovat aina mukanaan väsymyksen ja herkentävät myös tietyille tunteille. Mieli ikäänkuin alkaa muuttua samaksi maisemaksi ulkoisen maiseman kanssa. Huomaan tällöin kaipaavani enemmän lepoa, rauhoittumista ja pysähtymistä. Enemmän tilaa olla itseni kanssa ja tunteideni kanssa. Tähän aikaan vuodesta nousee mieleen myös muistoja loppuunpalamisesta, sillä onhan tämä juuri sitä aikaa, kun aloin olla todella uupunut ja lähellä reunaa, josta tipahdus sitten tuli.

Olen tämän viikonlopun ihan vain ollut. Katsonut leffoja,käynyt salilla ja lukenut kirjaa. Puuhaillut jotakin pientä kotona. Samalla olen myös muistellut tuota hetkeä, kun paloin loppuun, ja mikä matka siitä alkoi. Matka minuun itseeni. Kaiken kivun ja lohduttomuudenkin keskellä kuitenkin oli myös valon pilkahduksia. Elämässäni oli asioita, jotka kannattelivat mua tuon kaiken keskellä ja antoivat voimaa mennä eteenpäin. Yksi niistä on rakas koirani, jonka päätin samalta seisomalta hankkia kun päätin lähteä lapseni isän luota ja rakentaa elämän ilman häntä. Tuo koira antoi jo ennen kotiin tuloaan voimaa jaksaa ja iloa raskaan ajan keskellä ja sitä se on antanut myös palaessani loppuun. Tänään katsoin tuota otusta, joka oli tuttuun tapaansa käpertynyt viereeni sohvalle ja kyyneleet nousivat silmiini, sillä mieleeni nousi ajatus. Tuo koira on kuin lahja taivaasta. Se on ollut seuranani sohvalla monet kerrat, kun olen siinä itkenyt pahaa oloani. Se on tuonut rakkautta, lämpöä ja iloa elämääni. Se on osaltaan auttanut myös olemaan edes jollakin tapaa kosketuksissa tähän hetkeen, vaikka mieli olisikin ollut ahdistuksen vuoksi kuin kuplan sisällä. Tuo koira on jotenkin erityisellä tavalla aistinut mun tunteita. Muistan elävästi sen hetken, kun loppuun palaessani, edellisenä iltana siitä kun menin lääkärille itkemään miten koen että en ole kunnossa, istuin sohvalla ja itkin tuota uupunutta ja epätodelliseltakin tuntuvaa oloani. En tiennyt mikä minulla oli, mutta koin, että nyt olen tipahtanut jonnekin, mistä ei heti nousta. Ja samaan aikaan kun istuin sohvalla ja itkin,  koirani istui takanani sohvan selkänojalla ja laski päänsä olkapäälleni. Kuin olisi yrittänyt myötäelää tai lohduttaa. 

Tänään katsoin tuota koiraa ja tunsin myös surua, koska tiedostan, että jonakin päivänä tuo ihana taivaan lahja pitää palauttaa sinne, mistä sen olen saanut. Toivon, että yhteisiä vuosia on vielä monta, mutta tiedostan kuitenkin myös sen, että loppuun palamisestani on jo sen verran monta vuotta, että koiranikaan ei ole enää nuori. 

Tänään kävelylenkillä mietin tuota aikaa, kun paloin loppuun ja koin kiitollisuutta, että tuota matkaa ei tarvinnut kulkea yksin. Rinnallani kulki läheinen ystävä, joka kävi samaa matkaa itsensä kanssa mitä minäkin. Hän tuli elämääni juuri sopivasti, ennenkun molemmat tipahdimme tuolta reunalta pohjaan ja saimme olla tuon raskaimman vaiheen toistemme tukena tiiviisti. En tiedä, miten olisin selvinnyt, jos rinnalla kulkijaa ei olisi ollut. Lisäksi minulle antoi voimaa seurakunta, jonka seinien sisältä hain noina aikoina paljon tukea, lohdutusta ja voimaantumista rukousten ja erilaisten tilaisuuksien kautta, joissa silloin kävin. Enää en koe tarvitsevani noita seiniä samalla tavalla tuekseni, mutta uskoa tarvitsen edelleen. Sitä jotakin, mihin ripustautua vastoinkäymisten edessä tai minne nostaa kiitokset, kun asiat järjestyvät. Ja jonka kautta voin siunata läheisiäni ja pyytää enkeleitä heidän matkalleen. 

Myös perhe on ollut tukenani ja ilman terapiaa en usko, että tuo kaikki kokemani olisi kääntynyt voimakseni. On vaatinut pitkän matkan kulkea syvällisesti omaan minuuteen, jotta on nähnyt, mikä loppuunpalamiseen on johtanut ja löytänyt keinoja haitallisten ajatus- ja toimintamallien korjaamiseen. Ja tämä matka tuskin päättyy ikinä, uskon sen matkan jatkuvan niin kauan, kun elämäni jatkuu. Kun on kerran palanut loppuun, on oikeastaan koko loppuelämä tientynlaista tasapainoilua sen kanssa, ettei sama toistuisi. 

Parin viikon päästä on syntymäpäiväni. Ja samana päivänä paloin myös loppuun. Tästä syystä tulen lopun elämääni muistamaan tuon päivän tarkalleen. Muistan, kun ensimmäisinä vuosina loppuunpalamisen jälkeen koin, että syntymäpäivänä on ikäänkuin "pilattu" tuolla raskaalla vuosipäivällä, joka herättää muistikuvia ja tunteita edelleen. Aika pian kuitenkin määrittelun tuon päivän uudelleen. Tuo aika jota silloin elin, oli raskas ja vaikea, mutta samalla se antoi mulle kuin uuden elämän. Uuden syntyminen ja kasvaminen on kivuliasta, mutta samalla äärettömän palkitsevaa pidemmällä aikavälillä. Siksi aloin nimittää tuota päivää uuden elämäni ensimmäiseksi päiväksi ja vaikka se muistuttaa mua raskaista ajoista masennuksineen, itkuineen ja ahdistuksineen, sitä värittää myös kiitollisuus siitä, mitä olen sen läpi käymisen kautta saanut. Olen päässyt tutustumaan aivan uusiin puoliin itsessäni, löytänyt sellaista viisautta, herkkyyttä ja voimaa, jota en tiennyt itsessäni edes olevan. Olen löytänyt itseni. <3

 

torstai, 29. elokuu 2019

Kun paikalleen jäämisestä tulee kivuliaampaa, kuin eteenpäin menemisestä...

..On valmis ottamaan askeleen. Tämä ajatus mulle jotenkin kirkastui tänään saunan lauteilla istuessani ja käydessäni läpi viime päivien tapahtumia ja tunnemyrskyä.

Mä olen pohjimmiltani aika turvaton ja uusien valintojen tai muutosten tekeminen elämässä vaatii multa aina enemmän tai vähemmän ponnisteluja. Olen myös jättänyt tekemättä asioita, koska uusi ja vieras on tuntunut liian pelottavalta, vieraalta ja uhkaavalta. Tämän tiedostettuani olen pienin askelin puskenut tätä toimintamallia ja pelon tunnetta päin. Niissä suuremmissa askeleissa pelko on kuitenkin vielä toiminut jarruna. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii mun parisuhteet. 

Ennen juoksin aina karkuun siinä kohtaa, kun huomasin ihastuvani. Pelkäsin niin paljon läheisyyttä ja toiseen sitoutumista. Kuitenkin pohjimmiltani tiesin kokoajan, että tahdon parisuhteen, tahdon yhteisen jaetun elämän ja kumppanuuden jonkun kanssa. Nyt olen jo päässyt pelkoni suhteen siihen pisteeseen, että olen pystynyt seurustelemaan vakavasti 1,5 vuotta. Kuitenkin ns. "sopivan etäisyyden päästä", eli etäsuhteesta käsin. Tämä on samaan aikaan pistänyt mua kohtaamaan hylätyksi tulemisen pelkoani, josta olenkin paljon tänne kirjoittanut, mutta samaan aikaan antanut mulle rohkeutta ottaa sen askeleen ja päästää toisen mun lähelle ja mun elämääni. Olen saanut jopa niin paljon rohkeutta, että olen pystynyt alkaa näkemään ja haaveilemaan yhteisestä tulevaisuudesta ja kodista tämän ihmisen kanssa. Toivomaan ja odottamaan sitä. Etäsuhteeseen liittyy kuitenkin tulevaisuuden suhteen enemmän epävarmuustekijöitä, kuin lähisuhteessa. Ilmoilla on kysymyksiä, kumpi muuttaa ja milloin muuttaa.? Saammeko elämät yhdistettyä niin, että molemmilla on hyvä olla eikä se muutos vaadi toiselta kohtuutonta luopumista asioista ja omista arvoista?  Miten kauan jaksamme olla tässä ja luottaa, että asiat järjestyvät ja odotus palkitaan? 

Kuitenkin samaan aikaan, kun olen tuskaillut noiden kysymysten ja epävarmuuden kanssa, olen jotenkin epäröinyt tuoda toiselle osapuolelle esiin, miten paljon näitä asioita pohdin ja miten kovasti jo haluaisin ja haaveilen siitä, että alettaisiin ottaa niitä askeleita tuota yhteistä elämää kohti.

Pelko. Se on ohjannut tässäkin mun toimintaa. Olen ollut kuin kahden narun päässä, jossa toinen repii kohti uutta ja tulevaa, ja toinen pistää jarrua, koska pelkää uutta, vierasta ja tuntematonta. Kuitenkin viime viikkoina tuo tuska ja pelko paikalleen jymähtämisestä ja vahvoina siintävät toiveet ja haaveet siitä, mitä haluan elämässäni saavuttaa ja kokea, on nostanut niin isosti päätään, että lopulta se pelko ja ahdistus, että elämä voikin jäädä elämättä, voitti pelon muutoksen ja uuden suhteen. Ja sen kautta pääsin pisteeseen, että jotenkin nuo mun toiveet kirkastuivat entisestään ja koenkin olevani valmiimpi ottamaan niitä askelia sitä kohti, enemmän kuin vielä hetki sitten. Olen valmis selvittämään, voisimmeko todella saada ne tarvittavat askeleet otettua, jotka yhdistäisivät elämämme. Ja ensimmäinen askel sen suhteen, on tuoda toiselle hyvin selväksi mitä haluan ja selvittää, kohtaavatko arvomme sen suhteen, että se olisi mahdollista.

Kun muuttumattomuudesta tulee kivuliaampaa, kuin muutoksesta, on turvatonkin ihminen valmis ottamaan sen askeleen kohti muutosta. Voimat ja aggressio, jota muutoksen eteenpäin viemiseen tarvitaan, alkavat löytyä. Voimaannun. Vielä mulla ei ole vastauksia. Enkä vielä ole valmis luovuttamaankaan tämän parisuhteen osalta. Mutta en ole valmis myöskään odottamaan enää kovin pitkään niitä konkreettisia askeleita kohti muutosta. Elämä on nyt ja se on tarkoitettu elettäväksi, ei odottamiseksi. Koskaan ei voi tietää, mitä nurkan takana odottaa, mitä esteitä tai vastoinkäymisiä tulee, jotka voivatkin estää saavuttamasta jotakin, jonka on vaan odottanut tapahtuvan tekemättä asian eteen mitään. Mä en tässä vaiheessa elämääni pysty muuttamaan toisen luo, mutta olen valmis jakamaan yhteisen kodin ja arjen ja valmis sitoutumaan papin aamenen edessä, ja se on multa jo aika helvetin iso askel eteenpäin. 

perjantai, 26. heinäkuu 2019

Hei taas tuttu tunnelukkoni

Kuluneen vuoden aikana olen paljon parisuhteeni kautta joutunut kohtaamaan hylätyksi tulemisen tunnettani. Etäsuhde ja siihen liittyvät epävarmuustekijät yhteisen ajan ja tulevaisuuden suhteen herättävät sen aika voimallakin aika ajoin pintaan. Yhteinen 3 viikon loma sai hetkeksi temmattua mukaansa ja unohtamaan arjen, mutta kun toisella alkoi taas työt, arki lävähti vasten kasvoja taas kovemmin.

Sietämistä, hyväksymistä, omien ajatusten hallintaa, läsnäoloa, hengittämistä, tunteiden tunnistamista ja ilmaisua, sitä tuon tunteen kohtaaminen on vaatinut, kerta toisensa jälkeen. Ja aina kun huomaan edenneeni ja näen, että tuo tunne ei nousekaan enää niin herkästi jossakin tilanteessa, saankin huomata taas toisessa tilanteessa olevani jälleen sen kanssa kasvotusten. Putoan kuin tunnemyrskyn silmään, ja koko keho lähtee leikkiin mukaan, menemällä pakene tai taistele -tilaan. 

Toistoja, toistoja, harjoittelua ja harjoittelua, tiedostamista...sitä se vaatii, kerta toisensa jälkeen.                      Joka kerta tuon tunteen vallitessa, se ensimmäinen impulssi olisi hylätä toinen. Sattuu liikaa kohdata tuo oma heikko kohtansa, omat kipunsa ja oman haavoittuvuuden näyttäminen toiselle vaatii joka kerta jonkin asteen nöyrtymistä, tietoisen valinnan tekemistä rakkauden ja hylkäämisen, yhteyden katkaisun ja sen rakentamisen välillä. Tuohon tunteeseen kun liittyy paljon myös häpeää, joka pyrkii peittämään ja suojaamaan sen kohdan, joka todellisuudesssa kovasti haluaisi tulla näkyviin. Kuitenkin joka kerta lopulta se nöyrtyminen jossakin kohtaa tapahtuu, koska joka kerta myös huomaan, että toisen hylkääminen (ja sitä kautta itseni hylkääminen) tuntuu kipeämmältä kuin yhteyden luominen kivustaan ja tunteistaan huolimatta.

Oikeastaan nyt lomani aikana olen alkanut ymmärtää, että tuo sama tunne ja reaktio kulkee mulla mukana myös ystävyyssuhteissa. Niissä se ei vain nouse niin voimalla ja herkästi, kuin parisuhteessa. Se korostuu näin loman aikana, kun aikaa ja halua olisi tavata, mutta heillä onkin omat menonsa ja kiirensä. Etäsuhde vie tehokkaasti vapaa-aikaa, reissaaminen väsyttää ja se vapaa mitä sitten jää itselle, meneekin paljolti oman tilan ja levon tarpeen täyttämiseen. Ja sitten kun sitä aikaa olisi enemmän, sitä ei löydykään muilta samaan aikaan. Täytyy sanoa, että kuluneen vuoden aikana en ole ainakaan kokemukseni pohjalta etäsuhteen puolesta puhuja. Sen voi saada toimimaan kyllä, mutta tahtoa ja kärsivällisyyttä se vaatii ja tietyistä asioista luopumista. Omalla kohdallani toivon, että tämä kaikki on sen arvoista ja vielä saamme sen yhteisen elämän saman katon alla. 

Etäsuhde jos mikä, on kuitenkin oivallinen keino kohdata tuota omaa tunnelukkoani. Ja edistystä olen kuitenkin tämän kesän aikana huomannut tuon tunnelukkoni suhteen. Mä olen aiempina kesinä paininut näiden samojen tunteiden kanssa, vaikken ole parisuhteessa ollutkaan. Nyt vasta oikeastaan olen ymmärtänyt, että tästä niissä tunteissa on oikeastaan ollut kyse. Siitä jostakin yksinäisyyden ja hylätyksi tulemisen tunteesta. Loppuunpalamisen jälkeen mun ei ole ollut helppo viettää aikaa itsekseni pitkiä aikoja ja loma ja kotona oleminen on herättänyt mussa ahdistusta ja levottomuutta, jota olen paennut mm. tekemiseen. Tänä kesänä olen kuitenkin pystynyt myös vain olemaan ja nauttimaan siitä pysähtyneestä tilasta ja huomannut, että tekemisen sijaan se on juuri se mitä olen kaivannut ja mitä tarvitsen lomaltani juuri nyt. Olen pystynyt vain olemaan läsnä tässä ja nyt, olemaan levollisesti yksin, itseni kanssa. Olen löytänyt keinoja päästää irti niistä ajatuksista, jotka ovat aiempina kesinä päässeet niskan päälle ja saaneet nuo tunteet mussa heräämään. Kuitenkin, aina ajoittain nuo ajatukset saavat vielä vallan ja silloin taas tipahdan niihin samoihin tunteisiin. Ja niin se tulee varmasti jossain määrin olemaan lopun elämääni. Tuo tunnelukko minussa, tuo kipikohta, se on osa minua. Kuitenkin harjoittelemalla sen kohtaamista ja hyväksymistä, löydän enemmän keinoja se kanssa sovussa elämiseen. Tosin sanoen mitä tutummaksi tulen oman sisäisen lapseni kanssa ja mitä enemmän löydän rakkautta ja myötätutoa hänen tunteille ja tarpelle, sen hepompi mun on itseni ja tunnereaktioitteni kanssa olla .  Jolloin tuo tunne ei enää niin herkästi nouse esiin ja tipauta sinne myrskyn silmään. 

Taas tänään, näiden tunteiden vallitessa ja tuntuessa, voin kiittää samalla elämää siitä, että saan taas harjoitella ja tulla tutummaksi tuon tunteen kanssa. Vaikka se ei mukavaa olekaan. 

tiistai, 28. toukokuu 2019

Kun tunteet tuntuvat

Kehoni tärisee, kuin sisäistä tärinää. Sykkeet paukuttavat korkeissa lukemissa.

Koko keho tuntuu jännittyneeltä, kasvoja kihelmöi, hengitys katkeilee.

Adrenaliinin virtauksen voi melkein kuulla korvissaan. 

Tunnen vihaa, pettymystä,raivoa, ärsytystä, turhautumista. Sisäinen lapseni polkee jalkaa ja näyttää keskisormea. Se huutaa, "haistakaa kaikki *****!"

Itse tilanteessa sanon napakasti, kuitenkin niin, että tunne välittyy ja se perimmäinen ajatus ja tarkoitus tulee näkyväksi toiselle.

Tätä on, kun alkaa olemaan kosketuksissa omiin rajoihinsa, aggressioonsa ja sen tuoma voima puskee sanomaan, puskee tekemään eikä vain seisomaan hiljaa ja hyväksymään. Kun omaan aggression tunteeseensa ja rajoihinsa pääsee tutustumaan, ei takaisinpääsyä vanhaan enää ole. Entinen minä olisi ollut se hiljainen, kiltti tyttö, joka nielee sanansa, väheksyy ajatuksiansa ja kieltää tunteensa. Se olisi häpeään sidottuna vain ollut hiljaa, ehkä poistunut paikalta ja tuntenut jonkin pistoksen sisimmässään tai epämääräistä ahdistusta kaikesta tuosta itsensä tukahduttamisesta.

Nykyään jos meinaan valita tuon itseni tukahduttamisen ja näkymättömmyyden,  se paha olo, sekä mielen tasolla, että myös kehollisesti, kasvaa niin suureksi ja sietämättömäksi olotilaksi, että se pakottaa mut sanomaan ja ilmaisemaan itseäni. Se pakottaa tekemään itseni, ajatukseni ja tunteeni näkyväksi. Kun ihminen alkaa tulemaan näkyväksi, paha olo näkymättömyydestä kasvaa. Tarve tunteiden esille tuomiselle kasvaa niin suureksi, että niiden tukahduttaminen herättää todella tuskallisen ja vaikean olon. Ja onneksi näin on, sillä helppoa ei ole tuoda itseään esille. Ei ole helppoa näyttää olevansa vihainen, pettynyt tai ihan vain napakasti osoittaa, että tämä ei ole ok, kun on niin monta vuotta pelännyt sitä niin paljon, että on valinnut mieluummin näkymättömyyden ja hiljaisuuden. Ei siis ihme, että kehossa myös tapahtuu paljon, kun tuon itseni esille. Mitä suurempia tunteita mussa herää, sen voimakkaammin ne myös kehossani reagoivat. Tunnen ihan täriseväni. Ja voi mitä tunteita tunnenkaan! Empä olisi muutama vuosi takaperin edes tiennyt, mitä viha on kun se todella nousee ja vyöryy yli, saaden koko kehon taisteluasemiin. Se todella nousee ja voimalla. Ja ehkä niin kuuluu ollakin, vaikka tänään töissä sen herätessä hetken mietin, että jos en olisi saanut tilaisuutta lähteä pois hetkeksi koko tilanteesta, olisin saattanut sanoa rumastikin. Tuo tunne on todella voimaannuttava, mutta samalla voimakkuudessaan välillä hämmentävä.