torstai, 2. marraskuu 2017

Tarvitaan tunneyhteys

Tänään ymmärsin jotakin merkittävää. Ymmärsin, että vaikka asioita vatkaisi kuinka terapiassa ja puhuisi ääneen, mutta jos niitä ei kohtaa tunnetasolla, ei yhteyttä asiaan synny niin, että se voisi toimia vapauttavana. Silloin jää asian kanssa ikäänkuin jumiin ja tietyt tunteet ja reaktiot toistavat itseään, jos niiden viestejä ja yhteyttä tilanteeseen ei ymmärrä. Omalla kohdallani tuo asia, jota en ole kohdannnut vaan olen ikäänkuin kiertänyt sitä ympäri, on turvattomuus. Se on ollut tunteena niin vaikea, että olen ehkä alitajuntaisestikin vältellyt sitä. Ainoa vaan , että tässä sanonta "Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää", pitää hyvinkin paikkaansa. Niin kauan kun tuota tunnetta ei kohtaa syvemmällä tasolla ja luomalla yhteyttä siihen, se toistaa itseään ja putkahtaa aina esiin, kun jokin asia tai tilanne sitä sohaisee.

Tänään ensimmäistä kertaa kohtasin oman turvattomuuteni ja muut siihen linkittyvät tunteet olemalla yhteydessä tuohon hetkeen, joka ne on aikanaan herättänyt. Hetkeen, joka on saanut mut reagoimaan tunteisiin niin, miten olen reagoinut ja jopa katkaisemaan yhteyden niihin, koska niiden kohtaaminen on ollut liian pelottavaa. 

Aikuisiän tunnetaidot opitaan jo lapsena. Ja ne mallit ja peilit mitä omille tunteilleen saa, niitä toistaa itsensä kanssa myös aikuisena. Siksi on tärkeää haitallisten tunnekäsittelymallien purkamisessa ja muokkaamisessa terveempään suuntaan, löytää tuo yhteys ns. sisäiseen lapseensa. 

Ymmärrys antaa avaimet myös ymmärrykseen omia tunteita kohtaan, jolloin on helpompi hyväksyä ne ja kohdata vaikeatkin tunteet empatian ja rakkauden kautta. Ymmärryksen kautta tunteet eivät ehkä enää niin herkästi muutu masennukseksi tai ahdistukseksi, koska hyväksyntä joka tulee ymmärryksen kautta, antaa tunteille luvan virrata vapaammin. Jos sitä hyväksyntää ei ole, tunteet kerääntyvät kehoon ja alkavat muuttua ns. tunnemöykyksi, joka ajan kanssa ilmenee mm. ahdistuksena ja masennuksena ja uskon, että jotkut sairaudetkin voivat puhjeta samasta syystä. Ihminen on kokonaisuus ja kaikki lopulta vaikuttaa kaikkeen, psyykkiseen ja fyysiseen puoleen. Jos tunteitaan ei kohtaa ja hyväksy, keho tekee kaikkensa, jotta tunteet eivät purkautuisi. Itsellä tämä tuntuu mm. kehon jännityksenä, sykkeen nousuna ja kiputilana alaselässä. Kehoni kuormittuu niin, että saan jonkinasteisen stressireaktion. Lopulta olotila muuttuu ahdistuneeksi, ellen saa noita tunteita vapautumaan. Vapautuakseen ne tarvitsevat kuuntelua, tunnistamista, ymmärrystä ja hyväksyntää. Ja niihin tarpeisiin vastaamista, joista tunteet viestittävät. 

 

sunnuntai, 29. lokakuu 2017

Muistijälkiä

n. 6 vuotta sitten paloin loppuun. Se pudotti joksikin aikaa aivan sinne pohjamutiin, paikkaan, jonne en ollut kuvitellut ikinä joutuvani oman mieleni kanssa. Kaikki oli mustaa, pelottavaa, lohdutontakin ajoittain. Tuo tapahtuma oli itselleni todella merkityksellinen ja tärkeä oman kasvuni suhteen. En olisi se minä joka olen nyt, jos tuota kaikkea en olisi käynyt läpi. Samalla se oli myös niin rankka kokemuksena, että se synnytti trauman. Joka vuosi tuon jälkeen, loka-marraskuussa, jolloin tuon kaiken ns. vuosipäivä lähestyy, herää minussa jonkinasteisia tunteita. Keho ja mieli muistavat. Tuntemukset ehkä muuttavat joka vuosi vähän muotoaan, mutta silti ne heräävät tähän aikaan muistuttamaan siitä, mitä on käynyt läpi.

En palanut loppuun yksin. Onneksi vierelleni annettiin ihminen, joka kulki tuota tietä kanssani samaan aikaan. Saimme olla toistemme tukena, jakaa kokemuksia ja tunteita. Oli kokemus, että vierellä on joku joka ymmärtää mitä tunnen, ja mitä käyn läpi. Tuo ihminen on tullut minulle todella tärkeäksi, voisi puhua siskosta. Ehkäpä vielä isosiskosta. Olen aina kokenut hänet jotenkin vahvaksi, vahvemmaksi kuin minä.

Viime viikolla tuo ihminen joutui jäämään töistä pois, koska koki ehkä aika stressaavankin syksyn jälkeen, että keho ja mieli eivät enää jaksa, ellei pysähdy lepäämään. Tämä sai minussa aikaan aika suurtakin pelkoa. Voisin sanoa olleeni hetken aikaa jopa kauhuissani. Mielessäni liikkui paljon kysymyksiä, mm. "jos hän putoaa, putoanki minäkin vielä jonain päivänä uudelleen? Eikö terapia autakaan kuuntelemaan itseään ja rajaamaan omaa jaksamista niin, ettei sama toistuisi uudelleen?" Samalla koin jotenkin kuin jääväni yksin. Se tuki, joka on jollakin tasolla ollut aina saatavilla tiukan paikan tullen, olikin nyt itse tuen tarpeessa. Ensimmäistä kertaa musta tuntui, kuin osat olisivat vaihtuneet. Nyt mun onkin oltava tukena enkä voi tässä kohtaa odottaa samaa toiselta. Se oli ajatuksena ehkä se pelottavin. Olin myös jotenkin hassusti rakentanut itselleni illuusion, että tuo ihminen ei enää putoa. Hän jaksaa ja selviää, koska on löytänyt niin hyvin keinot siihen ja taidon kuunnella itseään. Ja kun tuo illuusio sitten hajosi, se herätti myös mussa turvattomuutta ja vahvan epävarmuuden omasta jaksamisestani.

Kulunut viikko on ollut ystävälleni varmasti aika rankka, mutta samalla kasvattava. Kasvattava se on ollut siinä samalla myös itselleni. Tuo osien vaihtuminen on varmasti tehnyt omalle kasvulleni todella hyvää. Se yksinäisyyden tunne, joka tästä heräsi, on kasvattanut maaperää omien jalkojeni alla vahvemmaksi. Tämä on myös herättänyt omia muistijälkiäni voimallisemmin esiin liittyen loppuunpalamiseen. Se on herättänyt myös kuuntelemaan tarkemmin miten itse voin ja jaksan ja olen tietoisesti hiljentänytkin tahtia töissä, pyrkinyt rauhallisuuteen. Olen myös joutunut käymään läpi ajatusta, että minullekin voi käydä noin. Lopulta ahdistuneisuushäiriö on edelleen osa minua, ja näin on ehkä lopun elämää. Se on parempi hyväksyä, kuin yrittää kieltää. Kieltämällä sitä vain kutsuu luokseen, hyväksymällä taas sen ote pienenee. Joku tai jotkin asiat voivat sen joskus laukaista enemmän pintaan, jolloin minunkin voi olla syytä pästää irti kaikesta ja puhaltaa peli poikki. Kukaan ei ole niin vahva että mikään asia ei horjuttaisi, tai murentaisi. Jokainen tarvitsee lepoa, pysähtymistä ja täydellistä irtipäästämistäkin joskus. Ja nekin hetket on nähtävä arvokkaina. Ne voivat muokata elämää uuteen suuntaan, antaa uusia oivalluksia itsestä ja keinoja vastaisuuden varalle. Kasvaminen vaatii kipua, mutta kipukin helpottaa jossain vaiheessa, jonka jälkeen saa nauttia tuon kasvun hedelmistä. 

 

perjantai, 13. lokakuu 2017

Tunteille auki

Tänään on ollut jotenkin merkillinen päivä. Se on ollut täynnä tunteita. Ja on tuntunut, kuin olisin niille kaikille avoin ja läsnä. Vain tuntien ja tunnistaen niitä itsessäni. Niiden heräämistä, elämistä minussa ja kehossani ja lopulta niiden laantumista. Tähän päivään on oikeastaan mahtunut koko tunteiden kirjo. Se alkoi siitä, kun sain aamulla töissä päättää, astunko epämukavuusalueelle ja siedän sen mahdollisesti mukanaan heräävät tuntemukset ja tunteet itsessäni vai pakenenko tilannetta. Hetken punnittuani päätin valita ensimmäisen vaihtoehdon, todeten itselleni, että meni miten meni, niin suhtautun itseeni myötätuntoisesti ja hyväksyen. Kaikki tilanteet jotka elämme, voivat toimia kasvunpaikkana, vaikkei se aina mukavaa ja helppoa olisikaan. Näin halusin uskoa myös tässä tilanteessa.

Tuossa tilanteessa mun piti tehdä itseni, ammattitaitoni ja kaikki oppimani näkyväksi. Olla esillä ja avoin. Kohdata siis myös omaa häpeäntunnettani, sitä, joka välillä kuiskii korvaan, että ehkä epäonnistut, et riitä, ei tuo osaamasi ole mitään erikoista. Nuo lauseet ovat saaneet mut monesti piilottamaan itseni ja taitoni/osaamiseni ikäänkuin vakan alle. Olen kuunnellut ja uskonut noita lauseita. Enää en halua niin tehdä. Tahdon toimia niitä vastaan ja kohdata noiden ajatusten herättämät tunteet. Tahdon vahvistaa sitä puolta minussa, joka on vahva, rohkea ja näkyvästi Minä. 

Ja mitä tuosta kaikesta sitten seurasi? Sain loistaa tuossa tilanteessa, ja sain loistaa myös koko loppupäivän, sillä sain niin hyvää palautetta jälkeenpäin ja vielä julkisesti, että se ihan hämmensi. Olin kuin valokeilassa, jalustalle nostettuna. Miten hämmentävää, rohkaisevaa ja voimaannuttavaa. Samalla myös liikuttavaa ja kaunista. Lopulta epämukavsuusalueelle uskaltautuminen, on se mikä palkitsee eniten. Elämä antaa, kun sille uskaltaa sanoa kyllä. 

Ihanaa aloittaa viikonloppu näissä tunnelmissa. Tänään aurinkokin päätti hymyillä pitkän sateisen jakson jälkeen. :)

 

Loppuun vielä runo, joka tuli mua tänään vastaan. Siinä jotenkin kiteytyy kaikki se, mitä olen oivaltanut.

 

Joka ei ole vielä minä

sen on mahdotonta olla me.

Se ei voi kiintyä toiseen

kun se ei ole kiintynyt itseensä.

Se ei voi käsittää suuria ympyröitä

kun se sekoaa pienissäkin.

Sitä pitää lähestyä sen omilla ehdoilla.

Kaikki muu pelästyttää ja suistaa sen raiteilta.

Kun se vihdoin sanoo nimensä ja minä,

Se on saavutus ja semmoisena vaikea läksy.

Se toistelee nimeään ja innostuu siitä.

Sen pitää saada tottua olemaan joku.

Ei se muuten opi näkemään joitakin ja muita.


Arja Tiainen

lauantai, 7. lokakuu 2017

Herkkänahkainen

Olen jotenkin tämän viikon ajan ollut herkkä tuntemaan, herkkä reagoimaan, herkkä aistimaan.  Aistin syksyn, pimeän tulon, harmaan sään, talven lähestymisen. Tuntuu, että jollain lailla luonnon muutokset ja oma mieli kulkevat yhdessä. Mieli ja keho reagoivat tähän vuodenaikaan, niinkuin joka syksy loppuunpalamisen jälkeen. Joka syksy myös huomaan reagoinnin muuttaneen hieman muotoaan. Se ei tule enää samalla tavalla, ei yhtä voimakkaana.

Tänä syksynä tunteet erottuvat ehkä toisistaan selvemmin. Koen olevani ikäänkuin herkkänahkaisempi. Olen väsyneempi, ja tunteet tuntuvat voimakkaammin. Liikutun herkemmin, ärsyynnyn tai vihastun herkemmin ja tunnen myös surua herkemmin. Jossakin taustalla on aktivoituneena häivähdys myös turvattomuuden tunteesta. Ja toisaalta näiden tunteiden rinnalla, olen herkempi myös tuntemaan rakkautta. 

Ehkä viime syksyyn verraten tuo jonkinastinen vihaisuuden tunne on tullut uutena. Se on tullut tuon epämääräisen varjonkaltaisen turvattomuuden tunteen rinnalle ja kun joku tai jokin sohaisee tuota turvattomuutta, vihaisuus ja omat rajat nousevat esiin välillä aika voimallakin. Huomaan myös, että otan herkemmin ns. uhrin roolin, kun koen jonkun uhkaavan tuota turvaa tai omia rajojani.  Olen herkemmin olosuhteiden uhri ja saan ponnistella enemmän, jotta saan taas selän suoraksi ja nostettua esiin asennettä, että kaikki on hyvin ja minä selviän. Terapeuttini sanoikin hyvin, että ikäänkuin lysähdän ensin uhriksi, josta sitten alan kohentaa ryhtiä ylöspäin. Tällä hetkellä tuntuu, että paineen sietokyky on laskenut ja töissä saan tehdä enemmän töitä itseni kanssa, jotta pysyisin rauhallisena, jos tulee haasteita vastaan.  Alaselkä on myös viikon verran kipuillut jonkin verran. Se tuntuu ilmoittavan itsestään aina erityisesti syksyn ja talven aikaan ja usein huomaan sen oireilevan juuri tämän tietyn tunteen kanssa. 

Olen herkistynyt tämän myötä kuuntelemaan itseäni tarkemmin. Mitä tarvitsen juuri nyt, miten voisin sen tarpeen täyttää? Hemmottelen itseäni enemmän, niillä arjen pienillä asioilla: hyvällä ruualla, elokuvilla, kynttilöillä, liikunnalla siinä määrin mikä tuntuu hyvältä, liikkumalla luonnossa. Olen tietoisesti hiljentänyt tahtia ja pyrkinyt rauhoittamaan vapaa-aikaa. Olemaan lempeämpi ja armollisempi itseäni kohtaan. Because I'm worth it. <3

syksy.jpg

maanantai, 25. syyskuu 2017

Kiitollisuus

Joka vuosi näihin aikoihin mulla tulee tarve kiivetä eräälle kalliolle. Yksi syy on se, että sieltä näkyy upea maisema, josta erottuu eri vuodenajat hyvin ja erityisesti syksyn eri värien kirjo järvimaisemineen on aika mykistävä. Sen lisäksi tuo paikka on itselleni merkityksellinen juuri tähän vuodenaikaan siitä syystä, että siellä ikäänkuin kaikki alkoi. Siellä ilmoitin pojalleni, että me muutamme isän luota muualle. Siellä tein ikäänkuin näkyväksi suunnitelmani, vaihtaa elämäni suuntaa. Tuolla samalla kalliolla, erouutisten jälkeen kerroin pojalleni myös, että olen päättänyt, että meille tulee koira. Se oli silloin sen muun tunnemyllerryksen keskellä se valopilkku, johon takerruin ja joka toi iloa ja voimaa. 

Olen aina näin alkusyksystä kokenut tarvetta käydä tuolla kalliolla. Se on herättänyt milloin mitäkin tunteita, takaumia ja muistoja. Tällä kertaa sisimmästäni nousi päälimmäisenä kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, missä olen nyt. Kiitollisuus niistä kaikista kallioista ja karikoista, joissa olen kulkenut, välillä pohjamudissakin rypien. Kiitollisuus elämästä. Terveydestä. Perheestä. Ystävistä. Siitä rakkaasta koirasta, jonka todella hankin ja jolla on nykyään myös kaverina toinen koira. Sydämeni täyttyi tuolla kalliolla rakkaudesta noita ihania karvaturreja kohtaan, kiitollisuudesta, että saan olla se kuka olen, juuri siinä missä nyt olen. Juuri nyt on hyvä. 

Oli helppo hengittää, helppo olla läsnä. Kaikki aistit herkistyivät tuolle maisemalle, sen äänille ja tuoksuille. Samaan aikaan sydämessä oli myös pieni haikeus, surukin. Että nämä tällaiset päivät vähenevät, että voin istua tällä tavoin auringossa kalliolla. Talvi tulee lähemmäs, päivät lyhenevät ja valon määrä vähenee. Aurinkoa tulee ikävä. Onneksi aurinko ja valo kuitenkin tulevat aina takaisin. Ja tänä vuonna aijon ammentaa sitä valoa pimeän keskellä viikon ajan etelän lämmössä. Yksi haaveeni on toteutumassa ja lähden matkalle aikuisiällä ensimmäistä kertaa. Ihanaa! :)