perjantai, 16. helmikuu 2018

Yhteys itseen

Tänään ymmärsin, että oikeastaan mulla on hyvin suurelta osin parisuhteessa yhteys itseeni katki. Ja tämä onkin lopulta ehkä se, miksi katkaisen myös yhteyden tunteisiini enkä vältämättä tunne edes toista kohtaan juuri mitään. Ja miksi lopulta sitten jopa ahdistun. Tänään nimittäin pitkästä aikaa huomasin tuntevani myös ahdistusta.

Miten voisin tuntea toista kohtaan lämpöä, jos tunneyhteys itseeni ja omiin tarpeisiini on poikki? Silloinhan siinä puhuu rakkaudettomuus ja välinpitämätömyys mua itseäni kohtaan. Ja jos ihminen ei rakasta itseään, miten se voisi rakastaa muitakaan? Se, että huomaan parisuhteessa toisen kunnioittavan itseäni jopa enemmän kuin mä itse, kertoo jo paljon. Olen  elänyt parisuhteessa paljon toisen ehdoilla, toisen tarpeista käsin. Ja tässäkin puhuu mun tunnelukko hylätyksi tulemisesta. Pelkään hylkäämistä niin paljon, että ensin se pelko sai mut välttelemään yhteyttä toiseen, mutta nyt ymmärränkin että todellisuudessa se saa mut välttelemään yhteyttä ennenkaikkea itseeni. Pelkään olla yhteydessä itseeni toisen kanssa, koska silloin kuulisin omat tarpeeni ja tunteeni ja mun tulisi ne ilmaista myös toiselle,ja ottaa se riski, että toinen ei ymmärrä tai halua vastata niihin.

Parisuhteessa mä olen keskittynyt paljon havannoimaan toista, toisen tekoja ja tekemättä jättämäsiä. Mutta unohtanut siinä sivussa itseni. Ymmärsin myös, että tämä on lopulta se, miksi parisuhteeni kaatuvat. Hylkäämisen pelko kyllä näyttelee siinä, mutta pohjimmltaan siihen liittyykin se, että hylkäänkin itseni. Ja kun hylkään itseni, hylkään lopulta tunnetasolla myös toisen. Koska ihminen joka hylkää itsensä, muuttuu kuin varjoksi ja näkymättömäksi. Miten sellainen voisi olla näkyvä toisellekaan tai vastata toisen tarpeisiin? On oltava ensin näkyvä itselleen. Ja mitä taas yhteyden katkaisu itseeni ja omiin tarpeisiini aiheuttaa, muuta kuin sen turtumisen? Se uuvuttaa. Se syö niin paljon voimavaroja, että kaikki ns. ylimääräinen alkaa kuormittaa. Ja kun taas palaan yhteydentilaan itseni kanssa, se vapauttaa voimavaroja, eikä arki tunnukaan enää niin raskaalta. Yhteydettömyys itseeni on lopulta ollut ehkäpä se suurin syy siihen, miksi aikanaan paloin loppuun. En kuunnellut, en kunnioittanut niitä viestejä joita sisimpäni yritti kertoa. Porskutin vain eteenpäin, kunnes mieli ja keho sanoivat, että nyt riittää.  Ja olen kyllä loppuunpalamisen jälkeen oppinut omassa työssäni kuuntelemaan itseäni ja tarpeitani ja asettamaan rajoja, mutta parisuhteessa en sitä vielä osaa aina tehdä, vaan lähden herkästi tukahduttamaan sisimpäni äänen. Ja tämä johtuu siitä, että työhön ja työkavereihin mulla ei liity samanlaista tunneyhteyttä ja pelkoa hylätyksi tulemisesta, mitä taas sitten parisuhteeseen liittyy. 

Taas kiitän selkääni, ja kehoni viisaita viestejä. Ilman tätä sairaslomaa ja pysähtymistä, olisi jäänyt ehkä moni asia pimentoon ja olisin jatkanut vain eteenpäin ohittaen itseni ja odottaen, että tämä tunteettomuus ja turtuneisuus lähtisi ikäänkuin itsestään pois. Koska niin olin tähän asti ajatellut, että kun annan aikaa  ja hyväksyn tämän olotilani ja jatkan vain eteenpäin, niin jossain kohtaa palaan takaisin niiden tunteiden äärelle. Tunteet kaipaavat toki myös hyväksyntää, mutta tässä tapauksessa tämä turtuneisuus onkin oire ja viesti siitä, että sen alle kätkeytyy tunteita, joita en kuule. Nyt ymmärrän, että tämä vaatii työtä itseni kanssa, jotta pääsen kiinni sisimpääni, omiin tarpeisiini ja tunteisiini ja että löydän kunnioituksen sisimpäni ja kehoni viestejä kohtaan. Ja halun kuunnella, hylätyksi tulemisen pelosta huolimatta. 

Oikeastaan tämä selän kipeytyminen on siinäkin mielessä osunut hauskaan saumaan, että juuri tähän aikaan mä olen loppuunpalamisen jälkeen aina jollakin lailla reagoinut. Joko sairastumalla tai tipahtamalla hetkellisesti uupuneeseen ja voimattomaan tilaan. Tänä talvena luulen, että ilman selän oireilua olisin ehkä vain jatkanut tavallista arkea ja ohittanut tämän vuodenajan, mutta kehossa elävä muistijälki oli eri mieltä ja se päätti mut pysäyttää. Ja nyt huomaankin, että itseasiassa olen jollakin tavalla jopa väsynyt ja kaipaan  lepoa, rauhaa ja hiljentymistä itseni äärelle. Ja sitä, että kuuntelen mun kehoa. Vaikka mieli yrittäisi ohittaa jotakin, niin keho muistaa. Tähän aikaan mulla oli loppuunpalamisen suhteen se syvin pohjakosketus. Ja sen muistijälki elää edelleen. Ja ehkäpä se pakottaa mut pysähtymään niin kauan, kunnes mä todella pysähdyn kuuntelemaan. Ja kohtaamaan mun tunteet. 

keskiviikko, 14. helmikuu 2018

Kehon viestit

Uskon vahvasti siihen teoriaan, että ihmisen fyysiset vaivat/sairaudet johtuvat suurelta osin tunne-elämän ongelmista tai ns. lukoista ja siitä, että ihminen ei kuuntele itseään. Tämän olen saanut todistaa myös omalla kohdallani, kun viime viikolla selkäni päätti laittaa mut pysähtymään ja jäämään kotiin. Se halusi kertoa mulle, että nyt on aika pysähtyä kuuntelemaan itseäni ja levätä. Mitä sitten tätä ennen on tapahtunut? Olen opiskellut, käynyt töissä, treenannut salilla ja aloittanut uuden parisuhteen. Etäsuhteen, jolloin näkemiset ovat vapaapäivien varassa ja vaativat vähän organisointia ja suunnittelua. En ole myöskään koko kuluneen syksyn ja talven aikana ollut päivääkään sairaslomalla, joten ehkä nyt on todella syytä vähän hengähtää ja ottaa aikaa ja tilaa levolle ja minulle itselleni, kunnioittaen tuota kipua joka sai mut tämän ymmärtämään. Jollakin tavalla olen siis jopa kiitollinen selälleni tästä. Sen lisäksi, että kaipaan lepoa, niin huomaan myös että tietyt tunteet, joita parisuhde on nyt nostanut mussa esiin, pyrkivät pintaan. Uskallan jopa sanoa, että selkäkipuni ilmentää näitä tunteita.  Käsittelemätöntä vihaa ja surua. 

Koen vihdoin löytäneeni ihmisen, joka tuntuu tasapainoiselta, turvalliselta ja luotettavalta, ja joka kunnioittaa mua tavalla, johon en ole tottunut ja joka on mulle jopa vierasta ja hämmentävää välillä. Sanoinkin ystävälleni, että välillä jopa tuntuu, kuin hän kunnioittaisi mua enemmän kuin mitä itse itseäni kunnioitan. Mikä pistää myös miettimään, että itselläni on ehkä työstettävää tähän asiaan liittyen ja on ehkä syytä pohtia, minkä verran tosiasiassa kunnioitan ja arvostan itseäni?

Ensimmäistä kertaa koen olevani valmis olemaan tämän kaltaisen ihmisen kanssa. Tähän asti omat tunnelukkoni ovat vieneet mut niiden väärien ihmisten luokse. Sellaisten, jotka ovat itse tunne-elämältään rikkinäisiä ja jotka eivät arvosta tai kunnioita mua tavalla, jonka ansaitsen. Ihminen kun vetää puoleensa sellaisia ihmisiä, jotka ovat peilejä ihmisen suhtautumisesta itseensä. Vasta päästyäni kosketuksiin edes jossakin määrin omien rajojeni suhteen ja sitä kautta vahvistanut kunnioitustani itseäni ja tarpeitani kohtaan edellisen suhteen päättyessä, olen päässyt siihen pisteeseen, että voin olla tämän kaltaisen ihmisen kanssa, jonka olen nyt elämääni saanut. Hänen kauttaan saan ehkä kasvaa itseni kunnioittamisen suhteen vielä lisää ja saan peiliä niille asioille, joita olen itsessäni ja omien tarpeitteni suhteen väheksynyt. Tällaisen ihmisen kohtaaminen herättää kuitenkin myös ihan eri tavalla menettämisen/hylkäämisen pelon minussa itsessäni. Eikä asiaa auta se, että etäsuhteen vuoksi näkemiseen tulee taukoja. Se todella aktivoi niitä tunnelukkoja mussa esiin ja huomaan aina välipäivien aikana, että pelot ja epäilykset alkavat nostaa päätään. Jopa siinä määrin, että lopulta mun puolustusmekanismi laukesi päälle ja onnistuin katkaisemaan yhteyden tunteisiini. Niin niihin hyviin, kuin sitten ikäviinkin. On vain turta ja sellainen ok-olotila. Ei ns. kuumaa eikä kylmää, vaan haaleaa. Jossain sisimmässäni tiedän mitä tunnen tätä ihmistä kohtaan, sen verran olen vuosien varrella saanut tätä puolustumekanismiani purettua, että täysin se ei poista mun tunteitani. Ja hetkittäin ne syvimmät tunteet tulvahtavat esiinkin muistuttaen itsestään, kunnes taas menetän niihin yhteyden. Tuntuu, kuin olisin työntänyt tunteeni ikäänkuin pulloon, jonka korkkia säätelen auki asentoon vain sen verran, että vain osa tunteista pääsee vapaaksi. Säätelen niitä hyviä tunteita, jotta ne ikävät pelot ja muut tunteet sen takana eivät nostaisi päätään. Näin olen turvassa omilta tunteiltani eikä sitä kipeintä kohtaa minussa tarvitse kohdata.

Ikävä kyllä, ihminen ei ole kone eikä tunteita voi vain ohjelmoida pois päältä ja kontrolloida. Se toimii ehkä jonkin aikaa, mutta jossakin vaiheessa ne tunteet ilmentävät itseään, joko kehon kautta tai sitten mielen hajoamisen kautta. Mulla se alkoi ilmetä ensin vihan tunteena. Aggression avulla puolustin itseäni, omia rajojani mm. töissä ja tartuin epäkohtiin. Purin tuota vihaa ns. oikeisiin asioihin, mutta en pysähtynyt kuuntelemaan, mitä sen todellinen sanoma mulle oli. Olinko todella näin vihainen näille asioille ja epäkohdille, vai kertoiko tuo tunne ehkä jotakin syvempää minusta itsestäni. Näin jatkoin, kunnes selkä päätti mut pysäyttää kuulemaan. Yritin vielä sinnitellä töissä, mutta lopulta kuitenkin luovutin kun aloin itkemään selkäkivun myötä työpäivän aikana. Työkavereilleni tämä reaktio ehkä näyttäytyi sellaisena, että selkäkipu saa mut itkemään. Itse kuitenkin koin, että selkä ei ollut niin kipeä siinä vaiheessa itkureaktioo nähden, vaan se aktivoi mussa esiin sen perimmäisen tunteen. Olin surullinen. Sisäinen lapseni itki, koska en kuullut sen puhetta. Olin väsynyt olemaan vihainen, olin väsynyt kipuun. Enkä ehkä niinkään selkäkipuun , vaan siihen johonkin kipuun sisälläni.

Vihan tunteen kautta ohitin sisäisen lapseni hennon äänen ja sen syvimmän tarpeen ja puskin eteenpäin. Kohdistin ajatukseni ja energiani toimintaan ja tekemiseen ja itseni puolustamiseen. Kunnes itku puski läpi.

Jäin sairaslomalle ja olen nyt kuunnellut itseäni ja kehoani enemmän. Huomaan, että aina kun jokin aktivoi edes ajatuksen tasolla tuota pelkoa hylätyksi tulemisesta esiin, selkäni vetää aivan kramppiin. Jopa niin pahasti, että olen muutaman kerran itkenyt ihan sitä kipuakin. Tämän kautta olen ymmärtänyt, miten paljon minulla on sisimmässä lopulta surua tähän asiaan liittyen. Itkemättömiä itkuja,niistä pettymyksistä ja hylätyksi tulemisen kokemuksista, joita elämässäni on ollut. Nyt se elää kehossani traumana. Katkaisten yhteyden tunteisiini, näyttäytyen vihan tunteena ja ilmentyen lopulta myös fyysisinä kiputiloina.

Ihminen ei voi padota tai kieltää tunteitaan. Ne eivät katoa mihinkään, vaan patoutuvat. Jossakin kohtaa tuo pato murtuu, jos ihminen ei itse sitä ymmärrä murtaa. Itselläni tämä ilmeni ensimmäisiä kertoja vuosia sitten, ennen kuin paloin loppuun, paniikkikohtauksina, joita koin aina yrittäessäni olla parisuhteessa. Silloin en edes ymmärtänyt mistä oli kyse, en päässyt kiinni millään tasolla tunteisiini tai ajatuksiin, jotka paniikin laukaisivat. Kadotin myös täysin yhteyden kaikkiin tunteisiini, jolloin parisuhteetkin kariutuivat. Vasta loppuunpalamisen ja vuosien terapian myötä olen alkanut ymmärtää itseäni enemmän ja paniikkikohtauksetkin ovat jääneet sen myötä pois. Paniikkia varmaankin laukaisi juurikin se, etten ymmärtänyt mitä mussa tapahtuu. En ymmärtänyt, että tosiasiassa pelkään kuollakseni läheisyyttä, koska se veisi mut sen suurimman pelon juurelle: että mut hylätään, että en kelpaa. Nyt näen tämän kaiken, mutta edelleen mieli toimii sen pelon kautta. Enää en kuitenkaan halua paeta ja selkäni ansiosta jouduin todella nyt pysähtymään. Tällä hetkellä, tässä pysähtyneessä tilassa haluan tutkia sisintäni ja löytää yhteyden tuohon kipeimpään kohtaan. Koen, että ehkä alan vihdoin olemaan valmis kohtaamaan sen sisäisen lapsen ja hänen tunteensa. Olen paljon päässyt eteenpäin näiden kipujeni kanssa tähän asiaan liittyen kun katson matkaani taaksepäin, mutta uskon, että vielä on paljon taivalta edessä, koska tähän asti olen onnistunut ohittamaan sen kaiken juuren. Sitä kun on lopulta mentävä ihan sinne pelon juurelle, jotta siitä voi vapautua. 

torstai, 2. marraskuu 2017

Tarvitaan tunneyhteys

Tänään ymmärsin jotakin merkittävää. Ymmärsin, että vaikka asioita vatkaisi kuinka terapiassa ja puhuisi ääneen, mutta jos niitä ei kohtaa tunnetasolla, ei yhteyttä asiaan synny niin, että se voisi toimia vapauttavana. Silloin jää asian kanssa ikäänkuin jumiin ja tietyt tunteet ja reaktiot toistavat itseään, jos niiden viestejä ja yhteyttä tilanteeseen ei ymmärrä. Omalla kohdallani tuo asia, jota en ole kohdannnut vaan olen ikäänkuin kiertänyt sitä ympäri, on turvattomuus. Se on ollut tunteena niin vaikea, että olen ehkä alitajuntaisestikin vältellyt sitä. Ainoa vaan , että tässä sanonta "Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää", pitää hyvinkin paikkaansa. Niin kauan kun tuota tunnetta ei kohtaa syvemmällä tasolla ja luomalla yhteyttä siihen, se toistaa itseään ja putkahtaa aina esiin, kun jokin asia tai tilanne sitä sohaisee.

Tänään ensimmäistä kertaa kohtasin oman turvattomuuteni ja muut siihen linkittyvät tunteet olemalla yhteydessä tuohon hetkeen, joka ne on aikanaan herättänyt. Hetkeen, joka on saanut mut reagoimaan tunteisiin niin, miten olen reagoinut ja jopa katkaisemaan yhteyden niihin, koska niiden kohtaaminen on ollut liian pelottavaa. 

Aikuisiän tunnetaidot opitaan jo lapsena. Ja ne mallit ja peilit mitä omille tunteilleen saa, niitä toistaa itsensä kanssa myös aikuisena. Siksi on tärkeää haitallisten tunnekäsittelymallien purkamisessa ja muokkaamisessa terveempään suuntaan, löytää tuo yhteys ns. sisäiseen lapseensa. 

Ymmärrys antaa avaimet myös ymmärrykseen omia tunteita kohtaan, jolloin on helpompi hyväksyä ne ja kohdata vaikeatkin tunteet empatian ja rakkauden kautta. Ymmärryksen kautta tunteet eivät ehkä enää niin herkästi muutu masennukseksi tai ahdistukseksi, koska hyväksyntä joka tulee ymmärryksen kautta, antaa tunteille luvan virrata vapaammin. Jos sitä hyväksyntää ei ole, tunteet kerääntyvät kehoon ja alkavat muuttua ns. tunnemöykyksi, joka ajan kanssa ilmenee mm. ahdistuksena ja masennuksena ja uskon, että jotkut sairaudetkin voivat puhjeta samasta syystä. Ihminen on kokonaisuus ja kaikki lopulta vaikuttaa kaikkeen, psyykkiseen ja fyysiseen puoleen. Jos tunteitaan ei kohtaa ja hyväksy, keho tekee kaikkensa, jotta tunteet eivät purkautuisi. Itsellä tämä tuntuu mm. kehon jännityksenä, sykkeen nousuna ja kiputilana alaselässä. Kehoni kuormittuu niin, että saan jonkinasteisen stressireaktion. Lopulta olotila muuttuu ahdistuneeksi, ellen saa noita tunteita vapautumaan. Vapautuakseen ne tarvitsevat kuuntelua, tunnistamista, ymmärrystä ja hyväksyntää. Ja niihin tarpeisiin vastaamista, joista tunteet viestittävät. 

 

sunnuntai, 29. lokakuu 2017

Muistijälkiä

n. 6 vuotta sitten paloin loppuun. Se pudotti joksikin aikaa aivan sinne pohjamutiin, paikkaan, jonne en ollut kuvitellut ikinä joutuvani oman mieleni kanssa. Kaikki oli mustaa, pelottavaa, lohdutontakin ajoittain. Tuo tapahtuma oli itselleni todella merkityksellinen ja tärkeä oman kasvuni suhteen. En olisi se minä joka olen nyt, jos tuota kaikkea en olisi käynyt läpi. Samalla se oli myös niin rankka kokemuksena, että se synnytti trauman. Joka vuosi tuon jälkeen, loka-marraskuussa, jolloin tuon kaiken ns. vuosipäivä lähestyy, herää minussa jonkinasteisia tunteita. Keho ja mieli muistavat. Tuntemukset ehkä muuttavat joka vuosi vähän muotoaan, mutta silti ne heräävät tähän aikaan muistuttamaan siitä, mitä on käynyt läpi.

En palanut loppuun yksin. Onneksi vierelleni annettiin ihminen, joka kulki tuota tietä kanssani samaan aikaan. Saimme olla toistemme tukena, jakaa kokemuksia ja tunteita. Oli kokemus, että vierellä on joku joka ymmärtää mitä tunnen, ja mitä käyn läpi. Tuo ihminen on tullut minulle todella tärkeäksi, voisi puhua siskosta. Ehkäpä vielä isosiskosta. Olen aina kokenut hänet jotenkin vahvaksi, vahvemmaksi kuin minä.

Viime viikolla tuo ihminen joutui jäämään töistä pois, koska koki ehkä aika stressaavankin syksyn jälkeen, että keho ja mieli eivät enää jaksa, ellei pysähdy lepäämään. Tämä sai minussa aikaan aika suurtakin pelkoa. Voisin sanoa olleeni hetken aikaa jopa kauhuissani. Mielessäni liikkui paljon kysymyksiä, mm. "jos hän putoaa, putoanki minäkin vielä jonain päivänä uudelleen? Eikö terapia autakaan kuuntelemaan itseään ja rajaamaan omaa jaksamista niin, ettei sama toistuisi uudelleen?" Samalla koin jotenkin kuin jääväni yksin. Se tuki, joka on jollakin tasolla ollut aina saatavilla tiukan paikan tullen, olikin nyt itse tuen tarpeessa. Ensimmäistä kertaa musta tuntui, kuin osat olisivat vaihtuneet. Nyt mun onkin oltava tukena enkä voi tässä kohtaa odottaa samaa toiselta. Se oli ajatuksena ehkä se pelottavin. Olin myös jotenkin hassusti rakentanut itselleni illuusion, että tuo ihminen ei enää putoa. Hän jaksaa ja selviää, koska on löytänyt niin hyvin keinot siihen ja taidon kuunnella itseään. Ja kun tuo illuusio sitten hajosi, se herätti myös mussa turvattomuutta ja vahvan epävarmuuden omasta jaksamisestani.

Kulunut viikko on ollut ystävälleni varmasti aika rankka, mutta samalla kasvattava. Kasvattava se on ollut siinä samalla myös itselleni. Tuo osien vaihtuminen on varmasti tehnyt omalle kasvulleni todella hyvää. Se yksinäisyyden tunne, joka tästä heräsi, on kasvattanut maaperää omien jalkojeni alla vahvemmaksi. Tämä on myös herättänyt omia muistijälkiäni voimallisemmin esiin liittyen loppuunpalamiseen. Se on herättänyt myös kuuntelemaan tarkemmin miten itse voin ja jaksan ja olen tietoisesti hiljentänytkin tahtia töissä, pyrkinyt rauhallisuuteen. Olen myös joutunut käymään läpi ajatusta, että minullekin voi käydä noin. Lopulta ahdistuneisuushäiriö on edelleen osa minua, ja näin on ehkä lopun elämää. Se on parempi hyväksyä, kuin yrittää kieltää. Kieltämällä sitä vain kutsuu luokseen, hyväksymällä taas sen ote pienenee. Joku tai jotkin asiat voivat sen joskus laukaista enemmän pintaan, jolloin minunkin voi olla syytä pästää irti kaikesta ja puhaltaa peli poikki. Kukaan ei ole niin vahva että mikään asia ei horjuttaisi, tai murentaisi. Jokainen tarvitsee lepoa, pysähtymistä ja täydellistä irtipäästämistäkin joskus. Ja nekin hetket on nähtävä arvokkaina. Ne voivat muokata elämää uuteen suuntaan, antaa uusia oivalluksia itsestä ja keinoja vastaisuuden varalle. Kasvaminen vaatii kipua, mutta kipukin helpottaa jossain vaiheessa, jonka jälkeen saa nauttia tuon kasvun hedelmistä. 

 

perjantai, 13. lokakuu 2017

Tunteille auki

Tänään on ollut jotenkin merkillinen päivä. Se on ollut täynnä tunteita. Ja on tuntunut, kuin olisin niille kaikille avoin ja läsnä. Vain tuntien ja tunnistaen niitä itsessäni. Niiden heräämistä, elämistä minussa ja kehossani ja lopulta niiden laantumista. Tähän päivään on oikeastaan mahtunut koko tunteiden kirjo. Se alkoi siitä, kun sain aamulla töissä päättää, astunko epämukavuusalueelle ja siedän sen mahdollisesti mukanaan heräävät tuntemukset ja tunteet itsessäni vai pakenenko tilannetta. Hetken punnittuani päätin valita ensimmäisen vaihtoehdon, todeten itselleni, että meni miten meni, niin suhtautun itseeni myötätuntoisesti ja hyväksyen. Kaikki tilanteet jotka elämme, voivat toimia kasvunpaikkana, vaikkei se aina mukavaa ja helppoa olisikaan. Näin halusin uskoa myös tässä tilanteessa.

Tuossa tilanteessa mun piti tehdä itseni, ammattitaitoni ja kaikki oppimani näkyväksi. Olla esillä ja avoin. Kohdata siis myös omaa häpeäntunnettani, sitä, joka välillä kuiskii korvaan, että ehkä epäonnistut, et riitä, ei tuo osaamasi ole mitään erikoista. Nuo lauseet ovat saaneet mut monesti piilottamaan itseni ja taitoni/osaamiseni ikäänkuin vakan alle. Olen kuunnellut ja uskonut noita lauseita. Enää en halua niin tehdä. Tahdon toimia niitä vastaan ja kohdata noiden ajatusten herättämät tunteet. Tahdon vahvistaa sitä puolta minussa, joka on vahva, rohkea ja näkyvästi Minä. 

Ja mitä tuosta kaikesta sitten seurasi? Sain loistaa tuossa tilanteessa, ja sain loistaa myös koko loppupäivän, sillä sain niin hyvää palautetta jälkeenpäin ja vielä julkisesti, että se ihan hämmensi. Olin kuin valokeilassa, jalustalle nostettuna. Miten hämmentävää, rohkaisevaa ja voimaannuttavaa. Samalla myös liikuttavaa ja kaunista. Lopulta epämukavsuusalueelle uskaltautuminen, on se mikä palkitsee eniten. Elämä antaa, kun sille uskaltaa sanoa kyllä. 

Ihanaa aloittaa viikonloppu näissä tunnelmissa. Tänään aurinkokin päätti hymyillä pitkän sateisen jakson jälkeen. :)

 

Loppuun vielä runo, joka tuli mua tänään vastaan. Siinä jotenkin kiteytyy kaikki se, mitä olen oivaltanut.

 

Joka ei ole vielä minä

sen on mahdotonta olla me.

Se ei voi kiintyä toiseen

kun se ei ole kiintynyt itseensä.

Se ei voi käsittää suuria ympyröitä

kun se sekoaa pienissäkin.

Sitä pitää lähestyä sen omilla ehdoilla.

Kaikki muu pelästyttää ja suistaa sen raiteilta.

Kun se vihdoin sanoo nimensä ja minä,

Se on saavutus ja semmoisena vaikea läksy.

Se toistelee nimeään ja innostuu siitä.

Sen pitää saada tottua olemaan joku.

Ei se muuten opi näkemään joitakin ja muita.


Arja Tiainen