Mä olen tässä viime viikkoina miettinyt elämääni. Opinnot ovat kesätauolla ja on ollut taas enemmän aikaa itselle ja omille ajatuksille. Samalla se on myös herättänyt mut puntaroimaan, elänkö elämää, jota haluan elää? Näin sinkkuna ollessa olen huomannut kaipaavani enemmän sisältöä elämääni. Enemmän ihmisiä. En ehkä niinkään kaipaa juuri tähän hetkeen parisuhdetta, vaan koen että nyt on aika rakentaa sitä elämää, joka on mun näköistä. Ehkä parisuhteen aika on sitten, kun on  saanut rakennettua tätä pohjaa vankemmaksi. kulunut vuosi  on saanut mut pohtimaan myös menneitä ihmissuhteita, lähinnä ystäviä, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet pois elämästäni. Olen tuntenut kaipausta ja surua, yksinäisyydenkin tunteita. Parisuhteessa ollessa tai kun elämä on kiireistä, sitä ei niin huomaa kaipaavansa samalla tavalla ihmisiä ympärilleen. Mutta kun on enemmän vapaa-aikaa, sitä herää siihen tunteeseen, että voisi niitä olla enemmänkin. 

Mulle ei ole koskaan ollut luontaista ja helppoa luoda uusia ihmissuhteita. Niin parisuhteissa, kuin ystävyyssuhteissakin tarvitsen aikaa, jotta yhteys ja luottamus syntyy. Olen myös aika valikoiva sen suhteen, kenen kanssa haluan viettää aikaa ja jakaa elämääni. Pitää olla se yhteys. Yhteyttä taas ei synny, jos ei uskalla pyrkiä sitä kohti. Ja siinä onkin se mun haaste. Pitäisi uskaltaa laittaa itsensä likoon, sanoa kyllä, tehdä aloitteita, tarttua tilaisuuksiin ja olla avoimempi elämälle sekä uusille ihmisille. Turvattomuuden tunne kuitenkin saa mut varautuneeksi, sanomaan herkästi ei, pohtimaan, arpomaan ja pähkäilemään joskus liikaakin asioita ja jymähtämään joissain asioissa paikalleni. Mikä sitten on turvattomuuden takana? Monesti se on häpeä. Pelko nähdyksi tulemisesta, haavoittuvaiseksi suostumisesta, hylätyksi tulemisesta. Nämä kaikki herättävät vaikeita tunteita ja niitä pitää kohdata ja sietää, kun laittaa itsensä likoon. Siksi herkästi olen valinnut sen ns. helpon tien. Tien, joka on ehkä tunnetasoltaan tasaisempi, mutta myös yksinäisempi ja maisemiltaan värittömämpi. Mutta jos multa kysytään, olenko tyytyväinen elämääni, jos kuljen tätä tietä loppuun asti, niin vastaus on että en ole. 

Mitäpä jos olisi aika alkaa elää vähän enemmän? Ennenkuin elämä vain lipuu ohi. Edes pienin askelin laittamaan itseäni likoon, vähän alttiiksi myös niille iskuille ja vaikeille tunteille, jotta voisin ehkä myös päästä lähemmäs sitä mitä kaipaan ja haluan? Suostumalla siihen, murran myös sitä häpeää. Voin saada elämääni uusia värejä ja niitä asioita, joita kaipaan. Voin saada enemmän itseni näköisen elämän. Pieniä askelia olen alkanutkin jo ottaa, mutta vielä on paljon tehtävää jotta pääsen siihen pisteeseen, jossa haluan olla. On murrettava niitä uskomuksia, joiden vuoksi en uskalla tai halua edes yrittää.

Tänään pistin itseni likoon ja laitoin viestin eräälle, joka oli joskus osa elämääni kunnes kasvoimme erillemme. Jos hän ei ole kaivannut minua, on minun vain kohdattava ne tunteet joita nousee ja koittaa olla lannistumatta. Mutta ainakin olen yrittänyt eikä tarvitse vanhana kiikkustuolissakin vielä harmitella ja jossitella asiaa. 

Toukokuu. Kesä lähestyy jo kovaa vauhtia. Lomat on anottu ja niiden alkamista jo odottelen. Samalla olen käynyt läpi mielessäni kulunutta toimintakautta.

Viime syksynä aloitin opinnot työni ohessa. Työkuviot tuntuivat olevan selvät ja innolla aloitin tulevaa kautta, koska tuntui että kaikki palaset olivat juuri niinkuin toivoin. Kunnes näin ei ollutkaan. Aika pian tajusin, että korttitalo hajosi kerros kerrokselta ja ote työstä ja opinnoista tuntui kuin saippualta sormissa. En ole loppuun palamiseni jälkeen kokenut työssäni vastaavaa. Oikeastaan loppuun palaessanikaan en kokenut mitään sellaista työhöni liittyen, mitä viime syksynä.  Sitä, kun tuntuu että kontrolli pettää itsestä, omista tunteista ja samalla kaikesta ympärillä olevasta. Seisoin vain kaaoksen keskellä ja koitin jotenkin selvitä. Kunnes oli vain myönnettävä itselleni, että en selviä. Oli hypättävä kyydistä ennenkuin uuvun uudelleen. Minulle tarjottiinkin onnekseni ns. pelastusrengas toiseen työpaikkkaan, ja siihen tartuin. Viimeisille hetkille asti vanhassa työssäni koin voimattomuutta, kontrolloimattomuutta, ja valtavia pettymyksen tunteita.

Vaikka vaihdoin työpaikkaa, kaikki ne tunteet tulivat mukanani myös uuteen. Sillä näinhän se menee. Tilanteita voimme vaihtaa, mutta tunteet eivät katoa kuin kohtaamalla. Syksy jätti muhun samantapaiset jäljet, kuin loppuun palaminen aikoinaan. Huomasin, että kaikki mikä muistutti vähänkään siitä mitä syksy entisessä työpaikassani oli, sai aikaan ihan kehollisia stressireaktiota ja kuin flashbackeja tilanteista, joissa nämä tunteet heräsivät. Näin myös painajaisia, kunnes käsittelin ne tunteet painajaisten takana ja sain ne sen myötä loppumaan.

Oikeastaan koko tämän kuluneen toimintakauden olen käsitellyt kaikkea sitä, mitä tuo syksy vanhassa työpaikassa nosti pintaan. Se nosti takaumia loppuunpalamisesta ja tuntui myös, kuin oma ammatillinen identiteettini olisi täysin murentunut. Usko itseeni ja osaamiseeni työntekijänä oli palasina ja samalla kyseenalaistin koko alan, missä työskentelen. Tuo syksyn haastava alku leväytti vasten kasvojani oikestaan kaikki tämän alan haasteet ja epäkohdat. Olin pettynyt alaani, siihen miten asiat hoidettiin työpaikassani ja siihen, että en kokenut onnistuneeni myöskään itse työntekijänä. Se sai myös kyseenalaistamaan koko tämän koulun, johon lähdin. Tuntui, että se suunta joka jotenkin tuntui alkuun selvältä, hävisikin silmistäni enkä enää tiennyt mihin olen menossa. 

Kuitenkin, tässä vuoden ajan käsittellessäni tätä kaikkea ja kohdatessani tunteitani, olen pikkuhiljaa alkanut taas vahvistua ja saada palasia kasaan. Jokainen hetki, kun nuo tunteet ovat nousseet, ovat myös samalla vahvistaneet mua huomatessani, että mähän selvisin tästäkin. Nyt keväällä on vihdoin alkanut tuntumaan, että alan olla jo enemmän oma itseni. Vuosi ei ole ollut helppo. Välillä on ollut hetkiä, kun olen miettinyt, selviänkö koulusta lainkaan. Samalla olen kuitenkin luovuttanut asian korkeamman käsiin ja todennut, että jos tämä on tarkoitus käydä, saan voimat ja viisauden sekä tarvittavat resurssit suorittaa jokaisen kurssin ja tehtävän. Ja näin olen saanut huomata myös käyneen. Epäusko ja epävarmuus on kääntynyt onnistumisen ja helpottumisen tunteiksi. Ja nyt saan todeta, että ensimmäinen vuosi  tätä koulua on takana. Selvisin jo tähän asti, haasteista huolimatta! Nyt alan jo uskomaan, että saatan selvitä loppuun saakka. Mitä sitten sen jälkeen, sitä en tiedä. En ole edelleenkään varma suunnasta. Enkä tästä alasta, jolla työskentelen. Se, miten nykyään alani näen, tuskin tulee enää muuksi muuttumaan. Nyt on vain kyse siitä, miten itse suhtaudun siihen ja voinko löytää paikkani tässä työssä. Mutta vaikka mielessäni asiat ja tulevaisuus ovat vielä epäselviä, on mulla ollut säilynyt tunne, että tämä koulu on nyt se mikä mun kuuluu käydä. Ehkä palaset jatkavat paikalleen loksahtamista edelleen omalla painollaan. Ehkä ne vievät mua jotain uutta kohti...mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. 

Tänään kävin vanhassa työpaikassani. Koin sen tärkeänä itseni kannalta, kohdata kaikki se, mikä silloin tuntui kaaoksen keskellä niin turvattomalta. Ja joka värittyi pettymyksen tunteeseen. Koin myös tärkeänä kohdata kaikki nuo ihmiset ja välittää heille, että en kanna kaunaa tai mitkään ne tunteet joita ilmaisin, eivät olleet henkilökohtaisia. Että kaikesta huolimatta koen tuon työyhteisön olleen mulle hyvä. Enkä ole polttanut siltoja.

Vielä muutama kuukausi sitten en olisi ollut ehkä valmis siellä käymään. Mutta sattumalta (vaikkakaan en usko sattumaan) kohtasin pari vanhaa työkaveriani kaupassa tässä kevään aikana, jotka herättivät muistoja ja myös kaipausta tuota vanhaa työpaikkaani ja työyhteisöäni kohtaan. Ja samalla itselleni tarjoutui yksi vapaapäivä tähän kevääseen, jolloin tunteeni vain vahvistui, että haluan mennä käymään ja kohdata sen kaiken minkä jätin taakseni. Yllätyin itsekin, että mua jopa vähän jännitti astua ovesta sisään, vaikka tiesin että mut otetaan hyvin vastaan. Ja vastaanotto olikin todella lämmin ja ilahtunut. Samalla sain huomata, että se kaaos mistä lähdin, oli saatu rauhoittumaan. Oli vihdoin tehty ne toimenpiteet, joilla tilanne saatiin hallintaan. Ilmapiiri oli aivan eri ,kuin lähtiessäni. Oli itselleni tärkeää tämän kautta myös huomata, että vaikka välillä töissä (tai elämässä yleensä) tulisi kuinka kaoottisia ja haastavia hetkiä, niistä voidaan selvitä. Laiva ei uponnutkaan, vaikka se siltä ensin näytti.

Siltikään en kadu lähtöäni. Edelleen tiedän, että asiat tapahtuivat itseni kannalta liian hitaasti. Ja edelleen tuossa työpaikassa oli myös vastassa niitä haasteita, joita en kaipaa. Uskon, että tarkoitukseni oli lähteä ja siirtyä uuteen. Joskus tämän ymmärtäminen vaatii sen, että laiva tuntuu kuin uppoavan. Ja ehkä se mun laiva upposikin. Jotta ymmärtäisin hypätä johonkin uuteen. Sitä, millä kaikella tämä uusi laiva on lastattu ja mihin se mua vie, en vielä tarkalleen tiedä. Aika näyttää...  mutta ainakin se on lastattu uskolla, toivolla ja rakkaudella. Kirkastuneilla arvoilla ja avoimella mielellä. Omien rajojen ja tunteiden tunnistamisella, henkisellä kasvulla. Irtipäästämisellä ja pysähtymisellä. Ja näitä tarvitsen mukaani koko matkan ajan.

Ystäväni kuvaili tuossa yhtenä päivänä, kuinka hänelle itku on nykyään voima. Mulle tuo lause tuntui jotenkin hyvin vieraalta ja oudolta. Suruhan väsyttää, hidastaa, tekee alivireäksi, jopa masentuneen kaltaiseksi. Miten se voi toimia voimana?!

Kunnes eilen aloin ihan miettimään sitä. Olen ollut nyt kohta viikon sairaslomalla. Keho oli taas kerran viisas ja pysäytti, kun alkoi mennä liian kovaa. Kuormitus ja paine läheiseni tilanteesta purkautui samalla, kun mut pakotettiin ikäänkuin päästämään koko tilanteesta irti ja sallin itseni pysähtyä. Nyt olen jopa vähän kiitollinen että niin tapahtui, omalta kannaltani näin oli varmasti nyt tarpeen käydä, jotta pysähtyisin miettimään ja kohtaisin tunteeni.

Samalla kun päästin irti, tipahdin vähän kuin väsymykseen ja suru alkoi nousta pintaan. Samalla tajusin, että viime viikot olen oikeastaan porskuttanut aggression voimin. Ja kadottanut yhteyden samalla kaikkiin myönteisiin tunteisiin. Empatiaan, kiitollisuuteen, rakkauteen, mielihyvään. Ja nyt mietin, tällainenko todella haluan olla? No en!

Mä olen terapian kautta löytänyt yhteyden mun aggressioon. Se ylikiltti tyttö, joka olen ennen ollut, sai voimakseen vihan tunteen ja omat rajat. Näistä rakensin mun voiman. Ja tähän olen jäänyt vähän kuin koukkuun. Viha voimaannuttaa, auttaa suoriutumaan, asettamaan rajat ja puskemaan esteiden läpi. Kunnes se kääntyykin itseä vastaan. Viha voi auttaa hetken ja siihen se on tarkoitettukin. Mutta pidemmässä juoksussa se ei yksinään toimi.  Ja jos elämässä tulee kriisi, ei siitä selvitä vihan voimin. Jos näin koittaa tehdä, ei jaksa. Tällöin surusta tuleekin se voima. Siitä, että sallin itseni itkeä, olla heikko ja näyttää herkkyyteni ja haavoittuvaisuuteni. Sallin itseni pysähtyä ja vain olla, hidastaa ja löytää yhteyden itseeni. Vihan tunteen kautta en sitä löydä ja tällöin se katkeaa myös itseni ulkopuolelle. Vihan tunteen kautta ei rakenneta yhteyttä. 

Nyt kun kaikki se viha on sulanut pois, jäljelle jäikin suru. Voi miten surullinen olenkaan, siitä kaikesta mitä näen läheisessäni. Miten rakas ja tärkeä hän on ja miten kovasti vain haluaisin hänelle hyvää, että hän alkaisi voimaan paremmin! Miten surullinen olen niistä kaikista vuosista, kun en ole häntä kohdannhut ja ymmärtänyt ja kuitenkin nähnyt, miten yksin hän on. Miten surullinen olen myös siitä, kun tunnen avuttomuutta ja epävarmuutta, kun en saakaan hänen ongelmiaan ratkottua tuosta noin vain vaikka haluaisin ja kun en aina onnistukaan luomaan yhteyttä.

Ehkäpä se syy, miksi yhteys katkesi, onkin osittain tässä...ehkä siinä kohtaa kun aloin puskea suorittajan roolissa ja  aggression boostaamana eteenpäin, viestin myös läheiselleni jotakin mikä työnsi hänet pois ja katkaisi yhteyden. Ja sai hänet katkaisemaan sen hyvinkin radikaalisti. Keho puhuu, vaikka sanoja ei olisikaan. Ja jo sen kautta voi joko luoda yhteyttä tai katkaista sen. 

Ihminen tarvitsee kaikkia tunteita pysyäkseen tasapainossa. Kun yksi tunne jätetään pois tai sille ei anneta sen tarvitsemaa tilaa, tasapaino järkkyy ja ihminen alkaa voimaan huonosti. Näin kävi myös mulle. Jotenkin tämän kautta mun silmät alkoi oikeasti avautua tälle asialle. Ja mun on tähän asiaan nyt paneuduttava itseni kanssa ja alettava tehdä valintoja sitä herkkyyttä kohti silloin, kun aggressio meinaa taas nousta vallitsevaksi tunteeksi. 

Vihan tunteelle voisin sanoa, että kiitos että olet. Tarvitsen sinua, mutta tarvitsen myös surua enkä aio matkata kyydissäsi kokoajan. Muuten kadotan yhteyden myös muihin tunteisiin, jotka lopulta antavat elämälle sen tarvitsemat värit. Kriiseissä ne värit kadottaa herkästi, jos suru jää kyydistä.

Itku on mun voima. Koska sen kautta mä pysähdyn, rauhoitun, lasken kierroksia ja puran sisäistä painetta. Sen kautta voin myös löytää yhteyden niihin myönteisiin tunteisiin kriisien ja vastoinkäymisten keskellä. Silloin voin jaksaa myös isommissa myrskyissä uupumatta. 

Tänään olen kiitollinen, että saan vain olla. Sairaslomaa on jäljellä vielä neljä päivää ja saan levätä, hengittää ja antaa tunteille tilaa. Kohdata sisintäni. Olen kiitollinen, että kävi näin miten kävi. Ja että tämän kautta sain päästää irti ja vahvistaa luottamustani johonkin mua suurempaan. Häneen, jonka käsissä kaikki on vaikka mun käsissä ei tuntuisi pysyvän mikään. Olen kiitollinen auringosta ja siitä, että tänäkin vuonna kevät tulee. Siitä, että väsymyksestä huolimatta jaksan ja voin käydä kävelyllä luonnossa ja vain olla läsnä. Kiitollinen ystävistä, jotka toimivat peilinä ja ovat tukena kun heitä eniten tarvitsen. 

Siitä onkin kulunut jo vähän aikaa kun olen viimeksi kirjoittanut. Kulunut alkuvuosi on ollut aika työntäyteinen ja raskas enkä ole jaksanut jäsennellä kaiken rinnalla ajatuksiani tänne. Sen lisäksi, että olen saanut opintojani etenemään taas 15 op:n verran ja hoitanut työni, olen ollut vahvana tukena ja apuna sairaalle läheiselleni. Majoittanut häntä kotiini, hoitanut ja selvittänyt hänen asioitaan, työntänyt eteenpäin ja kulkenut kaikin tavoin vahvasti vierellä, kun hän sitä tarvitsi. Olen käynyt läpi paljon tunteita. Huolta, epävarmuutta, surua, väsymystä, mutta myös kiitollisuutta siitä, kun asiat etenevät, kun saan rakennettua yhteyttä uudella tavalla ja ohjattua avun piiriin. 

Kun sitten kaiken tämän jälkeen toinen yhtäkkiä kääntääkin täysin selkänsä, katkaisee yhteyden jopa niin radikaalisti, ettei lue enää edes viestejäni ja tuntuu heittävän kirjaimellisesti kaiken antamani avun, tuen ja ajan roskakoriin, ilman selityksiä, ilman kiitoksen sanaa, tuntuu kuin törmäisin seinään tai tipahtaisin tuolilta. Se kaikki tunnekuohu, epätietoisuus, hämmennys, kaikki jää vain mulle. Toinen on katkaissut yhteyden niin radikaalisti, etten saa edes tilaisuutta ilmaista hänelle mitä tämä kaikki mussa herättää tai koittaa saada häntä tulemaan järkiinsä.

Joskus eteemme tulee vain tilanteita, joita emme voi ratkaista ja jotka eivät mene niin, miten toivoisimme. Tilanteita, jotka herättävät valtavasti pettymystä, vihaa, pelkoa ja surua ja tunteen epäreiluudesta, mutta silti emme voi kun sietää tunteitamme ja koittaa hyväksyä sen, mitä emme voi muuttaa. Sietää myös sitä, että niin paljon olisi sanottavaa,  mutta ne sanat jäävät nyt vain minulle tai jollekulle toiselle jaettavaksi, mutta ne eivät tavoita sitä, kenelle ne kuuluisivat. 

Tällaisessa tilanteessa on tärkeää tunnistaa omat rajansa. Tämä tuntuu nyt näin pahalta, miten voin itseäni auttaa? Miten toimin jatkossa? Miten tästä eteenpäin? Missä menevät rajani ja miten ne asetan? Minkä verran ja minkä ehtojen puitteissa voin tähän asiaan vielä itsestäni antaa, vai voinko? Miten ilmaisen tunteeni, tarpeeni ja rajani jatkossa, jos siihen tulee tilaisuus? 

Edelleen välitän, edelleen rakastan. Samalla olen surullinen, vihainen ja  pettynyt. En halunnut asioiden menevän näin, mutta tein kaikkeni ja tähän asti se riitti. Enempää en voi tehdä ja nyt päästän irti. Silti nämä tunteet saavat olla, minulla on niihin oikeus ja saan niitä ilmaista, mutta päästän irti. Se mitä en voi muuttaa, on vain hyväksyttävä. Vaikka tuntuisi kuinka vaikealta, pahalta ja epäreilulta. En voi kontrolloida elämää, enkä  toista ihmistä. Lopulta voin vain valita sen, miten itse asioihin reagoin, miten toimin ja mitä niistä opin. Voin asettaa rajat ja pitää näin huolta itsestäni ja jaksamisestani vaikeissa hetkissä. Samalla voin ristiä käteni ja huokaista siihen suuntaan, jossa elää toivo. Sillä siitä mun ei tarvitse päästää irti. Se on kortti, josta en luovu, vaikka kaikki muut kortit olisi käännetty.

Tämä loma on ollut todella avaava. Tuntuu, että olen oivaltanut paljon asioita ja luulempa, että niiden yhteen kokoaminen ja jäsentäminen voi viedä vielä pitkäänkin aikaa. Sen lisäksi, että olen kohdannut omia tunteitani, olen myös lukenut pari todella hyvää kirjaa: Häpeän monet kasvot (Ben Malinen) ja Yksinäisyys (Maija Ilmoniemi). Ehkä nämä kirjat sekä se, että on ollut aikaa pohtia ja kuunnella omaa sisintä, ovat pistäneet liikkeelle näin paljon. Ehkä olen ollut nyt myös avoin ja valmis tutkimaan ja kohtaamaan.

Viime päivinä mun mielessäni on ollut aikajana. Jossa pohdin elämäni käännekohtia. Niitä hetkiä, jotka ovat merkittävästi vaikuttaneet muhun ja elämäni suuntaan. (Hauska sattuma sinänsä, että juuri kun tämä aikajana alkoi nousta mieleeni, myös Yksinäisyys -kirjan lopussa annettiin tehtäväksi tehdä tämä aikajana ja miettiä myös tunteita ja ihmisiä, jotka kaikissa eri elämänvaiheissa ovat olleet läsnä.) Samalla olen kipuillut häpeän tunteen ja yhteyteen kaipaamisen kanssa liittyen läheisiin suhteisiini. Ja oivalsin, että olen lähestynyt tätä aihetta tai ongelmaa ihan väärästä näkökulmasta käsin.

OIen käynyt mielikuvissani keskusteluja läheisteni kanssa, joissa lähestymistapa on kyllä niinkuin rakentavaan vuorovaikutukseen kuuluu, omista tunteistani ja tarpeistani käsin, mutta keskiössä on ollut oma vaillejäämiseni, kaipaamiseni ja ehkä näiden esiin tuomisen kautta yritys herättää toisessa jopa syyllisyyttä. Ja saada tällä tavoin muutosta aikaan. Nyt kuitenkin tuolle aikajanalle on piirtynyt myös ne hetket, joista olen itse vastuussa. Ne hetket, jolloin omalla toiminnallani, häpeästä ja rikkinäisyydestäni käsin, olen työntänyt toisia pois. Hylännyt ja jättänyt huomiotta. Ja tämän kautta olen oivaltanut, että ehkä oikeampi lähestymystapa ja se, mikä oikeasti voi luoda aitoa yhteyttä, onkin ottaa vastuu omasta toiminnasta. Ehkäpä mulla itselläni on jopa syytä pyytää anteeksi? Tai ainakin alkaa tietoisesti toimimaan eri tavoin, mitä menneisyydessä.

Se, että koen yksinäisyyttä, kaipausta ja vaillejäämistä, ei kerro vain toisesta ihmisestä ja hänen toiminnastaan, vaan ennenkaikkea se kertoo minusta itsestäni. Ja monesti se yksinäisyyden tunne onkin mun ihan itse itselleni rakentama, häpeään sidottu olotila. Ja kun katson tuota aikajanaa, näen jo lapsuudesta asti tekoja ja tilanteita, joissa olen työntänyt läheisiäni pois. Jossa toinen on jäänyt yksin ja ehkä kokenut jopa tulleensa hylätyksi. Ja nyt yhtäkkiä kun itselläni herää kipu ja kaipaus, odotan että muutkin ympärilläni heräävät tähän ja haluavat muutosta. Ja kun näin ei tapahdu ja joudunkin pettymään, ajattelen että keino saada se muutos, on herättää ihmiset ajattelemaan syyllisyyden tunteen kautta. Oikeastaan aiemmin en edes tajunnut, että tästä oli kyse. Mutta nyt huomaan kuin katsovani koko asiaa eri näkökulmasta ja niin, että vastuu onkin mulla itsellä. 

Yhteyden rakentaminen ei ole vain omista tunteista ja tarpeista puhumista. Se on myös oman vastuun ottamista ja kantamista sen suhteen, mikä on ajanut tähän pisteeseen. On tärkeää pohtia omaa roolia ja miten oma toiminta on voinut vaikuttaa toisten toimintaan ja valintoihin. 

Huomenna on paluu arkeen, työn ja opintojen pariiin. Toivon, että nämä oivallukset eivät hukkuisi suorittamisen ja kiireen alle, vaan ne saisivat jäädä itämään ja saisin tämän kaiken ymmärtämäni vietyä käytäntöön asti.  Että näiden oivallusteni kautta osaisin tilaisuuden tullessa rakentaa yhteyttä aidommin ja kohdata sekä ymmärtää myös toisen tunteet.