sunnuntai, 8. heinäkuu 2018

Keskellä tunteita

Jos en viimeksi kirjoittaessani ollut yhteydessä tunteisiini mielen tasolla tunnistaen, niin nyt olen. Parisuhde on hyvä keino saada sorkittua juuri niitä kipeimpiä ja piilotetuimpia herkkiä alueita. Kun kahden ihmisen vastakkaiset tarpeet ja toimintatavat törmäävät toisiinsa, siinä herää jos jonkinmoisia tunteita. Tässä kohtaa juurikin ne tämän viikon teemana olleet tunteet saivat kipinää ja ryöpsähtivät voimalla pintaan. Sen tunnevyöryn keskellä sitä muuttuu kuin siksi pikkutytöksi, jossa nuo tunteet ovat joskus kauan sitten ensimmäisen kerran heränneet. On yhtä eksynyt ja hämmentynyt olo. Mitä mussa tapahtuu, miksi tämä herättää mussa näin suurta ahdistusta, tuskaa ja kaoottisuuden tunnetta? Miten näiden tunteiden kanssa tulisi toimia? Tuntuu, että kontrolli omasta tunnereaktiosta katoaa täysin. Vaikka järki sanoo, ettei tämän tasoiseen tunnereaktioon ole syytä ja mitään hätää ei ole, niin keho ja mieli menevät täysin hälytystilaan.

Keho on viisas ja sen muistiin jää koko eletty elämä. Jopa ihan sieltä varhaislapsuudesta asti. Ja lopulta kaikki tunteet saavat alkunsa kehon reaktiosta. Aivot havaitsevat jotakin, mikä lähettää signaalin keholle, joka alkaa reagoida ja kehon reaktiosta herää lopulta itse tunne. Ja jos keho muistaa jo varhaislapuudesta asti vahvoja tunnekokemuksia sisältäneitä asioita, se voi herättää hämmennystä, kun jokin nykyhetkessä saa tuon saman reaktion nousemaan pintaan. Kuitenkaan mielen tiedostamatta siihen välttämättä suoraan loogista syytä. Ja mitä enemmän olen käynyt omaa prosessiani ja tutustunut tunteisiini, sitä vahvemmin myös nuo ns. "vanhat saldot" tuntuvat nostavan päätään. Kaikki se padottu haluaa tulla näkyviin, ne tunteet joita en ole halunnut tai pystynyt ennen kohtaamaan. Niiden kohtaaminen on välillä todella raskasta, mutta vain ottamalla ne vastaan, voi alkaa vapautua. Se pikkutyttö, joka ei saanut tarvitsemaansa tukea ja vastakaikua tunteilleen, hakee sitä nyt, aikuiselta minältä. Ja näin tapahtuu niin kauan, kunnes osaan vastata tuohon tarpeeseen. 

keskiviikko, 4. heinäkuu 2018

Pysähtyminen antaa tilaa tuntea

Kauan odotettu kesäloma alkoi viimein. Huomasin jo viimeisten työviikkojen olevan päivä kerrallaan läpi tarpomista. Stressin ja ärsykkeiden sietokyky alkoi heikentyä ja oman tilan ja levon tarve kasvaa. Ensimmäistä kertaa loppuunpalamisen jälkeen musta tuntui loman alkaessa, että ei ole kiire päästä mihinkään, ei kiire tehdä mitään. Syvin tarpeeni oli vain saada otttaa ensimmäiset päivät ihan pysähtymisen ja levon kannalta. Kuunnella itseä, omia tarpeita ja omia tunteita. Ennen tuo syvin tarve on jäänyt kuulematta, koska jokin kotiin jäämisessä ja pysähtymisessä on herättänyt pelkoa. Olen pelännyt niitä tunteita, joita tuo pysähdys voi nostaa pintaan. Jokin kotona olemisessa ja arjen pysähtymisessä on tuonut mieleen muistijälkiä loppuunpalamiseen ja niihin tunteisiin, joita silloin kotona ollessa heräsi. Siksi mulla on ollut kiire lähteä yleensä heti loman alettua mökille ja olenkin ollut siellä mahdollisimman paljon lomastani. Nyt olen vihdoin kohdannut noita tunteita siinä määrin, että tänä kesänä jokin onkin muuttunut. Ensimmäistä kertaa huomaankin, etten hinkuakaan mökille, että perheen kanssa mökkeily ja siihen liittyvät aktiviteetit, sosiaalisuus ja puolin ja toisin toisten tarpeiden ja toiveiden kuuntelu, ei olekaan se mitä juuri nyt kaipaan. Sen sijaan kaipaankin hiljentymistä, rauhoittumista, lepoa. Oman tarpeeni kuuntelua, tilaa omille ajatuksille ja levolle, omassa rytmissäni. Kun pelko kotona olosta on saanut väistyä, saakin sen alla oleva tunne ja tarve tilaa ja huomaankin kaipaavani jotakin muuta, mitä en ennen huomannut tarvitsevani. Aikaa minulle. 

Ensimmäiset päivät tuntuivat tosi hyviltä, oli ihanaa vain olla ilman aikatauluja ja rauhoittua. Sykkeeni oli matala ja keho tuntui kaikipuolin rentoutuneelta. Nukuin hyvin ja koin, että akkujen lataus oli alkanut. Kuitenkin muutaman päivän jälkeen olenkin huomannut jonkin alkaneen muuttua.

Se alkoi alaselän jomotuksella, joka säteili jalkoihin ja toi niihin kireän ja levottoman olon. Nukuin yöni levottomasti, pyörien paljon unissani ja havahtuen siihen pyörimiseeni aina ajoittain. Näin unta, jossa olin vihainen. Suutuin jokaisesta pienestä vastoinkäymisestä ja kiroilin ja raivosin unessa milloin kenellekin. Seuraavana päivänä kehoni alkoi mennä enemmän jumiin. Myös yläselkä alkoi oireilla, samoin keuhkojen alueella alkoi olemaan kutinaa ja pientä satunnaista kuivaa yskää. Kuin jokin olisi ärsyttänyt keuhkoja, mutta flunssainen olo ei kuitenkaan ollut. Mitä enemmän olen itseäni tutkinut ja kehon ja tunteiden yhteistä kieltä, olen tunnistanut näiden kehon tuntemusteni itselläni liittyvän usein mm. vihan tunteeseen, turvattomuuteen, ja ahdistukseen. Kehoni alkaa mennä jumiin, kun yritän pidätellä noita tunteita. Huvittavaa kuitenkin oli, että en kokenut mielen tasolla olevani vihainen tai ahdistunut, mutta kehoni viesti siitä ja alitajuntani tuki ajatusta unien kautta.

Seuraavana yönä näin taas unta, jossa raivosin. Herättyäni siitä ja jatkaessani taas unta, näinkin unessa makaavani sängyllä enkä päässyt siitä omin avuin ylös. Lihakset eivät totelleet vaan olivat niin veltot, että ponnistaminen ylös oli täysin mahdotonta. Tarvitsin toisen ihmsen vetämään itseni ylös ja sitten kaaduinkin taas uudelleen, purskahtaen siinä kohtaa itkuun. Heräsin kyyneleet silmissäni. Tämän jälkeen huomasin kehoni menneen vielä tukkoisemman tuntuiseksi. Tuntuu, kuin koko kehon lihakset olisivat jollakin tapaa jännittyneet. Tässä kohtaa aloin myös tunnistaa tunteet itsessäni myös mielen alueella. Jollakin tapaa olen ahdistunut, surullinen ja vihainen, vaikka en koe tässä ketkessä siihen mitään syytä. Ehkäpä pysähtyminen antoi tilaa tunteille, joita olen onnistunut sivuuttamaan arjen kiireiden keskellä? Ehkäpä väsymys, joka tulee kun pysähtyy ja antaa sille luvan tulla, nostaakin esiin myös näitä tunteita? Ehkäpä minulla onkin vielä käsittelemättä asioita liittyen yksin olemiseen? En tiedä, eikä sillä lopulta ole tässä kohtaa väliäkään. En oikeastaan jaksa edes miettiä sen suuremmin syitä, mitä taas ennen tein hyvinkin ahkerasti, jos jokin tunne nousi. Annan näiden tunteiden nyt vain olla ja pyrin sanoittamaan ja hyväksymään niitä. Samalla kuitenkin, tuntuu hyvältä olla kotona, tuntuu hyvältä saada vain olla ja on ihanaa, että on loma. Ja tuntuu hyvältä, että uskallan ja pystyn olla näiden tunteiden kanssa, etten yritä juosta niitä enää karkuun, vaikka joku osa kehossani yrittääkin niitä vielä pidätellä. 

Loma ja pysähtyminen ei aina tarkoita, että kaikki on ihanaa ja täydellistä, että tuntee vain mielihyvää ja täydellistä rentotutumista. Pysähtyminen ja lepo voi toimia myös stimulaationa niille vaikeammille tunteille, joille ei ehkä muuten ole ollut aikaa tai halua kohdata. Joita on ehkä huomaamattaankin onnistunut ohittamaan. Samalla voi kuitenkin suhtautua itseensä myötätuntoisesti ja rakastaen, tehdä niitä lomaan kuuluvia mukavia asioita siinä määrin, mikä tuntuu hyvältä ja sopivalta ja ottaa ihan aikaa rentoutumiseen. 

 

                                      stopandbreathe.jpg

lauantai, 19. toukokuu 2018

Vuoristoradan kyydissä

Luin tänään muistiostani terapeuttini sanat helmikuulta, jolloin olimme puhuneet peloistani ja reaktioistani liittyen parisuhteisiin ja miehiin. Hän sanoi, että kun parisuhteessa läheisyys lisääntyy, mussa aktivoituu pelko joka saa mut katkaisemaan yhteyden tunteiltani ja ottamaan etäisyyttä toiseen. Toisin sanoen, hylkään itse itseni ennenkuin toinen ehtii sen tehdä. Tuota muistiota kun luin, voin todeta että paljon on menty eteenpäin muutamassa kuukaudessa. Läheisyyden ja hylätyksi tulemisen pelko enää harvoin saa mussa reaktion, että katkaisisin tunteiltani yhteyden. Nykyään yhä enenevissä määrin mä todella tunnen tunteeni. Niin hyvät kuin huonotkin. Pelko sen sijaan ei ole kadonnut. Mutta se on muuttanut muotoaan. Ja joka kerta kun jokin tilanne sen saa pintaan, ei se enää seuraavalla kerralla vastaavassa tilanteessa nouse samalla tavalla. Mutta paljon niitä ikävien ja vaikeiden tunteiden sietämisiä ja kohtaamisia olen joutunut viime aikoina työstämään.

Tuntuu kuin menisin tunteiden vuoristoradassa, jossa välillä on tasaisempaa, sitten tulee nousuja ja laskuja ja välillä jokin pieni asia, saakin mut yhtäkkiä suistumaan kuin raiteiltani. Tuo raiteilta suistuminen tapahtuu, kun koen että menetän kontrollin. Ja kun koen menettäväni sen parisuhteessa, (jota tapahtuu usein, koska lopulta en voi kontrolloida tätäkään asiaa) menetän sen myös tunteideni suhteen. Tuntuu, että vihan ja surun tunteet kuin vyöryvät yli ja katastrofiajatukset alkavat nostaa päätään. Näen parisuhteeni vain haasteiden ja uhkakuvien kautta ja suren jo valmiiksi menettämisen ja pettymyksen tuskaa, vaikka varsinaisesti mitään siihen viittaavaa ei olisikaan tapahtunut. Järki sanoo, ettei tunteille tuossa määrin ole syytä, mutta se järjen ääni jää tuon tunnekuohun kanssa kakkoseksi. Alan tulkita tilanteita tuon hylkäämisen tunteen kautta ja etsimään toisesta tai parisuhteesta syitä, jotka vahvistaisivat sen pelon todeksi, että se on tuhoon tuomittu. Ja näistä tulkinnoista tulee mulle kuin toinen totuus. Samaan aikaan kun järki sanoo, että pelot ovat vain omaa tulkintaani ja mielikuvituksen tuotetta, ei tunne siltikään päästä irti ja se puhuu toista. Tuolloin on vaikeaa luottaa, että ehkä tässä voisikin käydä hyvin. Alan enemmänkin ajatella, että joko suhde kaatuu olosuhteiden haasteisiin tai sitten toisesta löytyy jokin sellainen piirre, joka koituu suhteemme kohtaloksi. Tai jos ei näistä kumpikaan, niin sitten toinen kyllästyy muhun, mun aaltoiluun, mun epävarmuuteen ja pelkoihin eikä kestä mun tunteita.

Voin sanoa, että tuo tunne on yksi vaikeimmista sietää. Mutta tiedän myös, että muuta vaihtoehtoa ei ole kuin käydä ne läpi. Vain sitä kautta voi vapautua. Ja onneksi saan tässä vuoristoradassa kokea myös niitä onnellisuuden huippuja. Kun olo on kevyt, tasainen ja niin kiitollinen siitä ,että saan olla juuri tämän ihmisen kanssa. Ja tähän mennessä kaikki pelkoni ovat lopulta näyttäytyneet aiheettomiksi. Mörkö on kadonnut, kun sen on kohdannut. Ja joka kerta olen saanut lopulta sen kokemuksen, että tämä ihminen edelleen on vierelläni ja välittää aidosti. <3  Toivon todella, että niin on myös jatkossakin. Ja että jonakin päivänä voisin pystyä jo luottamaan enemmän, ja suistumaan raiteilta vähemmän.

lauantai, 21. huhtikuu 2018

Itseilmaisun ja irtipäästämisen vaikeus

Mä olen loppuunpalamisen jälkeen harjoitellut sitä stressittömämpää suhtautumista asioihin. Taitoa päästää irti kierroksista, ja haitallisista ajatusmalleista. Rajaamaan työtäni niin, että se kuormittaisi mua mahdollisimman vähän. Hyväksymään itseni sellaisena kuin olen, armollisuutta itseäni kohtaan, Ilmaisemaan tunteitani ja tarpeitani. Ja aika hyvin mielestäni tässä onnistunkin. Mutta se, mikä mulla nouseekin nyt haasteeksi, on vapaa-aika. Ihmissuhteet. Tällä hetkellä näen, että riski uupumiseen onkin olemassa enemmänkin työni ulkopuolella. Koska en aina osaa päästää irti tai ilmaista itseäni.  Yritän kontrolloida asioita yksinäni, jonka myötä saan itseni kierroksille ja stressaantumaan. Ja pidän paljon asioita sisälläni. Tänään oikeastaan vasta konkreettisesti ymmärsin, miten herkästi ja huomaamattani pidänkään asioita sisälläni. Miten mulle onkaan vaikeaa tuoda esiin asiaa, joka jää mietityttämään, painamaan ja lopulta alan tulkinnan kautta kasvattamaan sitä suuremmaksi mitä se onkaan ja näkemään ongelmia ja uhkia siellä, missä niitä ei ehkä edes ole. Ja vain siksi, etten sano asiasta heti ääneen. Sanon vasta, kun olo alkaa pääni sisällä käymään tukalaksi, jopa sietämättömäksi. Vasta sitten, kun olen jo tulkinnut sitä sen katastrofiajatuksen kautta pääni sisällä. Tänään myös ymmärsin, että oikeastaan en yritä kontrolloida vain niitä ns. negatiivisia tunteita, vaan myös niitä myönteisiä. Kiintymistä, rakastumista, välittämistä. Ja miksi sitten olen toiminut näin? Siksi, koska olen peilannut näiden ilmaisua siihen mun omaan sitoutumisen ja läheisyyden pelkooni. Ajatellut, että toinen saattaa ahdistua jos vaikka ilmaisen, että mun tarve olisi viettää enemmän aikaa yhdessä. Pelännyt, että toinen alkaa vetäytyä, jos ilmaisen haluavani enemmän jotakin. Mutta tällä ajattelutavalla mä keskityn omien tarpeideni kuuntelun sijaan toisen tarpeisiin, joita en lopulta edes tiedä, vaan kuvittelen vain tietäväni sen pohjalta, miten itse olen joskus käyttäytynyt. Ja lopulta tässä on myös se puoli, että mitä enemmän olen sanomatta ja kysymättä, sitä enemmän elän omien tulkintojeni varassa, jotka usein kallistuvat sinne pessimistiseen suuntaan. Siihen ajattelumalliin, joka odottaa että jotakin pahaa tapahtuu. Ja luodakseni taas itselleni turvaa, mun tulisi sanoa ne asiat ääneen jotka mietityttävät. Tarkentaa, kysyä, ilmaista tunteeni. Kommunikointi, siinä avainsana tähän kaikkeen. Sen kautta on myös helpompi päästää irti ja olla stressaamatta. Sen sijaan, että kannan asioita sisälläni yksin, ne tulisi jakaa. Silläkin uhalla, etten aina vättämättä heti tule ymmärretyksi. 

Tänä viikonloppuna olen väsynyt. Pää on käynyt kierroksilla ja olen vain miettinyt, että missä se Stop -nappula mahtaa olla, jolla saisin ajatukset pysähtymään, kun olo on jo kuormittunut.  On vaikea päästä täysin rentoon ja läsnäolevaan tilaan, vaikka huomaankin olevani väsynyt. Se on olotilana hyvinkin epämiellyttävä. Pää käy kuin ylikierroksilla ja olen ikäänkuin pääni sisälllä, enkä saa aivojani lepotilaan, vaikka haluaisin. Palaaminen oman mielen myllerryksistä läsnäolevaksi tähän hetkeen ei ole aina helppoa. Puhuminen ja yhteys toisiin auttaa usein jonkun verran ja niin se teki nytkin. Mutta kokonaan se ei tätä olotilaa katkaissut. Joskus se vaatii enemmän ponnisteluja ja ihan läsnäoloharjoituksia. 

perjantai, 20. huhtikuu 2018

Ne hämmentävät tunteet

..Joita ei aina itsekään ymmärrä. Kuin putoaisi jonnekin tunteiden mereen,  tiedostaen samalla että nuo tunteet joita tässä hetkessä kokee, eivät lopulta ole tästä hetkestä. Elän menneessä, menneen herättämissä tunteissa: Itken, vihaan, pelkään. Reaktio on aito, mutta samalla kuin joku järjen ääni puhuisi sisimmässä, että oikeasti ei ole syytä murehtia, ei syytä pelätä, eikä aihetta vihaan. Kaikki on hyvin. Sisin ja keho eivät vain usko tuota ääntä, tunne nousee tuota ääntä voimakkaammaksi. En ole balanssissa mieleni ja sydämeni kanssa.

Tänään mietin hieman kauhun sekaisilla ajatuksilla, että mitähän mä vielä joudunkaan tunnetasolla kohtaamaan sisimmässäni parisuhteen myötä. Ja kestänkö sen? Entä kestääkö toinen siinä vierellä, jos tunteet vievät mut useinkin mukanaan ja saavat hetkeksi kuin raiteiltaan? Tuntuu kuin jotain hallitsematonta nousisi esiin. Jotain niin voimakasta, etten pysty sitä kontrolloimaan. Ja mitä enemmän yritän sitä kontrolloida (siitä huolimatta, etten pysty), sen voimakkaammin se puskee pintaan. Kuin se olisi päättänyt, että nyt nämä käydään läpi, halusit tai et. Eikä siihen voimakkaaseen aaltoon, siihen putoamiseen, tarvita välttämättä kuin joku pienen pieni asia, ja taas mennään.  Hetken olen balanssissa ja kiinni tässä hetkessä ja sitten taas jokin ajatus tai tulkinta saa mut noiden tunteiden valtaan. Kuin joku trauma mussa eläisi ja oikein etsisi sitä pientä kipinää roihahtamiseen.

Pelkään niin helvetisti. Pelkään, että menetän, pelkään että petyn, pelkään että tulen hylätyksi. Ja kuin jokin mussa jo valmistautuisi sen pelon todeksi tulemiseen. Kokien surua ja vihaa jo valmiiksi, kieltäen itseään iloitsemasta siitä ihanasta mitä on saanut. Ja samalla noiden tunteiden keskellä tiedostan, että se mihin uskoo, sitä itseasiassa tekee todeksi. Jos annan pelolleni vallan ja alan toimimaan sen kautta parisuhteessa, saatan tehdä parisuhteelleni hallaa ja jopa aiheuttaa oman pelkoni vuoksi sen, mitä eniten pelkään.