perjantai, 5. heinäkuu 2024

Pieniä ja suuria kiitollisuuden aiheita

Aloitin lomani taas tuttuun tapaani vellomalla muutaman ensimmäisen päivän tunteissa. Tämä taitaa olla mulle jo sellainen normi tapa, että kun loma alkaa ja olisi aikaa tehdä kaikkea mukavaa, tipahdankin hetkeksi kaikkeen siihen mitä olen paennut suorittamiseen. Surin leikkauksesta toipuvaa ja vanhenevaa koiraani, jonka luopumista jo henkisellä tasolla työstän. Ikävöin itsenäistynyttä ja omilleen keväällä muuttanutta lastani, surin ja kaipasin perhesuhteitani, joiden kaipaisin olevan läheisemmät. Surin sinkkuna olemista ja sitä, että kaiken mukavan tekeminen ei tunnukaan niin mukavalta jos vaihtoehtona on vain oma seura. Tuntui vaikealta kääntää noita ajatuksia sinne positiiviseen ja nähdä mahdollisuuksia esteiden sijaan. Sen muutaman päivän velloinkin itsesäälissä. Loman alkua on myös varjostanut tosiaan koirani toipuminen ja pelko siitä, jos se ei toivukaan ja joudunkin raskaiden päätösten eteen. Sen päätöksen jo tein, että enää ei leikata. On kulunut neljä kuukautta, neljä pitkää ja ahdistavaa ja monien tunteiden sävyttämää kuukautta. Epätoivosta kiitollisuuteen, pelosta ja surusta hetkellisiin ilon tunteisiin. Eilen oli kolmas kontrollikuvaus, jonne menin pelon ja ahdistuksen sekaisin tuntein. En enää uskaltanut olla kovin toiveikas.  Mutta vihdoin sainkin hyviä uutisia, jalka on luutunut ja normaaliin elämään on lupa palata! Olen niin helpottunut ja kiitollinen. Ja toivon ja rukoilen, että leikkausen kautta saimme vielä lisää terveitä ja hyviä yhteisiä vuosia. Tänään painoin pääni koirani päätä vasten, suukottelin ja kuiskin korvaan "olethan täällä vielä hetken". <3 ovat ne karvakaverit niin rakkaita, että sydän välillä meinaa pakahtua. 

Tuon suuren kiitollisuuden aiheen rinnalla koen kiitollisuutta niistä pienistäkin asioista, joita tuo helpottava tieto toi mukanaan: siitä, että saan antaa niin itseni, kuin koiranikin kulkea vapaasti omaan tahtiin lenkillä, ja koska minun on helpompi hengittää lenkeillämme, mun rentoutuminen heijastuu myös koiraani reippaampina askeleina. Toinen kiitollisuuden aihe on korvalävistykseni, jonka otin 9kk sitten ja se ei vain tuntunut parantuvan. Sitkeästi yritin sitä hoitaa, koska en olisi halunnut luovuttaa. Lopulta lävistys alkoi olemaan enemmän rasite kuin ilo, joten päädyin ottamaan sen pois. Miten ihanaa onkaan 9kk jälkeen painaa pää tyynyyn ilman, että lävistystä tarvitsee varoa. Sukia hiuksia ja pukea paita päälle ilman, että tarvitsee varoa osumaa korvaan ja sen tuottamaa kipua. Ihanaa! Pieniä iloja, pieniä asioita joista osaa nauttia kun ne on hetkeksi menettänyt. 

Yllätyksekseni myös huomasin yhtäkkiä heränneen pientä utelaisuutta ja kiinnostusta erästä ihmistä kohtaan, jota en hetki sitten vielä ajatellut muuna kuin kaverina. Se pieni herännyt kiinnostus ja kipinät tuntuvat samalla kivalta, yllättävältä, hämmentävältä ja myös pelottavalta. Onneksi tunnumme kuitenkin olevamme aika samalla sivulla sen suhteen, miten tässä edetä. Kiire ei ole. Ehkä juuri siksi tunteet uskalsivatkin tulla esiin. Voimme ehkä yhdessä tutkia rauhassa, voisiko tästä syntyä jotakin. Ja jos ei, ainakin tuntuu mukavalta hieman uskaltaa heittäytyä näihin tunteisiin, joita en ole kokenut viime aikoina kovinkaan paljon. 

perjantai, 24. toukokuu 2024

Hiljaisuus antaa tunteille tilaa

Sain pari päivää sitten lopputyöni palautettua. Vielä on viikon verran opintovapaata jäljellä, jonka kyllä ajattelin myös hyödyntää pariin syksyllä alkavan kurssin tehtäviin keventääkseni viimeistä etappia ennen valmistumista. Mutta niiden kanssa ei ole kiire enkä aio täyttää päiviäni koneella istumiseen. Huomaan nimittäin olevani myös väsynyt, sillä nämä kaksi kuukautta ovat olleet aika stressaavia. Ja nyt kun suurin työ on saatu päätökseen, on myös aikaa omille ajatuksille ja tunteille enemmän. Ja huomaankin, että tässä hiljaisuuden ja pysähtymisen tilassa niitä alkaa nousta.

Vasta nyt, muutama viikko lapseni omilleen muuton jälkeen alkaa konkretisoitua se, että pesä todellakin tyhjeni. Ettei ole kyse vain hetken poissaolosta, niinkuin armeijassa, vaan kahden elämän erilleen muutosta. Uuden elämänvaiheen alusta. Siitä, että ovi ei enää käy, huoneesta ei kuulu pelaamisen ääniä emmekä ole enää päivittäin lähellä toisiamme. Kun mieli alkoi ymmärtämään tämän, myös ikävän ja luopumisen tunteet alkoivat nousta pintaan. Muuttopäivä ja sen jälkeiset päivät menivät vielä sellaisessa alkuhuumassa. Olin jo pitkään suunnitellut miten uudistan poikani huonetta ja saan kotiani järjestettyä uudelleen, kun yksi huone vapautuu. Samalla olin myös innoissani ja ylpeä poikani uudesta elämänvaiheesta, itsenäistymisestä ja omasta kodista. Tuntui myös vapauttavalta saada enemmän omaa tilaa, hiljaisuutta ja vapautta olla kotona miten itse haluaa. Ostaa vain itselleen ruokaa ja siivota vain omia sotkuja. Ja edelleen nautin myös tämän uuden elämänvaiheen tuomista hyvistä ja jo odotetuista eduista. Mutta samalla ikävöin ja kaipaan. Olemmehan olleet kaksi poikani kanssa tiiviisti jo monen monta vuotta. Ja yhtäkkiä sitä ei olekaan.

Uusi elämänvaihe herättää myös huolta: miten yhteydenpitomme rakentuu nyt, kun sitä ei luonnostaan tapahdukaan? Etäännymmekö toisistamme, ja miten ylläpitää sitä yhteyttä ja pysyä läheisissä väleissä? Pysynkö enää kartalla poikani elämästä ja kuulumisista? Tiedän, ettei puhelimen välityksellä yhteydenpito ole se vahvuuteni. Emmekä ole tähän asti juurikaan olleet sitä kautta yhteydessä, sillä olemme nähneet melkein päivittäin. Mutta nyt kun emme näekään niin usein tai välttämättä edes joka viikko, tulisi vahvistaa tätä puolta ja löytää se sopiva tapa ja rytmi pitää yhteys toiseen. Samalla myös olen hieman epävarma siitä, minkä verran olisi hyvä olla yhteydessä, etten tuppaannu poikani elämään liikaa. Itsenäistyvä nuori kun tarvitsee myös sitä omaa tilaa. Toisaalta, ehkä hänkin pohtii ja toivoo näitä samoja asioita. Ehkä molemmat ovat tämän uuden elämänvaiheen edessä vähän sormi suussa, että mitenkäs nyt. Ehkä pitää myös luottaa siihen, että toinen kyllä ilmaisee jos haluaa enemmän omaa rauhaa. Ja ehkä liikaa taas mietin, mitä toinen mahdollisesti ajattelee tai toivoo, sen sijaan että toimisin sen mukaan miltä itsestäni tuntuu. Hylätyksi tulemisen pelko. Sehän tässä taas on aktivoitunut. Ja siihen liittyen riittämättömyyden tunne. Sellainen tyhjyys, kun se äitiyden ja vanhemmuuden roolin tuoma merkityksellisyyden tunne vähän kuin rapisee ja etsii uudenlaista pohjaa. Sellaista, jossa minua ei tarvitakaan enää niin paljon. 

Onhan tämä iso asia. Oikeastaan aika valtava. Ja se herättää itsessä vähän kuin sellaisen henkisen kriisin. Mille on annettava vain aikaa ja tilaa. Nyt tuntuu tältä ja nämä tunteet kuuluvat osana tähän uuden alkuun ja siihen totutteluun. Tunteiden kautta voi myös löytää jotakin uutta ja niiden avulla ohjaudun ehkä myös sitä kohti, mitä kaipaan. Uudenlaisen suhteen rakentamiseen poikani kanssa, yksin olemiseen ja oman elämäni täyttämiseen sellaisilla asioilla, jotka ovat itselleni merkityksellisiä. Tämän kautta voin myös tutustua itseeni uudella tavalla. Kun jokin muuttuu, myös, minä muutun. 

tiistai, 21. toukokuu 2024

Kun sitä itseään osuu tuulettimeen..

Tänään pistin opinnäytetyöni palautukseen. Opintovapaata on vielä tämä ja ensi viikko jäljellä, mutta totesin että nyt en vain jaksa enää viilata. Antaa olla. Arvosana on sitten se mitä on, parhaani tein. Ainakin alan jo uskomaan, että valmistun todella jouluna. Alkuun pelkäsin, että saanko koko loppytyötä tehtyä, mutta teinkin sen jo etuajassa. Jotenkin aina siihen tarttuessa löysin sellaisen rauhan ja läsnäolon tilan, jossa tuntui että hahmotin mitä olen tekemässä ja miten. Ja siitä olen kiitollinen.

Muuten tämä opintovapaa ei olekaan sitten ollut sitä läsnäolon ja rauhan tilaa. On menty tunteesta toiseen, turvattomuuden, ahdistuksen, epävarmuuden, surun ja pelon läpi vuorotellen ja samaan aikaan. Eilen tuli taas uusi takaisku, tällä kertaa toiseen koiraani liittyen. Itkin, että eikö tämä ikinä lopu, kokoajan jotain..ja surin koiriani, sitä aikaa kun joudun heistä luopumaan ja mitä kaikkea vielä sitä ennen tapahtuu. Ja osaanko tehdä oikeita ratkaisuja molempien hyväksi. Tehdä päätöksen, että nyt riittää, enää emme leikkaa tai enää emme hoida tai kuntouta. olen tämän kahden kuukauden aikana rampannut lääkärissä, soitellut kysyen neuvoja ja lähetellyt lääkäriin kuvia arvioitavaksi milloin mistäkin. Mikään ei ole mennyt niin, miten oppikirjoissa ja mihin alunperin uskoin ja luotin. Enää on vaikea edes uskoa. Tuntuu, että kahlaan vain tunteissa ja olo alkaa olemaan kääntynyt toiveikkaasta lannistumisen puolelle.

Huomaan, että tämä on järkyttänyt mun turvallisuuden tunnetta ihan yleisestikin. Se on sohaissut sinne mun turvattomuuteen, jota olen kontrolloimalla koittanut säädellä. Nyt kun on toistuvasti tuntunut, että kontrolli ikäänkuin pettää ja vaikka kuinka yritän parhaani, ei lopputulos ole toivotunlainen ja toivoa herättävä, on turva jalkojen alla alkanut horjua. Se olotila, kun paskaa osuu tuulettimeen... ja juuri kun uskallat taas luottaa että asiat selviävät ja kaikki on hyvin, tuleekin taas takavasemmalta lisää.  Tuntuu ettei uskalla enää luottaa mihinkään tai tehdä mitään, jotta ei taas uusia katastrofeja syntyisi. Vaikka eihän niitä voi välttää, jos ovat tullakseen. Kaikkea kun ei voi mitenkään ennakoida tai varoa, kun nytkin kaikki se mitä on tullut, on ollut jotain mihin en ole osannut edes varautua. Lopulta sillä kontrolloimisella ja varautumisella vain uuvuttaa itseään lisää jo muutenkin kuormittavassa hetkessä. Mutta helpommin sanottu kuin tehty, on päästää irti siitä mallista, joka on itsessä niin syvään juurtunut. 

Eilen itkin myös sitä, miten yksin koen olevani näiden murheideni kanssa. Toki voin jakaa ystävilleni, mutta tällaisina hetkinä konkretisoituu myös sen kumppanin merkitys arjessa, jakamassa huolia ja vastuuta. Ihminen, jonka kanssa voi yhdessä pohtia miten edetään. Tämän opintovapaan aikana on tapahtunut monenlaista. Myös tällä saralla. Kumppania mulla ei ole, mutta ensimmäistä kertaa edellisen parisuhteen jälkeen on tullut olo, että alan ehkä olemaan jo valmis tapailemaan ja antamaan mahdollisuuden jollekin uudelle. Ainakin varovaisen uteliaana tutkimaan omia tunteitani ja tutustumaan uusiin ihmisiin. Hiukan ehkä nauttimaan myös sinkkuelämästä deittailun merkeissä, mikä ei kuluneen 3 vuoden aikana ole juurikaan kiinnostanut. Rehellisesti sanoen olen jopa välillä nauranut kokevani olevani vähän kuin sisältä kuollut, kun kukaan mies ei tunnu saavan mitään viisaria värähtämään! Ilokseni sain kuitenkin nyt huomata, että joku sentään herätti mussa tunteita eloon. Myös sen läheisyyden kaipuun, joka sekin on ollut kuin kuopattuna. Ehkä tähän on vaikuttanut osaltaan se, että pesä tyhjeni ja poikani muutti pois kotoa. Ehkä joku tyhjyyden tai yksinäisyyden tunne saa haikailemaan parisuhdetta enemmän. Ehkä vaikutusta on myös keväällä, joka tuntuu kyllä deittimarkkinoilla herättäneen liikehdintää ja eloon heräämistä muissakin. Ehkä myös opintovapaalla, kun on ollut yksi asia vähemmän arjessa. Työn ja opintojen ohessa kun ei hirveästi ole ollut aikaa ja energiaa pohtia deittailua tai parisuhteen rakentamista. 

Onhan tässä siis ollut kaikenlaista...lapsen omilleen muutto, huolet koirista ja elämäni ensimmäisen yliopistotason lopputyön työstäminen, sekä omien pelkojen kohtaaminen deittailun kautta.. mutta ehkä se mitä elämä tämän kautta haluaa opettaa, on sen epävarmuuden hyväksyminen. Sen, että on osattava päästää irti ja vain hyväksyä. Ja sen, että kaikkea en vain voi kontrolloida. Sillä sitähän elämä on: keskeneräisyyyttä ja epävarmuutta. Asioita, jotka vain tapahtuvat. Tunteita, joita ei haluaisi tuntea, mutta jotka nyt vain on pakko ottaa vastaan.

Olen onneksi saanut näihin päiviin mahtumaan myös mukavia hetkiä. Liikuntaa, lounaspaikkoja, kesäisistä säistä nauttimista sekä aikaa ystävien ja perheen kanssa. Ja uusiin ihmisiin tutustumista. Olen  myös nauttinut siitä, että olen saanut itse määritellä aikatauluni ja aloittaa aamut omaan tahtiini. Ja kiitollinen olen, että kaiken tämän eläinlääkärissä ramppaamisen keskellä olen pystynyt helposti järjestämään kaikki käynnit eikä ole tarvinnut miettiä työtä. Paljon on siis aihetta myös kiitollisuuteen, vaikka välillä mieli vaipuukin sýnkempiin vesiin. Tänään taas hengitän, ja toivon että  saan tällä kertaa toiveikkaita uutisia elänilääkäristä. Jos taas en, on vain hyväksyttävä ja luotettava että elämä siltikin, ja tänäänkin kantaa. Ja tunnettava taas kerran se, mikä tuntuu. 

sunnuntai, 14. huhtikuu 2024

Tunteiden aallokossa

Mun opintovapaa on pistänyt mut kohtaamaan mun tunteita, erityisesti pelkoa. Olo on ollut vähän kuin aallokossa. Jossa välillä seison rantaviivalla ja aallot vain koskettavat lempeästä jalkojani, välillä taas on tuntunut kuin olisin kävellyt liian syvälle ja aalto meinaa pyyhkäistä päälleni ja viedä mukanaan. Noina hetkinä olen joutunut tekemään paljon töitä itseni kanssa, että olen saanut pidettyä pääni pinnalla ja vietyä itseni takaisin turvallisemmille vesille. Kun olen ollut tuon aallon keskellä, on vesi roiskunut ja pyyhkinyt kasvojani niin, että on vaikea nähdä eteensä ja hengittää. Tuo olotila kuvastaa mielestäni hyvin ahdistusta. Silloin, kun ahdistus on suurinta, on ikäänkuin sen pelon keskellä, kaikki hälytyskellot kilkattamassa ja on vaikea nähdä asioita ja tilanteita selkeästi, suhtautua niihin järkevästi ja realistisesti. Silloin silmät näkevät kaiken vain uhkien kautta ja omat ajatukset uskovat kaiken, mitä uhkia mieli syöttää tuossa tilassa. 

Pelon tehtävä on varoittaa vaarasta ja suojata. Se voi kuitenkin myös kaventaa näkökykyä ja saada uskomaan tarinoita, jotka eivät olekaan totta. Jälkimmäisessä pelko toimii isäntänä, joka vie ihmistä. Vaikka roolien tulisi olla toisin päin. Kun mieli ja keho ovat hälytystilassa, uhkia näkee herkästi myös siellä, missä niitä ei ole. Asiat saavat turhan suuret mittasuhteet ja mieli rakentaa eteensä kuvan katastrofista. Tuosta aallosta, joka meinaa pyyhkiä päältä, jota en voi kontrolloida ja jonka alle saatan hukkua. 

Tämän opintovapaan aikana olen vuorotellen kulkenut turvan tilasta turvattomuuteen. Ja on myös tuntunut, että aina kun pääsen hetkeksi hengittämään turvaa, tapahtuukin jotain yllättävää ja odottamatonta, joka saa mut takaisin tuonne aallon keskelle. Tämä taas on vain vahvistanut mun mielen tulkintaa siitä, että en ole turvassa ja mitä vain pahaa voi tapahtua. Tuossa tilassa on vaikea luottaa, että asiat menisivätkin hyvin. Viime aikoina huolta on herättänyt mun koira, mun perheen jäsen ja taludellinen tilanteeni. Lisäksi lapseni kotoa pois muuttaminen häämöttää jo ihan nurkan takana ja kandin tutkielma, jonka vuoksi opintovapaata vietän, tuo myös omat epävarmuuden ja ahdistuksen tunteensa. Kuitenkin suurin ongelma on minä itse. Se, mitä ajatuksia alan seurata ja uskoa, mitä ajatuksia ja tunteita vahvistan ja mille uskomuksille annan minkäkin verran valtaa. Eilen illalla olo oli taas levoton. Huomasin, että ahdistus kyti jollain tavalla taas kehossa ja odotti sitä kipinää tai kimmoketta päästä valloilleen. Niin siinä sitten kävikin, kun koitin käydä nukkumaan. Mieli hyppäsi taas aallokon keskelle ja katastrofien kuviin. Mitä jos, mitä jos, mitä jos... Totesin, että tässä tilassa saan viettää unettoman yön jos nyt annan tälle vallan. Niimpä tein kaikkeni, että pääsisin takaisin turvaan. Kuuntelin ahdistusta ja tunteita sen takana ja annoin taas itkun tulla. Tämän jälkeen kirjoitin itselleni ylös, mitkä asiat puhuvat sen puolesta, että juuri nyt ei ole mitään hätää ja kaikki on hyvin. Hengittelin, rukoilin ja tein vielä loppuun Eft-naputtelua. Huomasin, että oloni alkoi tasaantua ja aika pian sainkin sitten unen päästä kiinni. 

Epävarmuus on inhottavaa. Se nostaa esiin kontrollin menettämisen pelkoa. Silti kuitenkin koko elämähän on lopulta yhtä epävarmuutta. En voi tietää enkä kontrolloida, mitä nurkan takana on, mitä seuraavan viiden minuutin päästä tapahtuu. Tuo epävarmuuskin pitäisi vain pystyä hyväksymään ja elämään sen kanssa. Turvan tunnetta vahvistaakseen onkin tärkeää koittaa pitää mieli tässä hetkessä ja keskittyä vahvistamaan sitä, mikä on totta juuri nyt. Useimmiten katastrofi kuvat päässämme eivät kerro totuudesta, vaan siitä, mitä pelkäämme tapahtuvan. 

Tällä hetkellä tunnen paljon pelkoa ja surua, jotka ilmaisevat itseään ahdistuksen kautta. Turvan tunnetta vahvistaa myös, kun olen kosketuksissa noihin todellisiin tunteisiini ahdistuksen takana. Kuuntelen niitä, annan niille tilaa ja pyrin vastaamaan tarpeisiin niiden taustalla. Suru tarvitsee tilaa, lempeyttä, hidastamista, pysähtymistä, kannattelua. Pelko taas turvaa, varmuutta, suojaa, tukea. Tältä nyt tuntuu, ja hyväksyn sen . Annan tunteiden olla, ja silti voin toimia ja elää. Aallon päällä voi uida tai kellua. Kun päästän irti, saankin huomata että aalto kannatteleekin mua ja kuljettaakin mut kohti rantaa. Mutta mitä enemmän jähmetyn paikalleni ja pyristelen sen otteessa hädissäni, sen vaikeampaa on pitää pää pinnalla ja tuntea turvaa. 

 

maanantai, 25. maaliskuu 2024

Painekattila

Muistan vieläkin niin selvästi, kun loppuunpalaessani istahdin psykologin tuoliin ja kuvasin oloani. Sanoin, että musta tuntuu kuin olisin vuosia sullonut tunteita purkkiin ja nyt ne räjähtivät ulos. Silloin olin hyvin ahdistunut ja tuo tunne oli ollut läsnä jo pitkään. Ahdistus on kuin painekattila. Kun tuntee ahdistusta, on hyvin vaikea tuntea muita tunteita. Ahdistus kertookin juuri siitä, että yhteys itseen on katki. Loppuunpalamista edeltäneessä parisuhteessa ahdistus oli enemmän tai vähemmän läsnä kaikki ne 10 yhteistä vuotta. Kun erosin, löysi ahdistus uusia muotoja ja kohteita. Lopulta tuli sitten romahdus, kun en jaksanut enää kantaa sitä painetta mukanani. 

Pahimmankin ahdistuksen keskellä mulle antaa toivoa mun usko. Siihen mä tukeuduin myös loppuunpalaessani, kun tuntui että muuta toivoa ei enää ollut näköpiirissä. Mun koirani herättämän surun ja pelon keskellä saan toivoa rukouksesta ja lohtua jälleennäkemisen toivosta. Siitä ajatuksesta, että myös eläimet, erityisesti ne ihmisten rakastamat, saavat jatkaa elämäänsä jossain toisessa ulottuvuudessa. Ilman kipuja ja täydellisen onnellisena. Ja siellä voimme vielä jonain päivänä kohdata. 

Ahdistuksen hetkinä on kuitenkin hyvin vaikeaa päästä käsiksi noihin tunteisiin. Tuntuu, kuin tunteiden päällä olisi tulppa mitä on hyvin vaikea saada auki, vaikka haluaisi. On vain se painekattilamainen olotila, jossa  keho on jännittynyt, kuormittunut ja mieli jumissa uhkakuviin ja ahdistuksen sävyttämiin ajatuksiin. 

Tänään eläinlääkäristä soitettiin. En ehtinyt heti vastaamaan ja valmiiksi ahdistunut ja valpas mieleni alkoi tietysti heti miettiä syitä soitolle ja kehitellä  jotain syytä paniikkiin, vaikka järki sanoi että tuskin nyt mistään sellaisesta on kyse josta tarvitsisi panikoida. Kun sitten vastasin puheluunm, selvisikin että puhelun syy olikin vain kysyä miten koirani voi. Jokin tuossa puhelussa liikautta mussa jotain. Mua kosketti tuo ele, sillä siitä tuli tunne, että koirastani välitetään. Vähän myöhemmin katsoin erään ystäväni suositteleman ohjelman kuolemanrajakokemuksiin liittyen ja luopumisen tuskasta löytyneestä toivosta, joka kumpusi uskosta. Tämä kosketti hieman lisää. Jostain putkahti mieleeni tämän jälkeen eräs vanha laulu, jossa puhutaan samasta aiheesta. Vihdoin painekattila purkautui ja tunteet ahdistuksen takana tulivat pintaan. Oli puhdistavaa ja helpottavaa tuntea ja itkeä se kaikki suru ulos. Tuntea taas valtavaa rakkautta koiraani kohtaan, samalla surua luopumisen ajatuksesta ja myös siitä, että hän tällä hetkellä on toipilas ja varmasti jossain määrin tuntee kipua, jota en voi taikoa pois vaikka haluaisin. 

Ahdistus on mulle kuin suojamuuri. Samoin kuin masennus. Mieli menee ikäänkuin sen taakse suojaan, jotta ei tarvitsisi kohdata niitä syvimpiä ja kivuliaimpia tunteita. Olen huomannut että mä monesti reagoin ahdistuksella. Nykyään kuitenkin, kun olen myös saanut kokea mitä on yhteys tunteisiin, tunteiden virtaaminen ja se olotila kun saa tunteet purkautumaan kehosta, tuntuu oikeastaan ahdistus aika kivuliaalta ja tukalalta olotilalta. Silti en vielä meinaa löytää aina keinoja päästä siitä tilasta ulos. Mä harjoittelen. Tänään se kuitenkin onnistui. 

                                                   "Lastenhuoneen seinälle kun katson
näen siinä kuvan enkelin
kulkemassa yli suuren rotkon
lapsia suojelee hän siivin valkoisin, valkoisin
Mä mietin joskus onko jotain muuta
jotain mitä en voi käsittää
onko jossain taivaan valtakunta
siellä minne ihmiset ei nää, ei nää

Kerro mulle jossakin on taivas
kerro siel ei ole kuolemaa
kerro mulle jossakin on taivas
kerro siellä Jeesus asustaa."
-Enkeli-