keskiviikko, 16. tammikuu 2019

Aggression eteenpäin työntävä voima

Tämän viikon olen ollut jotenkin hyvin voimallisesti kiinni aggression tunteessa. Kaikki nämä kysymykset ja kriiseilyt ovat herättäneet mussa sellaista kiukun tunnetta, liittyen tarpeeseen löytää vastauksia ja päästä eteenpäin. Löytää se suunta, jonne päin lähteä. Vihan tunteen tarkoitus on suojata, puolustaa, asettaa rajoja ja työntää eteenpäin. Tässä elämäntilanteessa ja näiden kysymysten äärellä aggressio saa juuri aikaan sen, mitä tarvitsen. Se antaa voimaa ilmaista mun ajatuksia, tarpeita ja tunteita ulospäin ja tehdä myös valintoja, jotka voivat auttaa vastausten löytymisessä. Huomaan myös tämän kaiken mussa heränneen keskellä olevani enemmän kosketuksissa tunteisiini, erityisesti siihen mitä kaipaan ja mikä on mulle tärkeää. Vaikka en kaikkia vastauksia tiedäkään, niin jokin valkeni mulle tänään. Mä haluan keskittyä nyt niihin asioihin, joiden tiedän olevan mulle tärkeitä ja vahvistaa niitä elämässäni. Niinkuin eräs lapsi mulle töissä viisaasti lausui kesken ruokahetken, kaikki loppuu aikanaan. Niin, elämä on rajallista. Sillä on merkitystä mitä valintoja teemme ja mistä pidämme kiinni, mitä rakennamme ja myös sillä, mistä päätämme irtisanoutua. On tärkeää miettiä, kenen kanssa elämää haluaa jakaa, kenet haluaa itseään lähelle tai lähemmäs, kenet taas kauemmas tai poistuvan kokonaan. Ne omat arvot ja niiden kuuntelu ja niiden mukaan eläminen. Ja mitä enemmän opin kuuntelemaan, sitä lähemmäs myös vastauksia pääsen. 

Ole nähnyt taas paljon unia tämän viikon, alitajunta työstää ehkä tätä kaikkea mitä mielessä liikkuu. Uniin on mahtunut niin pelottavia kuin myönteisiäkin asioita, riittämättömyyden tunnetta, kaipausta ja rakkautta. Ja ne ovat olleet hyvin tapahtumarikkaita ja vaihtelevia. 

tiistai, 15. tammikuu 2019

Kriiseilyä ja kysymyksiä

Tällä hetkellä tuntuu, kuin olisin ikäänkuin tien risteyksessä. Näen joka suunnassa jotakin, mutta en sitä mihin tie vie. Enkä tiedä minkä tien valitsisin. En myöskään sitä, yhdistyvätkö nuo tiet toisiinsa vai jätänkö todella sen taakseni, mitä en nyt valitse. Mielessäni virtaa kysymyksiä,:miten kauan on aikaa, mitä haluan, olenko valmis tähän, miltä tulevaisuus näyttää jos valitsen näin, uskallanko olla valisematta ja mitä jos tämän valinnan tehtyäni heräänkin 10 vuoden päästä katkerana siitä, että luovuin jostakin mitä en enää voi saavuttaa? Mitä juuri Minä haluan, mikä on minun reittini ja mitkä valinnat auttavat mua pääsemään tavoitteeseen, joka on, että vanhana voin katsoa elämääni taaksepäin ja nähdä, että kuuntelin valinnoissa sydäntäni, omia arvojani ja mitään ei tarvitse katua. 

Tällä hetkellä mieleni tuntee olevansa vähän kuin kriisissä ja täynnä epävarmuutta. Epävarmuutta työstäni, opiskeluista, haaveista. Mistä haluan pitää kiinni, mistä olen valmis luopumaan, jotten tunne luopuvani liian paljosta?  Epävarmuuta myös nykyisestä parisuhteestani. Siihenkin liittyy kysymyksiä, joihin ei juuri nyt ole vastauksia. Etäsuhde luo epävarmuutta, kun välissä on paljon kilometrejä ja molemmilla omilla tahoillaan elämät rakennettu. Löydämmekö vielä sen yhteisen elämän? Ja jos löydämme, kohtaako meidän haaveet ja tarpeet sekä toiveet tulevaisuuden suhteen? Olemmeko toisillemme niin sopivat, että yhteinen elämä kannattaa aloittaa, vai heräänkö jonakin päivänä tajuamaan, että rakkaus perustuikin turvattomuudelle ja tunnelukoille? Ehkä se suurin kysymys yhteisen elämän jälkeen on lapsi. Vieläkö haluan lapsen, olenko valmis aloittamaan kaiken alusta ja luopumaan myös sen kautta jostakin, ja tietyistä vapauksista joita nyt olen saanut, kun poikani on jo iso. Huomaan kysymysteni kanssa seilaavani puolelta toiselle, haluavani ja sitten taas en. "Jos" ja "mutta" löytää aina tiensä ajatusleikkeihin ja taas palaan mielikuvissani takaisin risteykseen. 

Nykyinen työni myös välillä tympii. Joskus tekisi vain mieli sanoa, että "Heippa, mä jätän tän sirkuksen nyt taakseni, pärjäilkää!" Ja siirtyä johonkin aivan muuhun. Tällä hetkellä työn epävarmuustekijät, ennakoimattomuus ja resurssipula tuntuvat vielä suuremmin rasittavammilta, kun yksityiselämässäkin on niin paljon epävarmuutta ja kysymyksiä. Kaipasisin edes johonkin varmuutta ja selkeyttä. Opiskelut ovat antaneet mulle paljon uutta potkua töihin ja myös rakentaneet sitä pohjaa sille toiselle suunnalle, jos tulen siihen pisteeseen, että seinä tulee vastaan nykyisessä työssä. Se antaa mulle vaihtoehtoja ja jonkinnäköistä tienviittaa myös toiselle alalle. Siltikään en koe vielä olevani siinä pisteessä opiskelujen suhteen, että voisin juuri nyt lähteä tekemään oppimaani työkseni. Koen, että tarvitaan vielä lisää jotakin. Vielä en ole kypsä. Mutta sekin vaatii rahaa, ja aikaa. Joka on taas pois jostakin muusta. Haluaisin myös pästä matkustelemaan enkä ole välttämättä valmis luopumaan siitä, jotta voisin opiskella. Koen tällä hetkellä jonkinasteista riittämättömyyttä, tuntuu ja pelkään että aika loppuu kesken. Erityisesti lapsi-asia vanhenee jo muutaman vuoden päästä. Sen olen päättänyt, että 40v jälkeen en raskaaksi enää halua. siinä kohtaa viimeistään voin sanoa, että se juna meni.  Mutta jos haluan vielä perustaa perheen, saanko aikaiseksi muuta vai jäänkö jumittamaan nykyiseen työhöni vielä ties kuinka moneksi vuodeksi ja miltä se sitten tuntuisi? Vai pystyisinkö lapsen kanssakin toteuttamaan suunnitelmiani opintojen suhteen ja etenemään? Toisaalta äitiysloma antaisi mahdollisuuden ottaa irtiotti ja mietintätauko nykyisestä työstä, mutta se vie myös voimia ja talouden tiukille. Olisiko opiskelu edes silloin mahdollista? Jos taas luovun ajatuksesta lapsen suhteen, jättäisikö se muhun tyhjiön ja herättäisikö jopa katkeruutta myöhemmin? Yritän punnita asioita, laittaa tärkeysjärjestykseen, mutta en vaan saa järjestystä aikaan. Uskon kuitenkin, että jossakin kohtaa vastaukset löytyvät. Ne ovat jo minussa ja kypsyvät tullakseen selkeämmin esiin. Mun on vain herkistyttävä kuuntelemaan sydäntäni ja luotettava viime kädessä sen ääneen. 

tiistai, 27. marraskuu 2018

Imetty häpeä

Terapeuttini sanoi mulle viime käynnillä, että mä olen imenyt itseeni toisen ihmisen häpeän. Tavallaan ymmärsin mitä se tarkoitti, mutta en ehkä ihan konkretian tasolla. Kunnes äsken se vain yhtäkkiä avautui mulle. Se häpeä on saanut mut sulkeutumaan lapsena, se häpeä sai mut pysymään parisuhteessa 10 vuotta, sen häpeän vuoksi en ilmaissut kenellekään miten huonosti voinkaan sen 10 vuoden aikana, en ehkä täysin edes itselleni. Enkä pystynyt tai halunnut häpeän vuoksi pyytää apua. Se häpeä sai mut piilottelemaan, ylläpitämään kulisseja ja valehtelemaan. Sen häpeän vuoksi mun on ollut vaikeaa rakentaa uutta suhdetta tai luottaa suhteen kestoon ja siihen, että mullekin voisi käydä hyvin. Mä olen tänään itkenyt, kuunnellut kehoani, hengittänyt ja taas kuunnellut ja itkenyt. Ja mieleeni on sen kautta alkanut rakentua uusia palasia. Ja mitä vaille tuo pieni tyttö, joka tuon häpeän otti omakseen, olisi eniten tarvinnut? Rakkautta, suojaa, turvaa, näkyvyyttä ja arvostusta. 

tiistai, 27. marraskuu 2018

Kipuja

"Kipu kuolee huutamalla, alastomana lattialla. Miten kauan sitä kestää? Ei, sitä ei voi tietää. Kehen sattuu ja kuinka paljon? Siitä kysymys enää tässä kai on, kun on saavuttu siihen pisteeseen ettei mikään ole varmaa."

Kyseinen Apulannan kappale soi eilen radiossa ajaessani töihin ja juuri tuo kohta kappaleesta jäi soimaan päähäni koko päivän ajaksi. Se tuntui osuvan juuri tuohon hetkeen ja tunnetilaan ja mielessäni vain mietin, että niin se on. 

Lähipiirissäni on tapahtunut jotakin sellaista, joka on järkyttänyt omaa tunnemaailmaani aika isollakin kädellä. Jokin sellainen, johon olen luottanut, joka on ilmentänyt mulle rakkautta, vakautta, pysyvyyttä ja turvaa, hajosi. Se horjutti vahvasti mun omaa turvallisuuden tunnetta ja sai miettimään, mihin nyt voin luottaa, jos en tähänkään? Samalla se sysäsi mut keskelle asioita ja tunteita menneisyydestäni, joita en ollutkaan kohdannut. En tällä tavoin ja tällä tasolla mitä nyt. Nyt ne tulevat kuin väkisin päälle enkä voi niitä enää väistää tai ohittaa. Asiat, jotka nousivat käsittelyyn, eivät ole käsittelyssä ensimmäistä kertaa. Olen niitä ennenkin kyllä käsitellyt, mutta enemmänkin sen vihan ja katkeruuden tunteen kautta. Ohittaen sen syvimmän tunteen, surun. 

Oikeastaan ensimmäistä kertaa vasta tämän syksyn aikana voin sanoa oikeasti päässeeni kiinni surun tunteeseen. Olen kohdannut monia kipuja jotenkin kuin uudella tavalla. Itkien niitä itkuja, jotka saivat alkunsa jo kauan aikaa sitten. Kohdannut omia haavojani, joita parisuhde on mussa nostanut esiin, löytäen vihan tunteen alta jotakin paljon hauraampaa, syvempää ja herkempää: pelokkaan ja surullisen pienen tytön. 

Elämä on siitä jännä, että se tuo eteemme juuri niitä asioita, jotka pakottavat meitä kohtaamaan itseämme ja niitä kipupisteitä, joita olemme halunneet vältellä. Kuitenkin vasta sitten, kun olemme siihen itse valmiita. tai näin olen omalla kohdallania ainakin kokenut. Nyt koen, että olen valmis kohtaamaan tämän. Nämä tunteet ja asiat. Ne on nyt käytävä läpi. jotta voin myös päästää irti ja alkaa näkemään nuo asiat kiitollisuudesta käsin. On surtava ne surut ja huudettava ne tuskat ulos, joita jo niin monta vuotta olen kantanut mukanani. vain sitä kautta voin vapautua. Ja vaikka kaikki sisimmässäni toivoisi, että tuo hajonnut voisi eheytyä ja kaikki voisi palata ennalleen, olen silti kiitollinen siitä, että tuon tapahtuneen kautta joudun nyt kohtaamaan. 

Olen nähnyt viime aikoina paljon unia. En tiedä olenko ikinä nähnyt näin paljon mitä nyt, näin lyhyessä ajassa. Kaikki unet ovat liittyneet jotenkin pelkoon. Milloin olen ollut takaa-ajettuna, milloin minua on peloteltu tai sitten unen tunnelma on vain ollut todella kammottava ja uhkaava. Pelon tunne liittyy myös vahvasti tähän mitä nyt käyn läpi ja ehkäpä alitajuntani yrittää kertoa mulle siitä jotakin unien kautta. Mua jopa vähän jo jännittää käydä nukkumaan, kun en tiedä mihin taas silmät suljettuani päädyn. 

tiistai, 13. marraskuu 2018

Tunteiden viemää

Mä olen lapseni isästä eroamisen jälkeen ensimmäistä kertaa pystynyt olemaan parisuhteessa jo kohta vuoden. Ja koen, että nyt olen vihdoin siinä pisteessä itseni kanssa, että mulla on valmiuksia kohdata niitä kipukohtia, haavoja ja traumoja, joita parisuhde mussa ajoittain herättää, hyvinkin voimallisesti. Enää en halua juosta karkuun.

Kumppanin usein valitsee vaistomaisesti ja tiedostamattaan niiden tunnelukkojen ja vaillejäämisten pohjalta, joita omassa lapsuudessa on syntynyt. Siksi se toimiikin usein parhaimpana oppaana, kasvattajana ja esiin nostajana, kun puhutaan oman itsensä tutkimisesta. Niin on myös omassa parisuhteessani. Toisesta löytyy juuri niitä persoonallisuuden piirteitä,jotka toisinaan sohaisevat juuri niihin arimpiin ja piilotetuimpiin kohtiini, nostaen melkoisen tunneryöpyn pintaan. Huomaan kuitenkin, että joka kerta kun olen käynyt tuon tunnekuohun läpi, se jollakin tavalla muuttaa muotoaan tai suhtaudun siihen jotenkin eri tavoin seuraavalla kerralla. Ja välttämättä sama asia tai tilanne ei enää toista kertaa herätäkään samaa tunnereaktiota mussa, kun olen sen kerran käsitellyt. Lopulta kun olen aina saanut huomata, että tunteet eivät oikeastaan edes liity kumppaniini, hän vain toimii muistijäljen stimuloijana. Todellisuudessa tipahdan lapsuuden kokemuksiini ja niihin tunteisiin, joita silloin olen kokenut tai joita olisi pitänyt kokea, mutta joita olen ehkä padonnut sisimpääni. Enää ne tunteet vain eivät mahdu sinne, vaan ne pyrkivät voimalla pintaan ja hakevat näkyvyyttä. Tämän burnout ja terapia ovat saaneet aikaan ja siitä olen kaikesta kivuliaisuudesta huolimatta todella kiitollinen, koska vain tunteiden näkyväksi tekeminen ja omien tarpeiden kuuntelu on väylä eheytymiseen. Huomaan myös, että vihan rinnalle on tullut paljon muita tunnistettavia tunteita ja osaan myös eritellä, mikä toimintamalli tuossa tilanteessa on oman eheytymiseni kannalta kannattavaa ja mikä taas tukee sen haavan vahvistumista. Ennen työnsin tuon tunteen vallassa toista kauemmas ja hylkäsin ennenkuin mut hylätään, nykyään pyrin kaikista tunteista ja ajatuksista huolimatta luomaan yhteyttä ja jakamaan tunteeni toiselle, suostuen näyttämään oman haavoittuvuuteni. Vaikkakaan helppoa se ei ole. Se on joka kerta tietoinen valinta, koska se vaatii nöyrtymistä ja häpeän murtamista. Helpommalta tuntuisi hakea hetken tyydytystä siitä, että kostan toiselle oman tuntemani kivun esittämällä välinpitämätöntä, katkaisemmalla yhteyden tai jopa hylkäämällä. Se ei kuitenkaan rakenna mua itseäni eikä anna mahdollisuutta ehetyä. Sillä tavoin vain jatkan oman haavani kantamista ja vahvistan sitä itsessäni.

Eilen tarvittiin taas vain pienen pieni asia, joka muuttuikin suureksi, koska se sohaisi jotakin niin kipeää kohtaa minussa. Tuo pieni asia sai suuret mittasuhteet ja vielä suuremmat tunteet aikaan. Ennen olisin viimeiseen asti pitänyt tuon kaiken itselläni, niellyt pahaa oloani ja se olisi saanut paisua vielä suurempiin mittoihin, kunnes lopulta se olisi väkisin tullut ulos valtavana tunnelatauksena. Nyt kuitenkin toimin toisin. Otin asian hyvin nopeasti puheeksi ja ilmaisin oman tunteeni ja mitä toivoisin puolisoltani. Kävimme asian läpi ja sain sitä näkyvyyttä ja ymmärrystä, mitä tuossa tilanteessa kaipasin. Tunnekuohun laskiessa alkoi kuitenkin koko tilanne saada oikeat mittasuhteet ja ymmärsin, miten lopulta pienestä asiasta olikaan kyse. Se herätti mussa jopa häpeää jälkeenpäin. Samalla se antoi myös ymmärrystä sille, että on jotakin, jonka prosessointia mun on jatkettava itseni kanssa. Joku niin syvällä oleva kipukohta, että sen äärelle on pysähdyttävä tutkimaan. On löydettävä ymmärrystä sille, mikä ja miksi mussa herättää tuon tunteen ja reaktion niin voimalla, että suhteellisuuden tajukin hämärtyy.