Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


maanantai, 3. elokuu 2020

Mitä mä haluan?

Tällä hetkellä on olo, niinkuin olisin vähän kuin hukassa elämäni suhteen.  Tuntuu,  että elämä kulkee eteenpäin ja aika tulee jo vastaan joissakin asioissa sen suhteen,  että päätöksiä pitäisi tehdä ja suuntaviivoja rakentaa.

Mutta mihin suuntaan? Mitä mä haluan? Mitä kohti kuljen, mihin keskityn? Joka suuntaan kun ei voi samaan aikaan yrittää hapuilla. 

Tällä hetkellä mietin paljon, haluanko vielä lapsia? Samaan aikaan mieli tekisi myös opiskella. Mutta voiko näitä molempia yhdistää,  vai sulkeeko toinen pois toisen? Loppuunpalamisen pohjalta tiedän, että liikaa ei kannata elämäänsä haalia asioita, jotka vaatii paljon aikaa ja energiaa.  Loppuunpalamisen kautta myös mun omat tarpeet on nousseet isommin esiin ja sen kautta mun on myös hyvin vaikea työntää niitä sivuun. Jos elämässä on liikaa asioita jotka syövät myös tilaa omilta tarpeilta,  en voi hyvin. Stressi ja kuormitus vaativat riittävästi rinnalleen myös niitä tasapainottavia tekijöitä,  omien tarpeiden kuuntelua ja niihin vastaamista. 

Mutta mitä mä sitten haluan juuri nyt? Mikä on mun juttu, mikä on se asia, jonka koen juuri nyt tärkeimpänä? Tuntuu, kuin mua revittäisi kahteen suuntaan. Enkä ole varma kummastakaan.  Silti en ole tyytyväinen näinkään. Haluan kokea eläväni,  eteneväni johonkin. Elämä on liian lyhyt siihen, että jää paikalleen. Vaikka toki pysähtyneisyyttäkin välillä tarvitaan. Ihan vain sitä tilaa olla ja katsella ympärilleen. Mutta jossakin kohtaa on hyvä lähteä taas liikkeelle. Tehdä valintoja,jotka vievät kohti omia arvoja ja tavoitteita. Joskus vain suunta on hukassa. 

Ikäkriisi.Sitä tämä kai on. Paljon kysymyksiä, mutta vastaukset vielä epämääräisiä.  

maanantai, 20. heinäkuu 2020

Mitä jos...

Mä olen aina ollut taipuvainen ajattelemaan asioita sen pahimman kautta. Rakennellen päässäni kauhuskenaarioita tulevaisuuden suhteen,  erilaisten elämäntilanteiden, päätösten ja valintojen edessä. Nähnyt esteet ennen mahdollisuuksia. 

Sinänsä ristiriitaista, että vaikka mä olen aina uskonut Jumalaan,  on ollut silti vaikea luottaa, että elämä kantaa. Usko kun yleensä rakentaa turvaa ja luottamusta asioiden järjestymiseen. Mulla niin ei ole ollut. Se jokin turvattomuus minussa on ollut niin syvällä,  että mun on pitänyt alkaa rakentaa sitä turvaa pala palalta itse itseeni. Vasta sen jälkeen voin löytää turvan myös uskostani. 

Miesystäväni on hyvinkin päinvastoin ajatteleva kuin minä. Hän on positiivinen, elämänmyönteinen ja joskus jopa omasta mielestäni epärealistisuuteen asti optimisti. Tämä vastakkaisuus omaan tapaani nähdä maailma, on pikkuhiljaa alkanut rakentaa munkin maailmankuvaani toiseen suuntaan.  Kun vierellä on ihminen, joka toistuvasti auttaa katsomaan kolikon toista puolta,  se puoli alkaa vahvistua myös minussa.  Ja pikkuhiljaa muhun on alkanut iskostua myös kyky nähdä ja katsoa sitä puolta myös ilman toisen apua.  Nykyään kun saan itseni kiinni "mitä jos" - ajatuksista,  pyrin tuomaan tuon lauseen jatkeeksi sen negatiivisen sijaan positiivisuutta.  

Mitä jos...kaikki menisikin hyvin. Mitä jos sittenkin onnistun,  pärjään ja pystyn.  Mitä jos asiat kuitenkin vain järjestyvät. Mitä jos elämä sittenkin kantaa? Pyrin katsomaan mahdollisuuksia sen sijaan, että juuttuisin siihen, mikä voi mennä pieleen tai olla esteenä. 

En usko, että musta koskaan tulee kuin kumppanini. Turvattomuus on minussa ja sen kanssa on vain opittava elämään. Se herättää ajatuksia ja tunteita,  suistaa välillä raiteiltaankin tai saa jähmettymään kauhusta.  Mutta voin silti rakentaa sen vierelle turvaa. Määrittelemällä tietoisesti rinnalle myönteisempää ajattelutapaa,  kohdaten nuo tunteet käsikädessä sisäisen lapseni kanssa.  Puhuen hänelle kuin se turvallinen aikuinen, joka uskoo tuohon lapseen ja siihen, että elämä todella kantaa.      

maanantai, 13. huhtikuu 2020

Pysähdyn itseni äärelle

Tämä poikkeusaika on todella pistänyt pysähtymään. Pysähtymään ja kohtaamaan itseni, oman elämäni ja tunteeni. Se on nostanut esille enemmän omia arvojani ja saanut näkemään, mikä oikeasti on tärkeää, mikä elämästä taas puuttuu ja mitä kohti haluan pyrkiä. Enää ei voi paeta kuplaan ja vain olla ajattelematta ja kohtaamatta. Erityisesti tällä tarkoitan tilannettani parisuhteessa. Etäisyys on saanut kohtaamaan kipeän todellisuuden siitä, että nykyinen tilanne ei riitä. Tarvitsen jo tässä kohtaa enemmän kuin sanoja, tarvitsen tekoja. Jotakin, joka on askel eteenpäin, sitä kohti, minne haluan päästä. Elämä on nyt, eikä kahden tai kolmen vuoden päästä. Vuosikin tuntuu jo liian pitkältä, vain odottaa tekemättä mitään. Tarvitsen tekoja nyt. Tekee kipeää kohdata todellisuus ja omat tarpeet, koska se pistää myös oikeastaan koko parisuhteen vaakalaudalle. Kun nostaa omia tarpeitaan esiin, voi olla että vastakaiku ei olekaan sitä mitä toivoisi. Voi olla, että suhde päätyykin eroon, koska puhuminen ei johda toivottuihin lopputuloksiin. Että ei löydetä molempia tyydyttävää ratkaisua tai sopivaa kompromissia. Se riski on olemassa, mutta enää en voi jäädä pelkäämään ja vain toivomaan, että tilanne ratkeaisi itsestään.

Tähän asti olen paljon miettinyt asioita toisen näkökulmasta ja toisen tarpeista käsin ja ikäänkuin lykännyt omia tarpeitani toisen vuoksi. Tuskaillut tyytymättömyyttäni aika ajoin, mutta taas saanut itseni antamaan asioille lisäaikaa ja jäänyt toivomaan ja odottamaan, että jotakin tapahtuisi. Mutta lopulta mun on pidettävä kiinni omista tarpeistani ja arvoistani, enkä voi parisuhteen vuoksi ylittää omia rajojani sen suhteen, miten kauan olen valmis niiden täyttymistä odottamaan. Ehkä olen myös pelännyt tuoda toiselle esiin, miten paljon jo kaipaan ja tarvitsen muutosta, koska olen pelännyt niin paljon kohdata todelisuutta ja sitä mahdollisuutta, että parisuhde kaatuu. Nyt koen päässeeni pisteeseen, että ei ole kuin kaksi vaihtoehtoa, Joko se, että jotakin alkaa tapahtumaan, tai sitten on lähdettävä eri suuntiin. Kuin olisi tienristeyksessä, mutta vielä ei ole selvää kumpaan suuntaan sitä lähtee kulkemaan. Se on kuitenkin selvää, että enää en voi hyväksyä tilannetta nykyisellään. Tarvitsen enemmän. Edes jotakin konkreettista, joka saisi tuntemaan, että etenemme oikeaan suuntaan eikä elämä ja haaveet vain valu läpi sormien. 

Olen ollut todella kiitollinen näistä päivistä, kun ei ole päässyt mihinkään ja on pitänyt kohdata itsensä ja elämänsä rehellisesti ja avoimena. Ei voi enää paeta kiireeseen, tekemiseen tai uskotella itselleen toisen lähellä ollessaan, että kyllähän tämä tästä jonakin kauniina päivänä ratkeaa. Se on tehnyt kipeää, mutta se kuuluu asiaan, kun on kyse itselle tärkeistä asioista ja tärkeistä valinnoista. Lopulta sitä kipua ja sen tuomia tunteita kuunnellessaan alkaa kirkastua se, mihin suuntaan on aika kulkea. 

torstai, 26. maaliskuu 2020

Hyväksyn sen, mitä en voi muuttaa

Tämän hetkinen maailmantilanne herättää enemmän tai vähemmän meissä kaikissa huolta, pelkoa ja kauhua. Niin myös minussa. Välillä on tuntunut, kuin tipahtaisin hetkeksi polvilleni tämän kaiken edessä ja lamaantuisin. Kuin eläisi painajaisen keskellä, mutta siitä ei vain herää. Välillä on jopa epätodellinen olo.  Kaikkea tätä on vaikea ymmärtää ja käsitellä. Miten nopeasti kaikki onkaan tapahtunut, miten kaikkien elämät ovat ikäänkuin pysähtyneet ja ihmiset ovat vetäytyneet koteihinsa. Liikkumista on rajoitettu, harrastukset ja kulttuuri ovat tauolla, ihmiskontaktit minimissä. Taloustilanne vaakalaudalla, tulevaisuus täynnä kysymysmerkkejä ja epavarmuutta ja tätä kaikkea värittää pelko, miten minun ja läheisteni käy?. Pysymmekö me turvassa ja terveinä ja kuinka monta ihmishenkeä ja surullista tarinaa tämä kaikki vaatii? Mikä on selviytymisen hinta ja kuinka kauan toipuminen tästä kaikesta vie aikaa? Miten pitkään tämän akuuteimman kriisin jälkeen menee, että ihmiset alkavat saada taas elämänsä palaset kohdilleen ja syvään kuoppaan joutuneet nousevat takaisin maan pinnalle? 

Kuitenkin, tämän kaiken keskellä olen huomannut, että nyt mitataan niitä keinoja selvitä kriisistä, käsitellä omia tunteita ja kuunnella omia rajoja. Toimia niistä mahdollisuuksista käsin, joita on tarjolla ja hyväksyä se, mihin en voi vaikuttaa tai jota ei voi muuttaa. Huomaan, että näin isojen asioiden äärellä huolet ja murheet saavat oikeat mittasuhteet ja ymmärrän päästää irti asioista, joille en voi tässä tilanteessa mitään tai joille ei tällä hetkellä ole vastaksia. Sillä jos jään kiinni asioihin ja murehdin asioita, joihin en voi vaikuttaa, kuormitan itseäni vain lisää. 

Mitä mä sitten hyväksyn? Hyväksyn sen, että mua pelottaa ja ahdistaa. Että joinain päivinä jaksan vähemmän, koska keho ja mieli ovat kuormittuneet tästä kaikesta. Hyväksyn, että epävarmuus on läsnä jollain asteella kokoajan ja tilanteet voivat muuttua hetkessä toiseen. Mihinkään ei voi luottaa. Hyväksyn, että parisuhteeni on nyt olosuhteiden pakosta ns. aikalisällä ja uskon senkin kasvattavan meitä molempia ihmisenä ja antavan vastauksia myös tulevaisuutemme suhteen. Hyväksyn, että nyt on aika olla kotona, hiljentää tahtia ja keskittyä suunnittelun sijaan pieniin hetkiin tässä ja nyt.

Ja kaikesta huolimatta näen kuitenkin, että juuri nyt mulla on asiat ihan hyvin ja on paljon syytä olla kiitollinen. Ennenkin on selvitty ja täskäkin selvitään. Hiljaa ristin käteni ja rukouksessa kannan nämä asiat myös yläkertaan. Tiedän, että siellä on joku joka kuuntelee ja tietää kaiken. Joku, jolla kuitenkin tämän kaaoksen keskellä on kontrolli. Ja kaikesta huolimatta, kevät ja kesä tulevat ja luonto jatkaa kulkuaan eteenpäin. Kaikesta huolimatta.

Ja vaikka on paljon asioita, joita en voi tehdä ja joille en voi mitään, voin kuitenkin ottaa selvää asioista, joiden suhteen tietämättömyys lisää turvattomuutta ja epävarmuutta. Voin tehdä suunnitelmia sen varalle, jos olemassa olevat uhkakuvat totetutuvat. Voin luvata itselleni, että kuuntelen omia voimavarojani, minkä pohjalta voin punnita, minkä verran olen valmis ja kykenevä joustamaan tai menemään oman mukavuusalueeni ulkopuolelle. Olen mukana tässä taistelussa, mutta en hylkää itseäni. Näin rakennan turvaa mussa itsessäni tämän kaiken keskellä. 

Ja näen jo nyt, että kaiken tämän kauheuden keskellä, ihmisen on mahdollista oppia ja kasvaa. Ehkä tämän kaiken kautta ne omat arvot nousevat enemmän esiin ja elämässä nousee myös pinnalle enemmän ne asiat, jotka lopulta ovat oikeasti tärkeitä, mutta joille ei ehkä ole antanut tarpeeksi painoarvoa kiireen  ja arjen keskellä. Ehkä ihmisillä on nyt enemmän aikaa kohdata itseään ja muita ja nähdä asioita uudesta näkökulmasta. Ehkä jopa kohdata ja käsitellä itsessään jotakin syvälle kätkettyä. Ehkä tämän kautta nousee nöyryys elämää kohtaan ja kiitollisuus siitä, mitä on. Ehkäpä joku ristii kätensä ensi kertaa vuosiin, ihan siltä varalta, jos vaikka joku kuitenkin kuulisi.

Itseä tämä on ainakin pakottanut elämään enemmän tässä ja nyt. Seuraavasta hetkestä ja huomisesta päivästä ei voi tietää, se on tämän kaiken myötä konkretisoitunut omassa mielessä. On otettava se, mitä tämä päivä antaa ja kohdattava ne tunteet ja haasteet joita tämä päivä tuo mukanaan. Huomisen murheita ja haasteita en jaksa kantaa tänään. On rakennettava kiitollisuus tähän, mitä on nyt. Ja pelon keskellä mietittävä, mistä voisin saada turvaa, jotta olisi helpompi olla ja sietää tämäkin hetki. 

lauantai, 22. helmikuu 2020

Tunteilua

Joka vuosi näihin aikoihin mulla iskee jonkin asteinen uupumisen tunne. Näin on käynyt joka vuosi loppuun palamisen jälkeen. Tämä aika oli loppuun palamisen aikoihin rankinta mulle henkisesti. Ahdistus oli joinain päivinä jotakin niin hirveää, että pelkäsin, etten selviä siitä.

Selvisin. Mutta muistijäljet jäivät. Ehkä joitakin tunteita, joita ei silloin pystynyt kohtaamaan, kun yritti vain selvitä ahdistuksesta. Lopulta ahdistus kuitenkin kätkee alleen muita tunteita. Ahdistus kun on vain oire siitä, että en kuuntele itseäni.

Loppuun palamisen jälkeen olen ollut herkempi reagoimaan syksyyn ja kevääseen. Valon määrän vähenemiseen ja lisääntymiseen. Ehkä aivot reagoivat ja menevät ikäänkuin hetkellisesti sekaisin valon määrän muutoksista, joka aiheuttaa myös erilaisia tunteita ja olotiloja, mutta uskon että aivot ja keho myös muistavat, mitä noihin aikoihin tapahtui. Syksyllä, juuri pimeän ajan alkaessa, kaikki alkoi. Paloin loppuun. Kevätpuolella, juurikin ehkä helmikuussa, putosin sinne synkimpään suohon, enkä aina ollut varma pääsenkö sieltä koskaan ylös. 

Tähän asti helmikuu on lähinnä tuonut pintaan uupumisen tunteen, joka kestää pari viikkoa ja alkaa sitten taas helpottaa. Uupumisen tunteita tuli tänäkin vuonna, mutta samalla tuntui, että jotakin muutakin puski pintaan. Alkuviikon tuntui kuin ihoni olisi kuin vereslihalla. Olin herkkä kaikille ärsykkeille. Herkkä ahdistumaan, kokemaan turvattomuutta. Kaikki mikä vähänkään muistutti mua mun ympärillä niistä tunteista, joita loppuun palaessa tunsin, tuntui tulevan kuin suoraan läpi ja nosti myös esiin välähdyksenomaisia kuvia ajoilta, kun paloin loppuun. Myös hylätyksi tulemisen tunnelukko oli erityisen herkkä aktivoitumaan. Ehkäpä siihen liittyvät tunteet ja kokemukset liittyivät jotenkin myös siihen, mitä koin loppuun palaessa. Koinhan silloin olevani hyvinkin yksin ja hylätty. 

Kulunut viikko tuntui olevan täynnä ärsykkeitä noista tunteista ja kokemuksista, joita koin loppuun palamisessa. Ja tuntui, etten pystynyt suojautumaan niiltä tai edes suodattamaan niin, että en imisi kaikkea itseeni. En eriyttämään toisen tunteita ja kokemuksia omistani. Vaan imin kaiken itseeni ja ahdistuin.  Ehkäpä, koska se osui johonkin, joka on osa minua ja minussa.

Väsymys, suru, viha, ahdistus, pelko. Niitä kaikkia tunsin silloin. Tai en ehkä niinkään vihaa. Se oli piilossa masennuksen takana ja siihen olen saanut tutustua vasta viime vuosina enemmän. En kuitenkaan jotenkin alkuviikosta ollut yhteydessä nähin tunteisiin itsessäni. Huomasin vain, että ympärilläni olevat asiat ja tilanteet, joissa nämä olivat läsnä, saivat mut kuin kaaoksen omaiseen tilaan sisältäpäin ja ahdistumaan.

Loppuviikosta kuitenkin jotakin tapahtui ja huomasin antavani itselleni kuin luvan tuntea. Ihan kuin olisin sanonut itselleni, "Ok, antaa tulla. Katsotaan mitä tapahtuu". Mielessäni pyöri myös ystäväni sanat, kun hän sanoi omalla kohdallaan toimivan sen, että tekee valinnan joko tunteen sallimisen tai ahdistuksen välillä. 

Ja kun annoin luvan, sain todella tuntea. Olen onneksi saanut tämän viikonlopun olla itsekseni ja vain antaa tulla. Se on ollut kuin aaltoliikettä ja on ollut hyvä huomata, että näinhän ne tunteet todella toimivat, kun niille antaa tarvitsemansa ajan. Eivät ne jää päälle ikuisesti, kun niiden antaa virrata vapaasti. Ne nousevat hetkeksi huippuunsa ja kun ne ovat saaneet purkautua, ne myös kääntyät laskusuuntaan ja olo helpottuu. Näin voi käydä montakin kertaa päivässä, mutta aina huipun jälkeen tulee myös lasku ja olo helpottuu. Tunteen kanssa on oikeastaan vähän sama kuin vatsataudissa. Ensin on kurja ja vaikea olla, mutta kun kaiken antaa tulla ulos, olo on taas hetken helpompi. Pidättely vain pitkittää ja pahentaa oloa. 

Koen, että ensimmäistä kertaa tuo helmikuun tuoma väsymys on saanut purkautua tunteina ulos. Ehkäpä väsymys ei ole pelkästään ollut puhtaasti väsymystä, vaan myös tunnekuorman tuomaa uupumusta. Nyt olen keskittynyt purkamaan tuota kuormaa ja pikkuhiljaa huomannut oloni hepottuvan ja kevenevän.