Olen kipuillut viime aikoina äitisuhteeni kanssa ja miettinyt, mistä nämä vaikeat tunteet kumpuavat ja miksi reagoin niinkuin reagoin. Mikä saa mut menemään jatkuvasti kuin kuoreeni ja nostamaan suojaukset pystyyn. Ensin mietin, että ratkaisu tähän olisi puhuminen. Ja varmasti sekin kyllä, otollisella hetkellä. Koska avoimuus rakentaa ymmärrystä ja ymmärrys yhteyttä. Mutta ehkä ennen sitä, on tärkeää prosessoida omat tunteet. Löytää ne avaimet, mistä mikäkin juontaa, mikä pitää yllä näitä tunteita. Muutaman päivän olen vain ollut näiden tunteiden kanssa, koittanut kuunnella niitä ja ymmärtää. Pureskella tunnetta osiin ja rakentaa palasista kokonaisuutta. Väillä mietin, soitanko äidilleni, ja palaan taas asian äärelle, joka nosti tämän kaiken pintaan. Jokin kuitenkin esteli. Ehkä se, että koin asian olevan niin kipeä ja en halunnut siinä hetkessä repiä haavoja lisää auki, ios keskustelu ei tuo toivottua lopputulosta. Mutta ehkä jokin sisissämmäni esteli myös siksi, että alitajunnassa ymmärsin, että nyt ei ole se hetki. Olen tuonut jo aiemmin tunteeni ja rajani esiin tähän liittyen, eikä se tuonut helpotusta. Ehkä nyt onkin vain aika kuunnella itseäni. Ja pysähtyä kysymyksen äärelle, miksen pääse asiasta eteenpäin? Miksi olen jäänyt kuin tunteeseen jumiin?

Muutaman päivän pureskelun jälkeen oivalsin jotain. Kaiken tämän takana on mulla syvä tarve tulla hyväksytyksi. Ja huomaan, että olen sisimmässäni määritellut hyväksytyksi tulemisen rakastettuna olemiseen. Ja ajatellut., että vain kokeakseni olevani hyväksytty, voin ottaa vastaan rakkautta. Nyt kuitenkin heräsin pohtimaan, onko tuo tarpeeni ja odotukseni kuitenkaan ollut realistinen? Voinko odottaa oikeastaan keneltäkään ihmiseltä täydellistä hyväksymistä? Vai pitäisikö mun itseni sittenkin olla se, joka hyväksyy? Miksi oikeastaan mulla on edes odotus ja vaatimus, että äitini, tai kenenkään muunkaan, tarvitsisi hyväksyä jokaista valintaani, tekoani tai arvoani joka mulla on? Määritteleekö se rakkauden määrää, vaikka olisin jostain eri mieltä tai valitsisin eri tavoin? Ehkä suurin ongelma ja se kuilu äitini ja minun välissä onkin ollut juuri tämä uskomus, ja jopa epärealistinien vaatimus. Mitä jos vain hyväksyisin sen, että olemme erilaisia, ja se on ihan ok? Erilaisuus ja erillisyys tarkoittaa juuri sitä, että saan olla erilainen, valita ja tuntea eri tavoin ja nähdä maailman omilla silmillä. Ja sallia sen myös toiselle. Tämän ymmärtämisen ja hyväksymisen kautta, voin alkaa kasvaa erilliseksi minuksi. Ja päästää tunteesta irti. Eikä mun tarvitse enää hakea toiselta hyväksyntää. Koska sitä olen nämä vuodet tehnyt kerta toisensa jälkeen käydessäni äitini kanssa vaikeita keskusteluja.

Tämän oivaltamisen kautta huomasin oloni kevenevän, ja tilalle tulevan ymmärrystä ja empatiaa myös äitiäni kohtaan. Ja tämän myötä tulkinnat joista sain tunteet pintaat, muuttuivatkin toissijaisiksi.  Eihän äitini tarvitse hyväksyä ja peukuttaa kaikkea minussa. Hänellä on oikeus omiin arvoihinsa ja minulla omiini. Olemme kulkeneet eri polun ja löytäneet eri määränpäät ja niin sen kuuluu olla. Voimme olla eri mieltä, ja ajatella eri tavoin, eikä se vähennä rakkautta. Ei se ole rakkauden määritelmä ja ehto. Ja jos peilaan omaan äitiyteeni, niin enhän mäkään peukuta jokaista oman lapseni valintaa, mutta hyväksyn sen, että hän voi valita eri tien ja tavan toimia, koska on erillinen minusta. Eikä se vähennä rakkauttani häneen. Nämä kaksi asiaa ovat lopulta oikeastaan erillisiä toisistaan. Rakkauden rinnalla kulkee kyllä hyväksyminen, mutta se on erilaisuuden hyväksymistä. Ei sitä, että ajattelemme kaikesta samoin. Ja oikeastaan tämän ymmärrettyäni tunnen myös surua siitä, miten olen ollut niin kiinni tässä ajatuksessa, että olen jäänyt tunteisiini ja tulkintoihini jumiin. Ja kasvattanut kuilua väliimme. 

Olen tähän asti ajatellut, että olen menneet käsitellyt, ja lapsuuden vaillejäämisten kanssa sinut. Etten syytä enää vanhempiani. Ehkä olen valehdellut tässä itselleni, koska nyt alan ymmärtää, että tuohon ajatukseen kiinni jääminen on pitänyt mut myös tiukasti kiinni lapsuuden vaillejäämisissä. Ja silloin en myöskään voi kasvaa aikuiseksi. Vaan olen se kiukutteleva teini vanhempieni seurassa. Se, jolla on piikit pystyssä ja johon ei saa yhteyttä. 

En sano, että tämän oivallettuani olen nyt vapaa kaikista noista tunteista ja kaikki se jännite on yhtäkkiä poissa äitini ja mun väliltä. Mutta uskon, että tämän oivalluksen kautta pääsen taas vähän lähemmäs itseäni ja häntä. Ja pystyn ehkä rakentamaan yhteyttä paremmin. Aina asioita ei tarvitse ratkaista. Riittää, kun hyväksyy ja päästää irti. EIlen äitini seurassa oli helpompi hengittää ja jutella. Jännitteitä on edelleen, ja niiden purkamiseen tarvitaan varmasti vielä paljon töitä. Niin itseni kanssa, mutta myös avoimia keskusteluja äitini kanssa. Ja myös rajojen ja erillisyyteni vahvistamista suhteessani äitiin. Ja sen oman haavottuvuuden näyttämistä äidilleni. Koska vielä pidän kovuudesta kiinni. Ja herkkyyttäni näytän hänelle lähinnä uhriuden kautta. Ja tässä mulla on vielä aika paljon tekemistä.  Mutta jotain perustavanlaatuista koen silti muuttuneen parempaan suuntaan. Siitä on hyvä jatkaa.

Olen täällä aiemmin kirjoittanut äitihaavasta ja siitä, kuinka olen alkanut tunnistaa sen itsessäni, ja vaikuttavan mun ja äitini välissä. Ehkä kuluneen vuoden aikana tuo teema on ollut enemmän esillä tunteiden kautta. Tunteiden, jotka nousevat välittömästi ja voimalla, kun äitini osuu sanoillaan kipeään kohtaan. Silloin en pysty säätelemään. Saatan tiuskaista tai huutaa. Tai alkaa käyttäytymään passiivisaggressiivisesti, ikään kuin tarttumatta itse asiaan, mutta viestittäen sitten kiertoteitse pahaa oloani. 

Tiedän, että äitini välittää ja rakastaa. Oman elämäni ja tunteideni prosessoinnin kautta olen myös saanut ymmärrystä omaa äitiäni kohtaan, ja sitä kautta päässyt yli siitä vaiheesta, jossa syytin häntä omista kivuistani, joita terapiassa nousi esiin. Tähän nitoutuukin se iso ristiriita. Koska vaikka näin on, äiti voi silti peilata omia vaillejäämisiään tyttäreensä. Oman äitini kohdalla en edes usko hänen itse tiedostavan sitä, tai ymmärtävän satuttavansa. Hänen mielestään hänen tarkoitusperänsä on hyvä, ja kertoo välittämisestä. Minulle se taas viestittää, että en riitä enkä kelpaa. Omasta äidistäni aistin myös monesti vahvaa turvattomuutta ja kontrollointia, jonka hän laittaa myös välittämisen alle, koska ei tunnista omia tunteitaan ja haitallisia ajatusmallejaan. Minä taas, joka tunnistan jo aika paljon, aistin ja tunnistan tämän kaiken myös hänessä. Sen kaiken, jonka eteen olen niin paljon tehnyt itseni kanssa töitä, jotta voisin vapautua ja korjata sitä mikä on ollut rikki tai vinksallaan. Nykyään äitini toimii peilinä kaikelle sille, jonka otteesta olen pyristellyt irti ja joita olen terapian ja erilaisten koulutusten kautta käynyt läpi. Ja hän sanoillaan kuin sohii juuri niihin kohtiin, saaden mussa heräämään puolustusvoiman, eli aggression. Nyt olen alkanut myös ymmärtää, että tähän asti olen reagoinut noissa hetkissä puolustelemalla, selittelemällä ja perustelemalla. Ja ikäänkuin toiminut myös tämän kautta äidilleni rauhoittelijana. Mutta olen huomannut, että se vie voimaa musta itsestä ja sitä kautta ikäänkuin pienennän itseni äitini edessä. Ja silloin ohjaksissa ei ole aikuinen, vaan lapsi. Ja jos joudun selittelemään ja perustelemaan omia valintojani aina uudelleen ja uudelleen, ja silti saman asian äärelle palataan kerta toisensa jälkeen, niin silloinhan jokin tässä yhtälössä ei toimi? Se vain kiertää kehää ja toistaa itseään. Ja mitä enemmän toistoja tulee, sitä enemmän se herättää mussa tunteita. Miksei hän vieläkään hyväksy ja ymmärrä, vaikka olen selittänyt ja kertonut tämän niin monta kertaa? Enkö vieläkään riitä? 

On siis löydettävä toisenlainen tapa. On löydettävä ja asetettava rajat. Selittely ja perustelu tai passiivisaggressiivisuus ei ole sitä. Se on asian ja ongelman kiertämistä, ja siksi se toistaa itseään. Mutta siinäpä se haaste onkin, miten se tehdään? Sitä olen nyt paljon pohtinut. Mihin lopun minä ja mistä äitini alkaa, mihin kohtaan vedän rajan, mikä kuuluu hänelle ja mikä ei, mitä keskusteluja käydään, tai milloin keskustelu on aika päättää? Ja miten pystyä kertomaan omat rajat ilman, että sen tarvitsisi mennä huutamiseksi tunteen voimasta? Joka taas herättää itsessä syyllisyyttä ja myös surua ajatuksesta, jos äitini ja minun viimeiset vuodet (joita voi toki myös olla vielä monia, mutta elämästähän ei voi tietää) menevätkin riidellen ja huutaen mun puolelta. Tai jos välimme katkeavatkin kokonaan. Sitäkään kun en halua. Toisaalta riidan ja huutamisenkin kautta voi lopulta löytyä yhteys, kun osaa tunteiden laannuttua rakentaa sillan toisen luo ja sanoittaa omia tunteitaan ja tarpeitaan.  Ja se taas voi puhdistaa ilmaa ja parhaimmillaan vähentää jännitettä suhteemme välistä. Seuraava kysymys onkin, mitä minä äidiltäni tarvitsen? 

Näin lomalla ollessa, kun on aikaa olla, pysähtyä ja enemmän kuulla itseään, sitä myös herää taas syvemmin pohtimaan ja oivaltamaan sekä tuntemaan asioita. Ystäväni jakoi mulle eilen Ritva Huuskosen videon Läheisriippuuvuudesta toipumisen 7 vaihetta ( https://www.youtube.com/watch?v=lBH3_sskzWc ) , jossa hän kuvailee läheisriippuvuuden toipumisprosessia jakaen sen seitsemään tasoon. Seitsemännessä vaiheessa on ikäänkuin "perillä", eli saavuttanut sen pisteen, jossa ymmärrys ja konkreettiset teot kohtaavat, ihminen on irtaantunut riippuvaisesta suhteestaan muihin ja kasvanut erilliseksi itsekseen. Silloin on tullut tietoiseksi omista rajoistaan ja siitä, että toisten hylkääminen ei määritä minua eikä toisten hyväksyntä ole enää edellytys itseni hyväksymiselle. Silloin seisoo omilla jaloillaan, itsensä puolella, eikä enää hylkää itseään. Läheisriippuvuudessa kun on pohjimmiltaan kyse juuri siitä, itsensä hylkäämisestä, vaikka sitä hylkäämistä kokeekin sitten tästä omasta vääristyneestä minäkuvastaan ja tunnelukoistaan johtuen itsensä ulkopuolelta, muiden ihmisten kautta. Se miten näen itseni, vetää puoleensa juuri niitä ihmisiä ja suhteita, jotka toistavat sitä kipeää kokemusta minussa ja syventävät hylkäämisen kokemuksia. Saaden myös näkemään ja tulkitsemaan ihmisten toimintaa ja elämää näiden skeemojen kautta.

Eilen tuota videota kuunnellessani pohdin, missä vaiheessa noita askelmia itse olen menossa.  Sanoisin olevani tasolla 6, jossa harjoittelen omien rajojen tunnistamista ja asettamista, itseni näkyväksi tekemistä ja sitä, että pysyn itseni puolella. Vielä en täysin luota siihen, että aina siihen pystyn. Koen olevani vielä vähän hataralla ja horjuvalla pohjalla. Välillä pärjään paremmin, toisinaan saatan hukata itseni ja jäädä näkymättömäksi. Mutta olen jo matkalla, ja näin pitkälle päässyt! Helppo tuo matka ei ole ollut ja se on kestänyt jo monia vuosia.  Välillä on otettu askeleita myös taaksepäin. Ja sitähän se sisäinen matka on, haparointia, hakemista, epäonnistumisia, mutta myös yrittämistä , oivalluksia ja onnistumisia. Ja kuitenkin kokoajan suunta on sama, eteenpäin. Ja pikkuhiljaa sitä saa huomata voivansa paremmmin, valitsevansa eri tavalla kuin ennen, ja tunteiden voiman päästäneen edes hieman otettaan niissä tilanteissa, jotka ennen olisivat suistaneet mut raiteiltaan. Ja siitä tiedän, että olen oikealla tiellä.

Matka itseen on ollut kuin sipulin kuorintaa. Siivu kerrallaan on käyty kipeitä kokemuksia ja vaikeita tunteita läpi, ymmärretty aina askel askeleelta hiukan enemmän ja saatu lisää paloja kasaan kokonaiskuvaan. Jokaisen kuoren alta paljastuu aina uusi kerros, mutta kuitenkin kokoajan ollaan lähempänä ydintä.Tuon matkan aikana olen tunnistanut itsessäni läheisriipppuvuuden, hylkäämisen pelon ja sen, miten mussa ja mun ihmissuhteissa nämä vaikuttavat, ja mitä tunteita ja toimintamalleja ne aktivoivat. Askel askeleelta olen tullut tietoisemmaksi, tunnistanut tunteitani ja rajojani ja tehnyt valintoja, joissa pysyn itseni puolella. Helppoa se ei ole ollut, ja välillä on pitänyt käydä melkoinen tunneaallokko läpi, että olen lopulta pystynyt vetämään rajat ja sanomaan, että nyt riittää ja tämä ei ole ok. Ja se, etten koe olevani vielä perillä, onkin varmaan syy sille miksi mua pelottaa rakentaa uusi parisuhde. Pelkään hukkaavani itseni, pelkään etten ole vielä riittävän näkyvä itselleni, jotta voisin olla sitä myös toiselle. Että rakastuneena ja haavottuvaisenakin pystyisin seisomaan omilla jaloillani, erillisenä toisesta ja hylkäämättä itseäni. Olla se tuki ja turva itse itselleni, riippumatta muista. Ja tällä en tarkoita, etteikö muita ihmisiäkin kuulu tarvita. Mutta se terve erillisyys. Ihminen saa siis olla myös tarvitseva, mutta tässä yhteydessä en puhu nyt siitä.

Matka tuolla tasolla 6 on kuitenkin jo alkanut. Olen tunnistanut omia rajojani, asettanut niitä välillä turhankin voimakkaasti ja jopa mennen sinne itsekkyyden puolelle, jossa on vaikea enää nähdä tilannetta toisen tarpeiden kautta. Kuitenkin kun mietin, niin olen ehkä rajojen asettamisessakin pysynyt usein niiden ns. turvallisten raamien sisällä. Kontrolloiden omia tunteita ja vältellen niitä hetkiä, joissa olisi todellisen ja isomman konfliktin vaara. Pelkään korottaa ääntäni ja pelkään niitä tunteita, joita minussa voi nousta, kun alan tehdä itseni näkyvämmäksi niissä läheisissä suhteissani ja niissä hetkissä, jotka herättävät eniten voimakkaita tunteita. Ja mietin, kestävätkö muut sen? kestävätkö suhteet? Mitä jos sen kautta poltankin sillat ja rikon välit kaikkiin, joita rakastan? Mitä jos yhteyttä ei saadakaan enää rakennettua takaisin toisen luo riidan ja tunnekuohujen jälkeen? Avain etenemiseen näillä askelmilla on, että on alettava ottamaan niitä riskejä, että toinen ei aina pidä kuulemastaan ja että rajojen asettaminen ja itseni puolella pysyminen herättää myös niitä ikäviä tunteita toisessa ja mahdollisesti vastakkasireaktion. Että se voi synnyttää ristiriitoja, joka taas altistaa hylkäämiselle, eli sille suurimmalle pelolleni.  Se vaatii omien kipeimpien tunteiden sietämistä ja myötätuntoista suhtautumista itseeni, jotta itseinho ei ottaisi valtaa, kun koen pahoittaneeni toisen mielen. Jos taas tähän en suostu, jään vähän kuin paikalleni. Ja tässäkään ei ole hyvä. Koska olen pisteessä, jossa välillä menen kuin kuplaan. Katoan paikalta ja menetän yhteyden ympäristööni ja siihen tärkeimpään, eli itseeni. Jossa vähän kuin lamaannun, mutta samalla reagoin epäsuorasti aggression kautta. Silloin tuntuu, kuin olisin vähän kuin lamaantunut siili, piikit pystyssä. Joka ei osaa kuin sähistä epämääräisesti, kun joku sohii vieressä niihin kipeimpiin kohtiin. ja siinä tilassa en ole näkyvä. En ole minä, vaan se varjo minusta, joka en haluaisi enää olla. Koska tuossa kuplassa on ahdistavaa ja aivan hemmetin yksinäistä olla. 

On kuitenkin ollut hetkiä, joissa olen tehnyt isoja harppauksia itseäni kohti ja vetänyt ne rajat, jotka ovat toimineet itselleni korjaavina kokemuksina. Muistan vieläkin niin selkeästi sen tunteen, kun erään vuosia sitten päättyneen, toksisen suhteen tullessa päätöspisteeseensä, tunnistin rajani ja annoin tulla. Puhuin suuni puhtaaksi ja vähän enemmänkin, asetin voimalla rajat ja huomasin, miten toinen kutistuikin siinä hetkessä edessäni kuin pikkupojaksi. Vain hiljaa kuunnellen, puristaen samalla tyynyä sylissään. Hän menetti siinä hetkessä sen voiman, jota käytti minuun. Muistan vieläkin kirkkaana, kuinka marssin hänen kodistaan tuon viimeisen kerran ulos, ja tunsin olevani voimaantunut ja vapaa. Enkä katsonut enää taakseni. Tuo sama tunne tuli, kun päätin toisen, pidemmän suhteeni, joka lakkasi toimimasta. Jossa koin, että jos jäisin, toimisin vasten arvojani ja hylkäisin siten itseni. Se tunne mitä tuosta päätöksestä tuli, kertoi että toimin oikein. Ja vaikka olen monet kerrat myös miettiinyt, mitä jos... olen aina päätynyt siihen, että muuta ratkaisua ei tuossa tilanteessa mihin se suhde lopulta meni, olisi voinut olla. Toinen tarina sitten on se, jos olisin toiminut eri tavoin ennen tuota pistettä, johon suhde kariutui.  Muistan myös viimeisimmän tapailusuhteeni, jossa pelkäsin toisen tunteita ja voimaa, mutta huomasin löytäneeni sen aikuisen minän siinä hetkessä, kun käytiin se viimeinen keskustelu. Silloin löysin oman voimani, ja seisoinkin vahvasti omilla jaloillani tuossa hetkessä, kun kävimme kaiken läpi ja totesimme, että suhde saa päättyä tähän. Se voima siis on jo minussa, mutta vaatii vielä työtä ja harjoitusta kaivaa sitä enemmän esiin niissä oikeissa hetkissä, ja nimenomaan ennenkuin hylkään itseni. Koska monesti saatan jo hylätä, ennen kuin herään lopulta puolustamaan. Avaimet siis ovat jo mulla, mutta nyt tarvtisee vain opetella käyttämään niitä ja löytää ne oikeat lukot. Tulla vielä tietoisemmaksi niistä hetkistä, joissa voin valita hylkäämisen ja puolustamisen väliltä.

Hylätyksi tulemisen trauma ja läheisriippuvuus kulkevat suvussa, periytyen aina sukupolvelta toiselle. Ja tämä jatkuu niin kauan, kunnes joku katkaisee sen, ja päättää ettei suostu enää hylkäämään itseään. Mulla on avaimet. ja mä haluan olla se, joka päättää tämän tähän. Nyt riittää.

Mulla alkoi tällä viikolla loma. Mulla on monesti, oikeastaan joka loma alkanut sellaiseen epämääräiseen ahdistukseen, yksinäisyyden tunteeseen ja suruunkin tipahtamisella. Osaltaan varmasti kyse on ollut kuluneen vuoden väsymyksen purkautumisesta ja ohitetuista tunteista, jotka pysähtymisen myötä saavat tilaa tuntua ja puskevat pintaan. Tähän on kuitenkin myös liittynyt yksinäisyyden tunne. Sellainen tyhjyyden ja vaillejäämisen kokemus, kun olen sinkku, ja ympärillä paruskunnat toteuttavat yhteisiä lomasuunnitelmiaan ja tuntuvat nauttivan kesästä, ilman näitä tunteita. Toki tiedän, että some ei kerro totuutta ja se onkin ihan oma juttunsa, miten meistä varmaan jokainen on enemmän tai vähemmän somen vaikutusten "uhri", kun toisten päivitykset voivat herättää vertailua ja kateutta. Vaikka kyseessä on lopulta useimmiten vain se kiillotettu pinta ja se, mitä pinnan alla on, ei tulekaan näkyväksi. Jokatapauksessa nuo tunteet ovat olleet mussa läsnä joka kesä ja niitä on ollut vaikea sietää. Ne ovat herättäneet jopa katkeruutta. Ja jokainen somen postaus jossa pariskunnan tuntuvat nauttivan lomastaan, on ollut kuin isku tuohon kipeään kohtaan tähän liittyen.

Tänä kesänä odotin lomaa hieman ristiriitaisin tuntein. Odottaen, että nuo tunteet puskevat taas pintaan. Tätä ennakoiden halusin jo sopia ennakkoon joitain mukavia reissuja ja juttuja lomalleni, koska se vahvistaa tunnetta siitä, että en ole yksin ja loma voi olla mukava ja mun näköinen, vaikka tunteita tulisikin. Varmaan tämä auttoi, ja ehkä myös se, miten monena vuotena olen vellonut noiden tunteiden läpi ja tehnyt silti valintoja, jotka ovat rakentaneet sitä mun näköistä elämää ja lomaa, niissä olosuhteissa mitä on. Koska ainakaan vielä en ole tipahtanut noihin tunteisiin. Vaan olenkin huomannut nauttivani suuresti, ihan vain omasta seurastani. Huomannut, että mulla on oikeastaan  varsinkin näin loman alussa aika suurikin oman tilan tarve. Olen nauttinut hitaista aamuista, aikatauluttomuudesta, hetkessä elämisestä ja siitä, että aamukahvia juodessa voi pohtia, mitä tänään haluaisin tehdä. Vai teenkö mitään. Olen käynyt lounailla ja nauttinut siitä, että saa mennä valmiiseen pöytään, herkutellut jäätelöllä ja mansikoilla, pötkötellyt rannalla auringon lämmössä, haistellut meren tuoksuista tuulta, tehnyt ostoksia joita olen listannut haluavani hankkia ja nauttinut löytöjä tehdessäni. Katsellut maratonin sarjoja ja leffoja, rapsutellut koiria ja laitellut parveketta sekä ihastellut onnistunuttu tomaatin taimen istutusta ja tulevaa satoa. Hyvä elämä ja loma ei lopulta rakennu suurista suunnitelmista, vaan niistä pienistä hetkistä. Siitä tunteesta, että juuri nyt kaikki on hyvin enkä tarvitse muuta. Tähän ajatukseen oikeastaan heräsin, kun matkustin juuri loman alettua junalla treffaamaan erästä miestä, ja sainkin itseni junassa istuessa kiinni ajatuksesta "haluan hoitaa tämän vain pois alta, jotta voin mennä nauttimaan terassille hyvän salaatin ja kupillisen lattea."  Haluanko siis oikeastaan parisuhdettakaan nyt, vai kertooko tämä siitä, että olen vasta alkanut palautua enkä jaksaisi juuri nyt antaa itsestäni muille? Ihan varma en ole vastauksestani tähän kysymykseen. Koen olevani kyllä edelleen avoin sen suhteen, että se joku voi löytyä ja vähän myös toivovani sitä, mutta samalla juuri nyt on tosi hyvä ihan itseni kanssa. Olen onnistunut luomaan elämän, jossa elän itseni näköisesti, omien arvojeni mukaan ja nautin siitä. En kaipaa enää ketään täyttämään tai paikkaamaan jotakin. Ehkä hän voi täydentää, mutta ei paikata jotakin vaille jäämistäni. En sano, etteikö mitään noista aiemmin mainitsemistani tunteista olisi enää läsnä. Jossakin määrin on, mutta samalla sen rinnalle on tullut vahvana se kokemus, että voin olla täysi ja onnellinen ilmankin. Siksi en myöskään tyydy enää kehen tahansa. Ja jos sitä miestä joka täyttäisi mun kriteerit (joiden en kuitenkaan koe olevan täysin absurdeja tai kohtuuttomia) ei tule vastaan, sitten saa olla niin. 

Tänään lähden ystäväni kanssa kesäteatteriin ja syömään. Ihanaa! Alkuviikko on saatu nauttia auringosta ja tänään vähän harmaampi päivä, mutta se ei haittaa. Ensi viikolla odottaa toinen pieni reissu ystävän kanssa, muuten on kalenteri ensi viikon osalta tyhjä ja se tuntuu hyvältä. Vaikka olen ollut nyt paljon yksin, en ole kokenut kuitenkaan olevani yksinäinen. Ja siinä onkin tämän kaiken ydin. Löytää sellainen tasapaino omassa elämässä, että myös yksin on hyvä. 

Olen viimea aikoina nähnyt aika paljon unia. Usein en enää aamulla muista unista kuin ehkä välähdyksiä, mutta toisinaan jotkin unet  jäävät kirkkaampana vielä päiväsaikaankin pyörimään ajatuksiin. Itse ajattelen, että tällaiset unet ovat ehkä niitä, joita on hyvä pysähtyä pohtimaan tarkemmin. Unet kun ovat heijastuksia omasta ajatus- ja tunnemaailmasta ja voivat kertoa myös jostakin alitajuntaan piilotetusta asiasta tai kohtaamattomista tunteista. Unissa mulla on joitain samoja teemoja, jotka toistavat itseään. Ja juuri nämä unet ovat niitä, jotka jäävät mielen päälle vielä päiväsaikaankin. Yksi näistä teemoista on koti. Usein olen lapsuuden kodissani, jossa huoneet saattavat vaihdella. Viikonloppuna näin taas tällaista unta. Unessa mun piti jostain syystä sisustaa kodin kylpyhuone, mutta rakentaen sinne ikäänkuin oma kotini. Sinne tuli sohvaa, mattoa jne. Huonekaluja hain jostakin toisesta huoneesta, ikäänkuin varastosta, josta muutkin ihmiset hakivat omiin huoneisiinsa huonekaluja. kaikki me taisimme sisustaa tuota samaa taloa, mutta eri huoneita, samaan aikaan. Unessa ei käynyt ilmi, keitä nuo muut ihmiset olivat, ilmeisesti en tuntenut heitä sen tarkemmin. Koin tuossa unessa turhautuneisuutta siitä, että kylpyhuone oli vanha ja sen pinnat ja värimaailma eivät miellyttäneet. Ja vaikka sitä kuinka sisusti, oli se silti edelleen mun silmissä kylpyhuone, ei koti. Tarjolla olevat huonekalut eivät myöskään olleet sellaisia, joita tavanomaisesti valitsisin, mutta oli valittava siitä, mitä oli tarjolla. Joku toinen saattoi myös juuri ottaa sen huonekalun minua ennen, jonka olisin mieluummin itse valinnut. Lapsuudessani leikin usein kaverini kanssa tuossa kylpyhuoneesa, leikkien että se oli kotimme.  Kylpyhuone oli kiva kotileikkiin, koska siinä oli eri tiloja, jotka olivat leikeissämme kodin eri huoneita. Sauna oli makuuhuone ja kylpyhuoneesta aukeava parveke oli keittiö. Silloin olimme kyllä täysin leikin imussa eikä kylpyhuoneesta muistuttavat puitteet häirinneet tuota mielikuvaa kodista. Kylpyhuoneessa sai myös täysin oman rauhan leikkeihin, kun oven sai lukkoon ja kodin muut äänet eivät juurikaan kantautuneet sinne. 

Itse uskon unien symboleihin ja siihen, että tietyt symbolit edustavat meissa jotakin. Koti on yleensä peili minusta itsestäni. Ehkä tuo uni kuvasti tarvettani saada asioita järjestykseen, ja sitä, etteivät asiat aina miellytä tai mene juuri niinkuin toivoisi. Että joutuu sietämään epätäydellisyyttä, ja sellaisia tilanteita, joissa ei saa juuri sitä mitä haluaisi tai toivoisi. Joutuu tekemään myös valintoja, jotka eivät miellytä, mutta jotka on vain tehtävä. Tuo uni osui juhannuksen aikoihin, jolloin pohdin ja kipuilin omien perhesuhteideni kanssa. Sitä, miten koen etäisyyttä, ja samalla ikävää lähelle, ja surua ja kaipuuta siitä, mitä on joskus ollut, mutta ei ole enää. Ja miten vaikeaa on rakentaa uutta ja kuinka tällä hetkellä joudun sietämään sitä, että asiat eivät ole juuri niinkuin haluaisin. Siksi tuo unen koti varmaan olikin juuri lapsuuden kotini, koska tähän tuo varmasti liittyi. Ja ehkäpä nuo etäiset ihmiset tuossa unessa symboloivatkin mun suhdetta mun perheeseen. Olemme samassa tilassa, saman kodin sisällä eli samaa perhettä, mutta kaikki kuin erillämme toisistamme, tehden omia juttujamme. 

Toinen itseään toistava uneni liittyy ex-puolisooni vuosien takaa, jonka kanssa oli pitkä, ja toksiseksi luokiteltava parisuhde. Nuo unet sijoittuvat aina joko hänen kesämökilleen, jossa vietimme paljon aikaa, tai sitten yhteen yhteisistä kodeistamme. Unissa on aina sama teema. Olen exäni kanssa parisuhteessa, mutta mua ahdistaa, ja haluan pois. En haluaisi olla hänen lähellään ja tiedän haluavani erota, mutta en pysty tekemään tuota ratkaisua. Olen ikäänkuin juuttunut tai jähmettynyt tilanteeseen ja se tuntuu lähes sietämättömältä. Unessa ehkä pelkään exäni reaktiota, ja se saa mut jähmettymään, vaikka sisin huutaa tilanteesta pois pääsemistä. Tässä kohtaa herään aina unesta ja se jää kuin kesken.  Tällaisen unen näin taas pari päivää sitten ja se on nämä pari päivää pyörinyt päässäni enemmän ja vähemmän. Tunnemaailma unessa on selvä, ja ehkä se heijastelee juuri omaakin sen hetkistä tunnemaailmaani. Mutta mua hämmentää tässä se, että aina näissä on niin selkeä kaava. Ja pohdin, onko unella jokin muukin viesti mulle? Voiko se heijastella ehkä ylipäätään suhtautumistani miehiin? vai jotakin muuta? Onko mulla jotakin kohtaamatta?

Tunnistan itsessäni jonkin asteista miespelkoa ja varautuneisuutta tuntemattomia miehiä kohtaan. Usein ennakkoluuloni juontavat siihen, että miehen lähestyessä mua, epäilen hänen heti haluavan musta jotakin. On vaikea uskoa vilpittömyyteen ja siihen, että voin luottaa ja olla turvassa ja että toisella on hyvät aikeet. Ehkä tämä ajatus on myös se, jolla viestin jo itseni ulkopuolelle, että minua ei kannata lähestyä. Ja yleensä mua lähestyykin reaalimaailmassa vain miehet, jotka ovat hirveässä humalassa (eli eivät varmaan enää kiinnitä huomiota kehon kieleeni tai välitä siitä). Tämä tietysti vain lisää minussa tuota varautuneisuutta. Tunnistan myös, että mulla on, tai ainakin on ollut pelko siitä, että jään huonoon suhteeseen ja hylkään itseni. Tuon kyseisen exän kanssa olin yhdessä aivan liian kauan ja siksi siitä jäikin pelko, että toistan sen taas uudessa suhteessa. Nykyään kuitenkin koen alkaneeni päästä tuosta pelosta, kun olen tullut tietoisemmaksi omista rajoistani ja arvoistani ja saanut kokemuksia, joissa pysyn itseni puolella, asettaen rajat. Ehkä tuo uni toistaa itseään niin kauan, että nuo tunteet on tulleet kohdatuksi tai se jokin viesti otettu vastaan ymmärryksen tasolla. Vielä en ehkä ole päässyt siitä ihan perille. Mutta ehkä kirjoittamisen kautta saan sitä taas avattua itselleni hieman enemmän.