lauantai, 19. toukokuu 2018

Vuoristoradan kyydissä

Luin tänään muistiostani terapeuttini sanat helmikuulta, jolloin olimme puhuneet peloistani ja reaktioistani liittyen parisuhteisiin ja miehiin. Hän sanoi, että kun parisuhteessa läheisyys lisääntyy, mussa aktivoituu pelko joka saa mut katkaisemaan yhteyden tunteiltani ja ottamaan etäisyyttä toiseen. Toisin sanoen, hylkään itse itseni ennenkuin toinen ehtii sen tehdä. Tuota muistiota kun luin, voin todeta että paljon on menty eteenpäin muutamassa kuukaudessa. Läheisyyden ja hylätyksi tulemisen pelko enää harvoin saa mussa reaktion, että katkaisisin tunteiltani yhteyden. Nykyään yhä enenevissä määrin mä todella tunnen tunteeni. Niin hyvät kuin huonotkin. Pelko sen sijaan ei ole kadonnut. Mutta se on muuttanut muotoaan. Ja joka kerta kun jokin tilanne sen saa pintaan, ei se enää seuraavalla kerralla vastaavassa tilanteessa nouse samalla tavalla. Mutta paljon niitä ikävien ja vaikeiden tunteiden sietämisiä ja kohtaamisia olen joutunut viime aikoina työstämään.

Tuntuu kuin menisin tunteiden vuoristoradassa, jossa välillä on tasaisempaa, sitten tulee nousuja ja laskuja ja välillä jokin pieni asia, saakin mut yhtäkkiä suistumaan kuin raiteiltani. Tuo raiteilta suistuminen tapahtuu, kun koen että menetän kontrollin. Ja kun koen menettäväni sen parisuhteessa, (jota tapahtuu usein, koska lopulta en voi kontrolloida tätäkään asiaa) menetän sen myös tunteideni suhteen. Tuntuu, että vihan ja surun tunteet kuin vyöryvät yli ja katastrofiajatukset alkavat nostaa päätään. Näen parisuhteeni vain haasteiden ja uhkakuvien kautta ja suren jo valmiiksi menettämisen ja pettymyksen tuskaa, vaikka varsinaisesti mitään siihen viittaavaa ei olisikaan tapahtunut. Järki sanoo, ettei tunteille tuossa määrin ole syytä, mutta se järjen ääni jää tuon tunnekuohun kanssa kakkoseksi. Alan tulkita tilanteita tuon hylkäämisen tunteen kautta ja etsimään toisesta tai parisuhteesta syitä, jotka vahvistaisivat sen pelon todeksi, että se on tuhoon tuomittu. Ja näistä tulkinnoista tulee mulle kuin toinen totuus. Samaan aikaan kun järki sanoo, että pelot ovat vain omaa tulkintaani ja mielikuvituksen tuotetta, ei tunne siltikään päästä irti ja se puhuu toista. Tuolloin on vaikeaa luottaa, että ehkä tässä voisikin käydä hyvin. Alan enemmänkin ajatella, että joko suhde kaatuu olosuhteiden haasteisiin tai sitten toisesta löytyy jokin sellainen piirre, joka koituu suhteemme kohtaloksi. Tai jos ei näistä kumpikaan, niin sitten toinen kyllästyy muhun, mun aaltoiluun, mun epävarmuuteen ja pelkoihin eikä kestä mun tunteita.

Voin sanoa, että tuo tunne on yksi vaikeimmista sietää. Mutta tiedän myös, että muuta vaihtoehtoa ei ole kuin käydä ne läpi. Vain sitä kautta voi vapautua. Ja onneksi saan tässä vuoristoradassa kokea myös niitä onnellisuuden huippuja. Kun olo on kevyt, tasainen ja niin kiitollinen siitä ,että saan olla juuri tämän ihmisen kanssa. Ja tähän mennessä kaikki pelkoni ovat lopulta näyttäytyneet aiheettomiksi. Mörkö on kadonnut, kun sen on kohdannut. Ja joka kerta olen saanut lopulta sen kokemuksen, että tämä ihminen edelleen on vierelläni ja välittää aidosti. <3  Toivon todella, että niin on myös jatkossakin. Ja että jonakin päivänä voisin pystyä jo luottamaan enemmän, ja suistumaan raiteilta vähemmän.

lauantai, 21. huhtikuu 2018

Itseilmaisun ja irtipäästämisen vaikeus

Mä olen loppuunpalamisen jälkeen harjoitellut sitä stressittömämpää suhtautumista asioihin. Taitoa päästää irti kierroksista, ja haitallisista ajatusmalleista. Rajaamaan työtäni niin, että se kuormittaisi mua mahdollisimman vähän. Hyväksymään itseni sellaisena kuin olen, armollisuutta itseäni kohtaan, Ilmaisemaan tunteitani ja tarpeitani. Ja aika hyvin mielestäni tässä onnistunkin. Mutta se, mikä mulla nouseekin nyt haasteeksi, on vapaa-aika. Ihmissuhteet. Tällä hetkellä näen, että riski uupumiseen onkin olemassa enemmänkin työni ulkopuolella. Koska en aina osaa päästää irti tai ilmaista itseäni.  Yritän kontrolloida asioita yksinäni, jonka myötä saan itseni kierroksille ja stressaantumaan. Ja pidän paljon asioita sisälläni. Tänään oikeastaan vasta konkreettisesti ymmärsin, miten herkästi ja huomaamattani pidänkään asioita sisälläni. Miten mulle onkaan vaikeaa tuoda esiin asiaa, joka jää mietityttämään, painamaan ja lopulta alan tulkinnan kautta kasvattamaan sitä suuremmaksi mitä se onkaan ja näkemään ongelmia ja uhkia siellä, missä niitä ei ehkä edes ole. Ja vain siksi, etten sano asiasta heti ääneen. Sanon vasta, kun olo alkaa pääni sisällä käymään tukalaksi, jopa sietämättömäksi. Vasta sitten, kun olen jo tulkinnut sitä sen katastrofiajatuksen kautta pääni sisällä. Tänään myös ymmärsin, että oikeastaan en yritä kontrolloida vain niitä ns. negatiivisia tunteita, vaan myös niitä myönteisiä. Kiintymistä, rakastumista, välittämistä. Ja miksi sitten olen toiminut näin? Siksi, koska olen peilannut näiden ilmaisua siihen mun omaan sitoutumisen ja läheisyyden pelkooni. Ajatellut, että toinen saattaa ahdistua jos vaikka ilmaisen, että mun tarve olisi viettää enemmän aikaa yhdessä. Pelännyt, että toinen alkaa vetäytyä, jos ilmaisen haluavani enemmän jotakin. Mutta tällä ajattelutavalla mä keskityn omien tarpeideni kuuntelun sijaan toisen tarpeisiin, joita en lopulta edes tiedä, vaan kuvittelen vain tietäväni sen pohjalta, miten itse olen joskus käyttäytynyt. Ja lopulta tässä on myös se puoli, että mitä enemmän olen sanomatta ja kysymättä, sitä enemmän elän omien tulkintojeni varassa, jotka usein kallistuvat sinne pessimistiseen suuntaan. Siihen ajattelumalliin, joka odottaa että jotakin pahaa tapahtuu. Ja luodakseni taas itselleni turvaa, mun tulisi sanoa ne asiat ääneen jotka mietityttävät. Tarkentaa, kysyä, ilmaista tunteeni. Kommunikointi, siinä avainsana tähän kaikkeen. Sen kautta on myös helpompi päästää irti ja olla stressaamatta. Sen sijaan, että kannan asioita sisälläni yksin, ne tulisi jakaa. Silläkin uhalla, etten aina vättämättä heti tule ymmärretyksi. 

Tänä viikonloppuna olen väsynyt. Pää on käynyt kierroksilla ja olen vain miettinyt, että missä se Stop -nappula mahtaa olla, jolla saisin ajatukset pysähtymään, kun olo on jo kuormittunut.  On vaikea päästä täysin rentoon ja läsnäolevaan tilaan, vaikka huomaankin olevani väsynyt. Se on olotilana hyvinkin epämiellyttävä. Pää käy kuin ylikierroksilla ja olen ikäänkuin pääni sisälllä, enkä saa aivojani lepotilaan, vaikka haluaisin. Palaaminen oman mielen myllerryksistä läsnäolevaksi tähän hetkeen ei ole aina helppoa. Puhuminen ja yhteys toisiin auttaa usein jonkun verran ja niin se teki nytkin. Mutta kokonaan se ei tätä olotilaa katkaissut. Joskus se vaatii enemmän ponnisteluja ja ihan läsnäoloharjoituksia. 

perjantai, 20. huhtikuu 2018

Ne hämmentävät tunteet

..Joita ei aina itsekään ymmärrä. Kuin putoaisi jonnekin tunteiden mereen,  tiedostaen samalla että nuo tunteet joita tässä hetkessä kokee, eivät lopulta ole tästä hetkestä. Elän menneessä, menneen herättämissä tunteissa: Itken, vihaan, pelkään. Reaktio on aito, mutta samalla kuin joku järjen ääni puhuisi sisimmässä, että oikeasti ei ole syytä murehtia, ei syytä pelätä, eikä aihetta vihaan. Kaikki on hyvin. Sisin ja keho eivät vain usko tuota ääntä, tunne nousee tuota ääntä voimakkaammaksi. En ole balanssissa mieleni ja sydämeni kanssa.

Tänään mietin hieman kauhun sekaisilla ajatuksilla, että mitähän mä vielä joudunkaan tunnetasolla kohtaamaan sisimmässäni parisuhteen myötä. Ja kestänkö sen? Entä kestääkö toinen siinä vierellä, jos tunteet vievät mut useinkin mukanaan ja saavat hetkeksi kuin raiteiltaan? Tuntuu kuin jotain hallitsematonta nousisi esiin. Jotain niin voimakasta, etten pysty sitä kontrolloimaan. Ja mitä enemmän yritän sitä kontrolloida (siitä huolimatta, etten pysty), sen voimakkaammin se puskee pintaan. Kuin se olisi päättänyt, että nyt nämä käydään läpi, halusit tai et. Eikä siihen voimakkaaseen aaltoon, siihen putoamiseen, tarvita välttämättä kuin joku pienen pieni asia, ja taas mennään.  Hetken olen balanssissa ja kiinni tässä hetkessä ja sitten taas jokin ajatus tai tulkinta saa mut noiden tunteiden valtaan. Kuin joku trauma mussa eläisi ja oikein etsisi sitä pientä kipinää roihahtamiseen.

Pelkään niin helvetisti. Pelkään, että menetän, pelkään että petyn, pelkään että tulen hylätyksi. Ja kuin jokin mussa jo valmistautuisi sen pelon todeksi tulemiseen. Kokien surua ja vihaa jo valmiiksi, kieltäen itseään iloitsemasta siitä ihanasta mitä on saanut. Ja samalla noiden tunteiden keskellä tiedostan, että se mihin uskoo, sitä itseasiassa tekee todeksi. Jos annan pelolleni vallan ja alan toimimaan sen kautta parisuhteessa, saatan tehdä parisuhteelleni hallaa ja jopa aiheuttaa oman pelkoni vuoksi sen, mitä eniten pelkään. 

maanantai, 16. huhtikuu 2018

Hylätyksi tulemisen pelko

..Tai oikeammin sanottuna ehkä kauhu. Pelko tuntuu lievältä adjektiivilta siihen tunteeseen nähden, joka mussa välillä nousee. Tähän pelkoon kiteytyy niin paljon voimakkaita tunteita, vihaa, surua, häpeää, että sen kohtaaminen on ollut äärettömän vaikeata. Niin vaikeata, että olen vältellyt sen kohtaamista tiedostaen ja tiedostamattanikin vuosia. Juossut sitä karkuun, rakentanut sen ympärille suojamekanismeja, jotta sitä ei tarvitsisi kohdata. 

Olen paljon blogissani käsitellyt tätä aihetta ja matkaani siihen, missä olen nyt. Kun katson tuota matkaani taaksepäin, näen miten tuo pelko mussa on elänyt, hallinnut ja jopa kaventanut elämää. Näen myös ne askeleet, joita olen ottanut. Se missä olen tuon tunteen kanssa nyt, on jo mulle valtavan iso asia. 

Ennen ihastuin aina niihin vääriin miehiin. Heihin, jotka eivät olisi ansainneet mun tunteita ja huomiota ja jotka kohtelivat mua huonosti. Ja mä annoin kohdella. Kun sitten lopulta raja tuli vastaan ja lähdin lapseni isän luota, heräsikin mussa uusia suhteita luodessa niin voimakas ahdistus, etten kyennytkään suhteisiin. Myöhemmin ymmärsin, että tuo ahdistus juonsi pelkoon, että en pysty asettamaan suhteessa rajoja ja annan itseni taas jäädä suhteeseen kärsivänä osapuolena. Tuonkin takana on pelko,että tulee hylätyksi. Se ajaa alistumaan ja väheksymään omia tarpeita. Se mikä sai tuon ahdistuksen tunteen hellittämään otettaan, oli sen ymmärtäminen, hyväksyminen ja omien rajojen vahvistuminen. Hylätyksi tulemisen pelko ei sillä kuitenkaan lähtenyt ja tuon eron jälkeen huomasin itsessäni heränneen suojamekanismin, joka sai mut katkaisemaan yhteyden omiin tunteisiini, kun lähenneltiin sitä suurinta pelkoa. Tämä reaktio mussa sai aikaan sen ,että suhteet edelleen loppuivat. Miten voisi jatkaa, jos kokee, ettei tunne mitään? Vasta myöhemmin ymmärsin, että lopulta ne tunteet eivät katkenneet vain tähän ihmiseen, vaan se yhteys tunteisiini oli katki joka suuntaan. Olen tehnyt paljon töitä itseni kanssa, että olen lopulta alkanut ymmärtää tuon reaktion takana olevaa asiaa. Siinä päästään taas siihen suurimpaan pelkoon. Terapeuttini sanoi, että mulle se on yhtä kuin kuoleman pelko, se on niin suuri, hallitseva ja lamaannuttava.

Vihdoin olen tullut tarpeeksi valmiiksi kohtaamaan tuota pelkoa, sen sijaan että katoaisin ns. turvakuplaani suojaan tunteiltani. Ja vihdoin olen pystynyt aloittamaan suhteen ihmisen kanssa, joka ansaitsee olla tunteideni kohde. Hän tuntuu turvalliselta, luotettavalta ja tasapainoiselta. Hän kohtelee mua kunnioittaen ja arvostavasti. Se jos mikä saa mun suurimman pelkoni heräämään. Koen, että tässä kohtaa ns. panokset ovat niin suuret, että pelko menettämisestä ja hylätyksi tulemisesta kasvaa. Toisaalta järki sanoo, että mikään ei anna mulle syytä pelätä, mutta mieli rakentaa pelkoa kuin tyhjästä, tulkitsee tilanteita siitä pelosta käsin. Nyt viikonloppuna ymmärsin itsestäni myös sen, että olen rakentanut kuin huomaamattani toisen turvamekanismin itselleni nyt, kun en pääsekään karkuun tunteitani. Se on kontrollointi. Olen luonut mieleeni kuvan siitä, millainen suhteen kuuluisi olla ja jos jokin niistä luomistani mielikuvista ei toteudukaan, ja ns. kontrollin menettää, putoan siihen pelkoon ja sen synnyttämään vihaan ja suruun. Nyt tosin ehkä uutena on todella tullut myös suru, kun ennen peitin surun, vihan tunteen alle. 

Kuluneena viikonloppuna putosin tuohon tunteeseen. Ymmärsin, että se on ehkä lopulta syy, että mun on vaikea täysin rentoutua toisen seurassa ja herkästi ikäänkuin ylivirityn. Jos yrittää kontrolloida, ei voi täysin rentoutua. Rentoutuminen tarkoittaa irti päästämistä ja se taas ei sovi yhteen kotnrollin kanssa. Fakta kuitenkin on, että lopulta mitään elämässä ei voi kontrolloida. Me voimme tehdä valintoja, asettaa rajoja ja ilmaista itseämme, mutta se kuviteltu kontrolli asioista, on illuusiota. Ja kun tuo illuusio saa särön tai siltä lähtee pohja, putoaakin sinne suurten tunteiden vietäväksi. Niin kävi myös mulle. Ensin heräsi viha ja otin toiseen etäisyyttä sen voimalla. Ajatellen, että jos en saa mitä haluan ja kaipaan, en minäkään sitten anna itseäni. Aika nopeasti ymmärsin kuitenkin, että tosiasiassa tuolla tavalla toimien hylkäänkin itse oman suhteeni ja samalla itseni. Toimin ikäänkuin oman suurimman pelkoni toteuttajana. Tämän ymmärtäminen herättikin mussa surun ja pääsin sen kautta myös kiinni omaan haavoittuvuuneeni, siihen syvimpään tunteeseen tuon kaiken takana. Huomasin myös, että sitä surua on paljon. Kun annoin sille luvan tulla, ei kyynelistä meinannut tulla loppua. Lopulta se, etten saanut itkua loppumaan, pakotti mut näyttämään oman haavoittuvuuteni myös toiselle. Siinä hetkessä koin olevani ehkä jopa koko asian ytimessä. Uskalsin olla toisen edessä täysin auki ja alaston, itkeä sitä pelkoa että en riitäkään, surra niitä suruja jotka ovat monen vuoden takaa jääneet surematta. Ja tämän ihmisen kanssa, tässä suhteessa, sain myös sitä tukea, turvaa ja ymmärrystä, mitä eniten kaipasin. Tulin hyväksytyksi, en torjutuksi. Rakastetuksi, en hylätyksi. Sekin oli kokemuksena mulle niin valtavan suuri asia, että edelleen se saa silmäni kostumaan. Ensimmäistä kertaa ikinä, uskalsin miehen edessä olla noin haavoittuvana ja hauraana. Vaikka tuo oli tilanteena itselleni erittäin vaikea ja epämiellyttävä, niin olen kiitollinen niistä kyynelistä, joiden virtausta en saanut loppumaan. Suojamekanismini murtui toisen edessä ja menetin kontrollin myös omista tunteistani, joka pakotti mut avautumaan toiselle. Lopulta vain siellä epämukavimmassa paikassa voi kasvaa. Ja lopulta tuo tilanne oli mulle hoitava ja vahvistava. Mulle myös surun ja vihan ilmaisu suhteessa on ollut äärettömän vaikeata, koska niidenkin näyttämiseen on liittynyt vahvasti pelko hylätyksi tulemisesta. Nyt olen ottanut sen ensimmäisen merkittävän askeleen ja luulempa, että elämä tuo eteeni jatkossakin tilanteita, joissa joudun tätä asiaa työstämään lisää. Parisuhde jos mikä, niitä tuo eteeni. Ja mun tahtotila on päästää kontrollista irti. Kontrollista toiseen, kontrollista elämään ja kontrollista itseeni ja omiin tunteisiini. Sitä haluan, mutta töitä se vaatii. Ja niiden tunteiden kohtaamista. 

perjantai, 23. helmikuu 2018

Rakas tyttöni minussa

Rakas pieni tyttöni. Olet ehkä n. 4 vuotias kun sinua nyt katson.  Olen pahoillani, etten ole ymmärtänyt miten tärkeää on rakentaa yhteyttä sinuun ja ymmärtää sinua, rakastaa sinua. Olen pahoillani etten ole ymmärtänyt, että sinä kuljet aina mukanani enkä voi jättää sinua kyydistä tai jättää huomiotta, tai muuten sinä alat voimaan huonosti. Olen pahoillani, etten ole halunnut tai osannut kuunnella sinua, tunteitasi ja tarpeitasi ennenkuin pahaolosi on jo kasvanut sietämättömäksi. Olen pahoillani, että en ole osannut kohdata sinua niin, miten olisit tarvinnut. En ole osannut olla läsnä, kuunnella ja rakastaen kohdata. Olen ollut kova, ankara ja ohittanut sinun tunteesi ja tarpeesi liian monta kertaa. Olet varmasti ollut hyvin vihainen, kun sinua ei ole nähty ja sen on täytynyt herättää sinussa myös suunnatonta surua. Se ettet ole tullut kohdatuksi, on varmasti herättänyt sinussa muiden voimakkaiden tunteiden rinnalla myös pelkoa. Olet ollut varmasti välillä todella kauhuissasi ja tuntenut syvää yksinäisyyttä ja hylätyksi tulemista tämän vuoksi. Ehkä jopa niin suurta kauhua, että olet joutunut jäädyttämään tunteesi ja unohtamaan oman tarvitsevuutesi. Koska on tuntunut liian pelottavalta jäädä tunteidensa kanssa yksin. Olet joutunut pärjäämään yksin, vaikka sinun ei olisi tarvinnut. Se ei ole lapsen tehtävä. Olisit niin monta kertaa tarvinnut minulta suojaa, turvaa, rakkautta, lempeää kohtaamista ja ymmärrystä. Läheisyyttä ja yhteyden tunnetta. Nähdyksi tulemista tunteillesi ja tarpeillesi. Haluan yrittää nyt enemmän, haluan kohdata sinut ja olla herkempi kuulemaan. Haluan pysähtyä. Näen, että olet niin arvokas ja ansaitset vain hyvää. Ansaitset tulla nähdyksi ja hyväksytyksi juuri tuollaisena kuin olet. <3

Olen harjoitellut nyt pysähtymistä ja kehoni kuuntelua. Ja sen myötä tutustuin tänään 4-5 vuotiaaseen tyttöön, minuun itseeni. Sain mieleeni tapahtumia lapsuudesta, jotka olen kyllä muistanut ennenkin, mutta joihin pääsin vasta nyt käsiksi tunnetasolla. Ei ole helppoa pysähtyä kuuntelemaan, ottaa yhteyttä sisimpäänsä ja tarttua niihin mielikuviin joita se nostaa esiin. Jäädä niitä tutkimaan ja tarkkailemaan. Mutta tätä mun on nyt harjoiteltava, jotta saisin sen yhteyden itseeni jota nyt tarvitsen päästäkseni eteenpäin. Tuon kohtaamisen jälkeen koin tarvetta kirjoittaa tuolle tytölle. Joka on ehkä tuon ikäisenä alkanut jo sivuuttaa omia tarpeitaan ja alkanut tuntea syyllisyyttä ja ahdistusta toisten tunteista, kun yhteys omaan itseen on katki.