sunnuntai, 10. maaliskuu 2024

Rakas karvakorvani

Tämä viikonloppu on ollut huolen sävyttämä, kun toinen koiristani alkoi yllättäen ontua. Huomenna vien hänet lääkäriin. Toivon, että syy on jokin helposti hoidettava vaiva, mutta olen jo ajatuksen tasolla valmistautunut siihen, että se voi vaatia leikkausta. Mun koira on jo 12 vuotias, mutta hän on olemukseltaan niin virkeä, eloisa ja elämäniloinen, että välillä sitä meinaa unohtaa hänen olevan jo vanhus. Tämän vaivan kohdalla mietin, että maksoi mitä maksoi niin haluan hoitaa koirani kuntoon. Hetkeä myöhemmin kuitenkin tajuntaani iskostui myös ajatus muiden kokemuksista aiheeseen liittyen lukiessani, että kyse ei nyt ole vain leikkauksesta ja koiran kuntoon saamisesta, vaan siitä, onko leikkaus enää tuon ikäiselle koiralle turvallinen ja mikä on ennuste toipumisen suhteen. Tässä voi tulla koiran ikä vastaan. Kun alkaa olemaan muutakin vaivaa ja ikää, ei ole itsestäänselvää tehdä vain vaadittavat hoitotoimenpiteet. Tämän ymmärrettyäni alkaa mieli väkisinkin myös pohtimaan luopumista.

Mun koira on mulle hyvin rakas. Hän tuli elämääni hetkellä, jolloin sain siitä paljon iloa ja lohtua. Jos jostain koirasta voi sanoa, että se on eirtyisherkkä, niin mun koirani on sitä. Se aistii mun tunteet, vireystilan ja reagoi niihin. Se innostuu herkästi nollasta sataan ja ylivirittyy pienistäkin muutoksista arjessa. Se myös lohduttaa, kun olen surullinen. Muistan vieläkin elävästi sen hetken, kun 10 v sitten loppuunpalaessani istuin sohvalla ja itkin väsymystä ja kurjaa oloani. Koirani tuli taakseni sohvan selkänojalle istumaan ja laski päänsä olkapäälleni. Eilen istuin lattialla, silittelin koiraani, itkin ja puhuin sille kuinka rakas se minulle on. Se laski päänsä polvelleni ja katsoi mua silmiin, kuin sanoakseen," vielä mä olen tässä, älä sure, sinäkin olet rakas." <3

Mun koira on mulle hyvin rakas ja siitä rakkaudesta käsin myös lupaan hänelle, että pidän hänestä mahdollisimman hyvää huolta. Ja että vaikeiden päätösten hetkillä toimin hänen parhaaksi ja hänen etu edellä. Mun sydän murentuu ajatuksestakin luopumisesta, mutta en kestäisi myöskään ajatusta siitä, että valinnoillani aiheutan koiralleni kärsimystä ja pitkitän vain jotain, joka on kuitenkin tulossa. Toivon ja rukoilen, että vielä ei olla siinä pisteessä. Haluan olla toiveikas, että vielä koirani voi parantua ja saamme lisää yhteisiä vuosia. Silti myös siihen toiseen vaihtoehtoon on hyvä vähän henkisesti valmistautua. Ajatukseet menettämisestä ja luopumisesta vahvistavat rakkauden tunnetta sitä kohtaan, johon tuo ajatus kohdentuu. Samalla se kirkastaa myös omia arvoja sen suhteen, millaisia valintoja haluaa elämässään tehdä itsensä ja läheistensä suhteen. Olen kiitollinen, että olen saanut juuri tuon koiran elämääni, kiitollinen että hän on pääosin ollut terve ja olen saanut iloita hänestä jo 12 vuotta. Kiitollinen jokaisesta hetkestä ja myös niistä valinnoista, joilla olen jo tähän mennessä pidentänyt yhteistä aikaamme. 

keskiviikko, 6. maaliskuu 2024

Uuden alku

Hetken jo luulin, että tämä sivusto on lopetettu ja kaikki 10 vuoden takaiset tekstit hävisivät taivaan tuuliin. Sinne olisi mennyt koko kasvutarinani, kaikki oivallukset ja ajatukset joita tähän matkalleni on mahtunut siitä päivästä alkaen, kun tätä blogia aloin kirjoittaa. Olin jo suunnittelemassa uuden blogin perustamista toiselle sivustolle, kirjaimellisesti uuden sivun aloittamista elämässäni. Mutta vielä kerran päätin kokeilla avata tämän sivun ja yllätyksekseni se aukesikin. Mielessäni kuitenkin muhi jo blogin otsikon muokkaaminen samalla, kun suunnittelin uuden blogin perustamista. Niimpä päätin nyt vaihtaa sen tähän. Jotenkin tuo vanha otsikko "pienin askelin, kohti valoa" ei tunnu enää omalta. Silloin 10 v sitten se kuvasti sitä hetkeä, kun 10 v sitten paloin loppuun ja todella tuntui, että etenin pienillä askelilla sitä jotain edessä häämöttävää pientä valon pilkahdusta kohti. Elämässä on kuitenkin välillä myös suuria harppauksia, nopeita ja hitaita askeleita. Siinä on vaihtelevuutta. Samoin kuin maasto, jossa kuljemme. Välillä on suoraa ja helposti kuljettavaa tietä, välillä töyssyjä, kiviä, vuoria ja notkoja. Joskus omat askeleet eivät meinaa kantaa ja tarvitsemme toista vierelle niitä vahvistamaan. Otsikko "askeleet" kuvaa mielestäni tätä elämän mittaista matkaa paremmin. 

En olekaan hetkeen päivittänyt tänne mitään. Pää ja elämän on ollut aika täynnä koulutöitä ja myös ihan sitä leipätyötä. Muutaman viikon päästä alkaa 2kk opintovapaa. Se tuntuu oudolta. En ole koskaan ollut opintovapaalla. Ja siitä, kun olen viimeksi pelkästään opiskellut tekemättä töitä, on jo yli 20 vuotta aikaa. En osaa yhtään sanoa miltä se sitten tuntuu. Ja tuntuuko jopa, että on liikaa kouluhommia, liikaa koneella istumista ja sitä saman asian puurtamista. Työ kuitenkin tuo opintojen rinnalle vaihtelua ja muutakin ajateltavaa. Toivon, että pystyisin myös nauttimaan tuosta ajasta ja löytämään jostakin muusta vastapainoa sille koneella istumiselle. Aivot kun tarvitsevat myös taukoja. Samoin keho ja mieli.

Tuohon kahteen kuukauteen sisältyy myös uuden elämänvaiheen alku. Lapseni muuttaa pois kotoa, pesä tyhjenee. Ja varmasti kotona istuessani tuo tyhjän kodin tuoma hiljaisuus konkretisoituu vielä vahvemmin. Samoin tunteet siihen liittyen, joita ei pääsekään pakenemaan töihin. Luulen, että en ehkä osaa vielä edes oikein ajatella mitä tunteita se herättää. 20 vuotta olen kuitenkin jakanut elämääni ja kotiani hänen kanssaan, saanut sivusta seurata toisen kasvua ja tottunut siihen, että kotona on elämää, ääniä ja näemme ainakin vilaukselta lähes päivittäin. Tyhjenevään pesään liittyy niin monia tunteita. Iloa ja innostusta jostain uudesta, ylpeyttä oman lapsen kasvamisesta ja itsenäistymisestä, haikeutta ja surua jostain luopumisesta, jännitystä ja huolta toisen pärjäämisestä (vaikka samalla uskon, että hän pärjää). Lisäksi epävarmuutta myös siitä, miten sitä itse sopeutuu uuteen elämänvaiheeseen. On myös löydettävä uudet tavat olla yhteydessä, kun se ei tapahdukaan enää luonnostaan saman katon alla. Mutta eiköhän tähänkin pikkuhiljaa totu... armeija-aika auttoi jo vähän totuttelemaan ajatukseen. Ja tunteet kuuluvat elämään. Kaikkine sävyineen. 


torstai, 11. tammikuu 2024

Viesti menneeseen

Tänään autossa radiota kuunnellessa tuli eräs kappale, joka kosketti. Siinä oli kaikuja menneisyydestä, lauluista, joita kuuntelin aikoinaan paljon kun olin teini-ikäinen ja jotka koskettivat mua silloin syvästi. Ne toimivat silloin ikäänkuin tunteiden tulkkina ja omien kipujeni sanoittajana. Monet itkut olen itkenyt niitä kuunnellessa. Tuon kappaleen johdattamana aloin kuunnella monen monen vuoden jälkeen pitkästä aikaa näitä silloin kuuntelemiani kappaleita. Ja pääsin taas kiinni niihin tunteisiin. Näin sen tytön, joka silloin olin. Sen kivun, epävarmuuden, ahdistuksen, yksinäsiyyden ja riittämättömyyden tunteen, joita silloin tunsin. Sen, miten hukassa silloin olin ja miten olisin vain niin kipeästi kaivannut varmistusta sille, että olen rakkauden arvoinen ja minä riitän juuri tälläisenä kuin olen. Tänään tunsin valtavaa empatiaa ja rakkautta tuota tyttöä kohtaan. Ja surua siitä, miten hän itsensä näki ja miten hän ajatteli. 

Tänään haluiaisin sanoa tuolle tytölle...

Voi, kumpa näkisit itsesi niinkuin minä näen. Sinä olet kaunis sisintäsi myöten. Usko siihen, kuka olet, luota itseesi ja siihen, että sinä riität juuri tuollaisena kuin olet. Sillä sinä riität! Eikä sinun tarvitse esittää mitään muuta, jotta näin olisi. Ole vain Sinä. Olet kaiken rakkauden ja hyvän arvoinen, niitä ei tarvitse ansaita. Sinussa on voimaa ja viisautta, jota et itsessäsi ehkä vielä näe. Mutta se on siellä. Sinussa on myös herkkyyttä, joka on todella kaunista ja joka antaa sinulle syvempää ymmärrystä ja viisautta elämästä ja tunteista. Pidä siitä kiinni. Ota rohkeasti askeleita eteenpäin, sinä pystyt mihin vain. Sinulle käy hyvin. Olet rakastettava, olet arvokas. Pidäthän itsestäsi huolta. 

lauantai, 6. tammikuu 2024

Paluu arkeen ja keskeneräinen palapeli

Joululoma alkaa olemaan loppusuoralla ja arkeen paluu ja siihen liittyvät asiat alkavat jo vahvasti nousta mielen päälle. Sen huomasin myös unenlaadussa. Rannekello näyttää heikkoa unenlaatua kohonneiden leposykkeiden vuoksi. Ne olivat koholla jo ennen lomaa, mutta onneksi kuitenkin loman ensimmäisellä viikolla ne näyttivät myös paluun normilukemiin ja huomasin kehon palautuvan yön aikana. Koen loman muutenkin auttaneen palautumisessa. Se on ollut juuri sitä, mitä toivoinkin: lepoa, rauhoittumista, itseni kuuntelua ja mukavien asioiden tekemistä sekä aikaa läheisten ihmisteni kanssa sopivassa määrin. Lomaan on mahtunut myös monenlaisia tunteita, jotka ovat nousseet varmaan ihan väsymyksestä ja lisäksi siitä, mitä joulun aika monesti saattaa herättää ja mistä aiemmin jo kirjoitinkin. Kaiken kaikkiaan kuitenkin mulla on ollut hyvä loma. Mutta ehkä tähän saumaan, kiireisen syksyn jälkeen ja sen tiedon valossa mitä tuleva kevät tulee vaatimaan, se ei ollut ihan riittävä. Tai ehkä mulle ei riittäisi tällä hetkellä mikään, koska olen vain jotenkin ylipäätään väsynyt siihen kouluun mitä käyn. Puolitoistavuotta jo takana ja sen tuntee. Nyt ollaan vaiheessa, että toivoisi vain viimeisen vuoden menevän äkkiä. Huomaan, että jokainen kouluun liittyvä asia vaatii ponnisteluja ja nostaa ahdistusta pintaan enkä tiedä auttaisiko asiaan pitkäkään tauko. Ehkä vain en enää jaksaisi tätä ylipäätään. Tuleva kevät tulee olemaan työntäyteinen ja pelkään pahoin sen olevan kaikkein vaativin osuus koko koulussa. Työtä on paljon. Tällä hetkellä edes keväälle sovittu 2kk opintovapaa ei tuo sellaista helpottavaa oloa tai tunnu keventävältä tekijältä. 

Tänä vuonna koitan olosuhteiden sallivissa rajoissa olla itselleni armollinen: tehdä vain sen, mikä on pakollista ja päästää irti ja laskea rimaa niissä asioissa, joiden suhteen näin voin tehdä. Sietää vaikeita tunteita ja koittaa auttaa ja tukea itseäni kaikilla niillä kenoilla, joita olen elämäni varrella oppinut. Koitan kuunnella omaa jaksamistani ja kehoani myös liikunnan suhteen. Hyväksyn ne viikot (tai kuukaudet), kun en jaksa käydä salilla ja liikunta painottuukin kävelyyn tai kotipilatekseen. Pääpaino on sillä, että koitan palauttaa itseäni edes pienillä teoilla ja sallia itselleni myös lepoa. Luin juuri yhden hyvän kirjoituksenkin tähän liittyen siitä, kuinka elämässä on erilaisia vaiheita. Joku vaihe voi mahdollistaa paljon liikuntaa, harrastuksia ja kivoja hetkiä  ja kokemuksia läheisten kanssa. Toinen vaihe taas voi vaatia näistä luopumista tai ainakin vähentämistä. Nyt on tuo jälkimmäinen vaihe, ja lohdutan itseäni sillä, että tuo ensimmäinenkin varmaan vielä tämän kaiken jälkeen voi koittaa. Elämä on valintoja ja nyt olen valinnut tämän. Juuri nyt se ei tunnu mukavalta ja suren kaikkea sitä, mitä en voi, ehdi tai jaksa tehdä. Mutta näin nyt on. Tämä vaihe mulla on nyt menossa ja kuitenkin on selvää, että kesken en tässä kohtaa halua tätä jättää. Olen kuitenkin jo yli puolen välin. Tämän kevään kun jaksan, olen jo loppusuoralla. Toivon, että näiden edellä mainittujen tavoitteiden ja keinojen kautta selviän sinne loppuun asti ja saan paperin käteeni. Ja voin myös luvata itselleni, että toista kertaa en vastaavaan lähde. Tämä on nyt nähty, enkä koe tämän olevan sen arvoista, että se kannattaa toista kertaa. Voin opiskella, ja varmaan jossain vaiheessa jotain opiskelenkin. Mutta näin massiiviseen ja vaativaan kouluun en enää työn ohessa ryhdy. Elämässä kun on muutakin, jota haluan jaksaa ja ehtiä tekemään. 

Olen lomani aikana tehnyt palapapeliä. Se on ollut rentouttavaa ja toiminut kuin mindfullnessina. Palapelinkin aloitin sieltä helpoimmasta ja nyt on edessä ne vaikeimmat osuudet. Pikkuhiljaa olen kuitenkin sinnekin löytänyt paloja. Ehkä tuo kuvastaa hyvin juuri tämän hetkistä elämääni. Palapeli jää todennäköisesti kesken ja odottamaan valmistumistaan, ja joudun sietämään sen keskeneräisyyttä. Samaa keskeneräisyyden tunnetta joudun sietämään myös kouluni suhteen, sillä isoja tehtäviä ei vaan saa valmiiksi yhdessä päivässä. Joudun sietämään sitä, että yhdellä kertaa saan tehtyä vain pienen osan isoa kokonaisuutta. Myönnän, että tämä on mulle ehkä se kaikkein vaikein asia sietää. Olen kontrolliin taipuvainen ja ahdistun juuri siitä, että asiat eivät ole valmiita ja selkeitä. Että palaset löytävät paikkansa hitaasti. Tämä on mun yksi kuormittava tekijä, mutta toisaalta sillä on kuitenkin myös se toinen puolensa. Se piirre ja sen keskeneräisyyden epämukavuus puskevat mua tekemään. Niiden voimin olen hyvin aikaansaava ja tehokas. Koska kaikkein pahin mitä itselleni voisi käydä, olisi että asiat jäisivät viime tippaan. Tekemättömät asiat kuin lyövät takaraivossa jokatapauksessa ja sillä pitkitän vain omaa ahdistustani ja stressiäni. Tämän koulun myötä olen ylipäätään saanut huomata, että mulle on monesta sellaisesta piirteestäni tässä etua, jotka ehkä voivat toisaalta olla kuormittaviakin tekijöitä. Toinen tällainen piirre mussa on se, että analysoin ja pohdin asioita paljon, joskus liiankin pitkälle. Toisaalta ehkä tämän kautta osaan aika nopeasti koota ajatuksia ja analysoida erilaisia lähteitä ja koota ne paperille kokonaisuuksiksi. Löydän myös aika nopeasti ne olennaiset kohdat teksteistä. Nuoruudessani olen myös paljon kirjoittanut. Se on ollut mun tapa purkaa omia tuntemuksia. Se taas on auttanut mua siinä, että olen aika nopea rakentamaan lauseita ja pukemaan ajatukseni sanoiksi. Tämän koulun kohdalla olen kiitollinen näistä piirteistäni ja siitä, että ne toimivat tässä vahvuuksinani. Kunhan vain en uuvu niiden vuoksi ja osaisin myös päästää irti ja vain sietää sitä, että tänään en tee mitään ja vain lepään, vaikka kaikki olisi levällään. Palapeli on kesken, koulu on kesken ja yhtä keskeneräisyyttähän on lopulta koko elämä. Joka rakentuu niistä pienistä palapelin paloista. 

tiistai, 26. joulukuu 2023

Niin rakasta ja kipeää

Jouluaatto oli ihana. Täynnä tunteita, ennenkaikkea rakkautta, iloa ja kiitollisuutta. Erityisen hyvältä sen tuntui, koska olemme viettäneet monta joulua perheenä erillämme tai ainakin kahtia jakautuen.  Näiden mielihyvän tunteiden rinnalla oli kuitenkin myös muita tunteita, jotka sitten joulupäivänä hiljaisuuden laskeutuessa alkoivat nousta vahvempina pintaan.

Viime vuosina olemme viettäneet joulua eri tavoin kuin mihin olemme perheenä tottuneet. Ensin tuli korona, joka vei meitä erilleen ja lisäksi toisten perheenjäsenien valinnoista johtuen olemme viettäneet joulua eri aikaan kuin varsinaisena aattona. Tämä on herättänyt paljon tunteita. Tämän jouluaaton saimme viettää yhdessä, mikä oli todella ihanaa, mutta samalla surua herätti ajatus siitä, että tulevat joulut saattavat olla taas erillään. Tämä oli vain poikkeus, seuraavat joulut saattavat taas toistaa aiempaa kaavaa ja mennä samojen valintojen kautta kuin tähänkin asti viime vuosina. Tunteet eivät kuitenkaan lopulta juonna siihen, miten joulua vietämme. Vaan siihen, mitä sen taustalla on ja mitä se kertoo perheestämme. Erillään vietetty jouluaatto tekee näkyväksi sen, mitä eniten kaipaan ja mikä herättää paljon surua ja kaipausta. Jouluun ja ylipäätään elämään ja arkeen liittyvät valinnat kertovat arvoista ja arvot taas rakentuvat sen mukaan, mikä itselle on merkityksellistä ja tärkeää. Koen, että perheemme on ollut tietynlaisessa kriisissä jo vuosia. Tai oikeastaan, tietyt jutut siinä on olleet aina, mutta ne on olleet piilotettuina. Kun arki on rullannut ja tietyt perinteet ovat pitäneet meitä yhdessä, ei niitä ole tarvinnut kohdata. Elämä kuitenkaan tapahtui. Tapahtui asioita, jotka repivät perhettämme rikki ja nuo tarkkaan peitetyt haavat alkoivatkin vuotaa ja tulla näkyviin. Alkoi tulla kahtia jakautumista, vastakkainasettelua. Tulkintoja omista tunnelukoista ja haavoista käsin. Valintoja, jotka herättivät toisessa mielipahaa ja eriarvoisuuden kokemuksia. Alkoi tulla kiirettä, väsymystä ja yhden perheenjäsenen pitkään salassa ollut sairaus, joka sekin ajoi perhettämme omanlaiseensa kriisiin. Tekee kipeää, todella kipeää myöntää, että näin ei ole hyvä. Että kaiken tämän näkeminen ja tiedostaminen satuttaa, surettaa ja herättää valtavasti vaikeita tunteita. Kaiken taustalla on ennen kaikkea kaipaus. Syvä tarve yhteyteen, läheisyyteen ja hyväksyntään. Toisaalta on hyvä kuitenkin myös tiedostaa, että minun totuuteni ei välttämättä ole sitä toiselle. Saatan myös värittää tilanteita omiin tunnelukkoihini perustuen. On tärkeää siis ymmärtää myös sen merkitys, että aina se oma tunne ei välttämättä kerro koko totuutta, sillä tulkitsemme jatkuvasti ympäröivää maailmaa ja ihmissuhteita omista vaillejäämisistä ja kokemuksistamme käsin. 

Vuosien varrella olen omalta osaltanu koittanut eri keinoin tuoda perhettämme yhteen. Olen järjestänyt yhteisiä tapahtumia, laatuaikaa perheenjäsenten kanssa, kutsunut itseni kylään, koittanut puhua tarpeistani ja tunteistani. Silti tunnen jatkuvasti riittämättömyyden tunnetta, ja keinottomuutta. En osaa enkä pysty enempään ja siltikin tuntuu, että muutos on niin hidasta. Monesti on tuntunut myös, kuin yrittäisin yksin. Vaikkei näin ehkä olekaan. Ehkä kuitenkin me kaikki samasta puusta veistetyt olemme tilanteen edessä yhtä neuvottomia. Jokainen toivoo tai kaipaa jotakin, mutta ei osaa ottaa askelia lähemmäs. Tai sitten tuo kaipaus on niin tukahdutettu, ettei sitä edes tiedosta. Tai se kanavoidaan johonkin eri kohteeseen. Etsitään korvaajaa sille kivulle ja kaipaukselle, joka tuntuu olevan liian kaukana ja vaikeaa saavuttaa. Toisaalta olen kiitollinen, että nämäkin tunteet taas nousivat. Itselläkin kiire ja arki ovat vieneet taas ajatuksista ja tunteista kauemmas. Hiljaisuus ja pysähtyminen ja jouluun liitetyt arvot taas nostavat kaiken voimalla pintaan. Yksinäisyyden tunteen, kaipauksen, surun. Eilen koti tuntui todella hiljaiselta. Yksin olo ahdisti, mutta samalla koin tärkeänä myös tipahtaa noihin tunteisiin ja antaa niille tilaa. Ehkä siitä johtuen tämä päivä on myös jo parempi.

Tunteet kertovat tarpeista. Ja niiden kautta voi tehdä valintoja kohti muutosta. Niiden kautta olenkin tehnyt taas valintoja, jotka tuovat parempaa oloa ja vievät kohti omia arvojani. En lopulta voi vaikuttaa toisiin, niin harmillista kuin se onkin ja niin paljon kuin joskus vain haluaisin muidenkin tekevän sitä ja tätä. Mutta itseeni voin vaikuttaa. Ja niin meinaan myös tehdä. Tämänkin loman aikana, voin ottaa taas edes sen pienen askeleen kohti sitä, minne haluaisin päästä. Samalla huomaan myös luopuneeni vastakkainasettelusta, vihan ja katkeruuden tunteista, jotka nekin ovat olleet välillä läsnä. En jaksa taistella enää, eikä se tie lopulta kanna pitkälle. Yleensä se enemmänkin rakentaa vain isompaa kuilua ihmisten väliin ja sitähän en halua. Tie lähelle kulkee rakkauden kautta. Se kulkee yhteyden kautta, oman haavoittuvuuden kautta. Sitä haluan itsessäni vahvistaa. On aika luopua haarniskasta. 

Eilen surun tunteiden keskellä huomasin myös herääväni ajatukseen, että mulla on ihana perhe. Jossa on paljon rakkautta, joka kuitenkin on kahlittuna häpeään. Perheessäni on myös paljon potentiaalia ja mahdollisuus myös kasvuun. Kasvu ei tapahdu vain yleensä ilman kipuja. Niin se vain on. Ja oikeastaan, kaikkien tunteiden keskellä koen myös kiitollisuutta kaiken tuon kivun näkyväksi tulemisesta ja näistä vuosista, kun kaikki se on riisuttu, joka on ikäänkuin liiman tavoin pitänyt perhettämme kasassa. Vain näkyväksi tulemisen kautta voi tapahtua muutosta. Ja ehkä nämä vuodet ovat kypsyttäneet perhettämme siihen, että voimme avata vihdoin suumme ja rakentaa yhteyttä toisiimme. Puhua niistä asioista, joista on tähän asti vaiettu konfliktien ja mielipahan aiheuttamisen pelossa. Puhua tunnnetasolla ja omista tarpeista käsin. Puhdistaa ilmaa. Näin ainakin toivon.