perjantai, 26. heinäkuu 2019

Hei taas tuttu tunnelukkoni

Kuluneen vuoden aikana olen paljon parisuhteeni kautta joutunut kohtaamaan hylätyksi tulemisen tunnettani. Etäsuhde ja siihen liittyvät epävarmuustekijät yhteisen ajan ja tulevaisuuden suhteen herättävät sen aika voimallakin aika ajoin pintaan. Yhteinen 3 viikon loma sai hetkeksi temmattua mukaansa ja unohtamaan arjen, mutta kun toisella alkoi taas työt, arki lävähti vasten kasvoja taas kovemmin.

Sietämistä, hyväksymistä, omien ajatusten hallintaa, läsnäoloa, hengittämistä, tunteiden tunnistamista ja ilmaisua, sitä tuon tunteen kohtaaminen on vaatinut, kerta toisensa jälkeen. Ja aina kun huomaan edenneeni ja näen, että tuo tunne ei nousekaan enää niin herkästi jossakin tilanteessa, saankin huomata taas toisessa tilanteessa olevani jälleen sen kanssa kasvotusten. Putoan kuin tunnemyrskyn silmään, ja koko keho lähtee leikkiin mukaan, menemällä pakene tai taistele -tilaan. 

Toistoja, toistoja, harjoittelua ja harjoittelua, tiedostamista...sitä se vaatii, kerta toisensa jälkeen.                      Joka kerta tuon tunteen vallitessa, se ensimmäinen impulssi olisi hylätä toinen. Sattuu liikaa kohdata tuo oma heikko kohtansa, omat kipunsa ja oman haavoittuvuuden näyttäminen toiselle vaatii joka kerta jonkin asteen nöyrtymistä, tietoisen valinnan tekemistä rakkauden ja hylkäämisen, yhteyden katkaisun ja sen rakentamisen välillä. Tuohon tunteeseen kun liittyy paljon myös häpeää, joka pyrkii peittämään ja suojaamaan sen kohdan, joka todellisuudesssa kovasti haluaisi tulla näkyviin. Kuitenkin joka kerta lopulta se nöyrtyminen jossakin kohtaa tapahtuu, koska joka kerta myös huomaan, että toisen hylkääminen (ja sitä kautta itseni hylkääminen) tuntuu kipeämmältä kuin yhteyden luominen kivustaan ja tunteistaan huolimatta.

Oikeastaan nyt lomani aikana olen alkanut ymmärtää, että tuo sama tunne ja reaktio kulkee mulla mukana myös ystävyyssuhteissa. Niissä se ei vain nouse niin voimalla ja herkästi, kuin parisuhteessa. Se korostuu näin loman aikana, kun aikaa ja halua olisi tavata, mutta heillä onkin omat menonsa ja kiirensä. Etäsuhde vie tehokkaasti vapaa-aikaa, reissaaminen väsyttää ja se vapaa mitä sitten jää itselle, meneekin paljolti oman tilan ja levon tarpeen täyttämiseen. Ja sitten kun sitä aikaa olisi enemmän, sitä ei löydykään muilta samaan aikaan. Täytyy sanoa, että kuluneen vuoden aikana en ole ainakaan kokemukseni pohjalta etäsuhteen puolesta puhuja. Sen voi saada toimimaan kyllä, mutta tahtoa ja kärsivällisyyttä se vaatii ja tietyistä asioista luopumista. Omalla kohdallani toivon, että tämä kaikki on sen arvoista ja vielä saamme sen yhteisen elämän saman katon alla. 

Etäsuhde jos mikä, on kuitenkin oivallinen keino kohdata tuota omaa tunnelukkoani. Ja edistystä olen kuitenkin tämän kesän aikana huomannut tuon tunnelukkoni suhteen. Mä olen aiempina kesinä paininut näiden samojen tunteiden kanssa, vaikken ole parisuhteessa ollutkaan. Nyt vasta oikeastaan olen ymmärtänyt, että tästä niissä tunteissa on oikeastaan ollut kyse. Siitä jostakin yksinäisyyden ja hylätyksi tulemisen tunteesta. Loppuunpalamisen jälkeen mun ei ole ollut helppo viettää aikaa itsekseni pitkiä aikoja ja loma ja kotona oleminen on herättänyt mussa ahdistusta ja levottomuutta, jota olen paennut mm. tekemiseen. Tänä kesänä olen kuitenkin pystynyt myös vain olemaan ja nauttimaan siitä pysähtyneestä tilasta ja huomannut, että tekemisen sijaan se on juuri se mitä olen kaivannut ja mitä tarvitsen lomaltani juuri nyt. Olen pystynyt vain olemaan läsnä tässä ja nyt, olemaan levollisesti yksin, itseni kanssa. Olen löytänyt keinoja päästää irti niistä ajatuksista, jotka ovat aiempina kesinä päässeet niskan päälle ja saaneet nuo tunteet mussa heräämään. Kuitenkin, aina ajoittain nuo ajatukset saavat vielä vallan ja silloin taas tipahdan niihin samoihin tunteisiin. Ja niin se tulee varmasti jossain määrin olemaan lopun elämääni. Tuo tunnelukko minussa, tuo kipikohta, se on osa minua. Kuitenkin harjoittelemalla sen kohtaamista ja hyväksymistä, löydän enemmän keinoja se kanssa sovussa elämiseen. Tosin sanoen mitä tutummaksi tulen oman sisäisen lapseni kanssa ja mitä enemmän löydän rakkautta ja myötätutoa hänen tunteille ja tarpelle, sen hepompi mun on itseni ja tunnereaktioitteni kanssa olla .  Jolloin tuo tunne ei enää niin herkästi nouse esiin ja tipauta sinne myrskyn silmään. 

Taas tänään, näiden tunteiden vallitessa ja tuntuessa, voin kiittää samalla elämää siitä, että saan taas harjoitella ja tulla tutummaksi tuon tunteen kanssa. Vaikka se ei mukavaa olekaan. 

tiistai, 28. toukokuu 2019

Kun tunteet tuntuvat

Kehoni tärisee, kuin sisäistä tärinää. Sykkeet paukuttavat korkeissa lukemissa.

Koko keho tuntuu jännittyneeltä, kasvoja kihelmöi, hengitys katkeilee.

Adrenaliinin virtauksen voi melkein kuulla korvissaan. 

Tunnen vihaa, pettymystä,raivoa, ärsytystä, turhautumista. Sisäinen lapseni polkee jalkaa ja näyttää keskisormea. Se huutaa, "haistakaa kaikki *****!"

Itse tilanteessa sanon napakasti, kuitenkin niin, että tunne välittyy ja se perimmäinen ajatus ja tarkoitus tulee näkyväksi toiselle.

Tätä on, kun alkaa olemaan kosketuksissa omiin rajoihinsa, aggressioonsa ja sen tuoma voima puskee sanomaan, puskee tekemään eikä vain seisomaan hiljaa ja hyväksymään. Kun omaan aggression tunteeseensa ja rajoihinsa pääsee tutustumaan, ei takaisinpääsyä vanhaan enää ole. Entinen minä olisi ollut se hiljainen, kiltti tyttö, joka nielee sanansa, väheksyy ajatuksiansa ja kieltää tunteensa. Se olisi häpeään sidottuna vain ollut hiljaa, ehkä poistunut paikalta ja tuntenut jonkin pistoksen sisimmässään tai epämääräistä ahdistusta kaikesta tuosta itsensä tukahduttamisesta.

Nykyään jos meinaan valita tuon itseni tukahduttamisen ja näkymättömmyyden,  se paha olo, sekä mielen tasolla, että myös kehollisesti, kasvaa niin suureksi ja sietämättömäksi olotilaksi, että se pakottaa mut sanomaan ja ilmaisemaan itseäni. Se pakottaa tekemään itseni, ajatukseni ja tunteeni näkyväksi. Kun ihminen alkaa tulemaan näkyväksi, paha olo näkymättömyydestä kasvaa. Tarve tunteiden esille tuomiselle kasvaa niin suureksi, että niiden tukahduttaminen herättää todella tuskallisen ja vaikean olon. Ja onneksi näin on, sillä helppoa ei ole tuoda itseään esille. Ei ole helppoa näyttää olevansa vihainen, pettynyt tai ihan vain napakasti osoittaa, että tämä ei ole ok, kun on niin monta vuotta pelännyt sitä niin paljon, että on valinnut mieluummin näkymättömyyden ja hiljaisuuden. Ei siis ihme, että kehossa myös tapahtuu paljon, kun tuon itseni esille. Mitä suurempia tunteita mussa herää, sen voimakkaammin ne myös kehossani reagoivat. Tunnen ihan täriseväni. Ja voi mitä tunteita tunnenkaan! Empä olisi muutama vuosi takaperin edes tiennyt, mitä viha on kun se todella nousee ja vyöryy yli, saaden koko kehon taisteluasemiin. Se todella nousee ja voimalla. Ja ehkä niin kuuluu ollakin, vaikka tänään töissä sen herätessä hetken mietin, että jos en olisi saanut tilaisuutta lähteä pois hetkeksi koko tilanteesta, olisin saattanut sanoa rumastikin. Tuo tunne on todella voimaannuttava, mutta samalla voimakkuudessaan välillä hämmentävä. 

perjantai, 29. maaliskuu 2019

Kipuilua kipuilua

Olen tämän viikon tuskaillut nykyisen parisuhteeni tilaa. Sen tulevaisuutta ja lähinnä kysymystä, onko sitä? Vai olenko taas päätynyt tunnelukoistani käsin suhteeseen, joka ei voi onnistua? Läheisyys, sitoutuminen ja hylätyksi tuleminen pelottavat niin paljon, että alitajunnan tasolla valitsin suhteen, jossa saan etäisyyttä toiseen eikä loppua sille etäisyydelle ole näköpiirissä. Samalla kuitenkin välillä ne tunteet mitä tämä etäisyys ja epävarmuus tulevaisuudesta herättävät, saavat mut kierimään tuskissani ja miettimään, miten kauan tätä enää jaksan. Toisaalta mietin myös, että jos nyt luovutan, löydänkö itseni kuitenkin taas seuraavassa suhteessa samojen tunteiden ääreltä? Ja olisinko luovuttamisen kautta toimimassa taas samoin mitä ennenkin, niin että jätän ennenkuin minut jätetään ja pakenen paikalta, kun tunteiden kanssa alkaa tuntua liian tukalalta? Toisaalta sitten taas suhde, jossa välimatkaa ei juurikaan ole toiseen, ei ehkä samalla tavalla ja yhtä voimalla herätä mussa näitä tunteitä joiden kanssa nyt olen paininut. Mutta jos se etäisyys toiseen katoaa, alanko etäisyyden ja tulevaisuuden epävarmuuden sijaan pelkäämäänkin taas läheisyyttä ja mitä tunteita se sitten taas minussa herättää, onkin toinen juttu. Paljon kysymyksiä ja vähän vastauksia. Lopulta on vain kuunneltava omaa sisintään. Kuunneltava oikein tarkkaan, mistä nämä tunteet ja reaktiot kumpuavat ja mitä niiden takana on, mikä tarve? Isoin kysymys ehkä kuitenkin tämän suhteen osalta on se, onko järkeä jatkaa suhteessa jonka tulevaisuutta ei pysty edes mielikuvissaan tässä vaiheessa rakentamaan? Pystynkö ja haluanko vielä odottaa, katsoa ja uskoa siihen, että asiat ratkeavat kyllä aikanaan? Että jonakin päivänä yhteinen elämämme voi alkaa, vaikkei sille juuri nyt ole selkeää suuntaviivaa? Miten kauan kestän vielä epävarmuutta, missä menee sen sietokyvyn raja?

Tällä viikolla on jotenkin tuntunut, että se sietokyvyn raja on jo käsillä. Seison sen päällä ja tasapainoilen. Pystynkö vielä palautumaan rajan sisäpuolelle vai heilahdanko sen yli, se jää nähtäväksi. Tällä hetkellä on vaikea olla optimistinen ja toiveikas. Lähinnä olen surullinen, vihainen ja pettynyt. 

maanantai, 28. tammikuu 2019

Hylätyksi tulemisen tunnelukko

Toisin sanottuna hylätyksi tulemisen pelko. Sitä olen paljon pohtinut tässä kuluneen viikolopun aikana. Miten paljon se mussa vaikuttakaan, kaventaa elämää, vie iloa ja kyvyn elää tässä hetkessä läsnä. Tuo turvattomuuden kokemukseni ja tarpeeni yrittää kontrolloida ympäristöäni, linkittyy myös vahvasti juuri tuohon tunnelukkoon. 

Hylätyksi tulemisen tunnelukon juuret ovat hyvin syvällä lapsuudessa ja ne syntyvät läheisissä ihmissuhteissa, kun lapsi kokee joko fyysisesti tai emotionaalisesti jonkun läheisen ja tärkeän ihmisen taholta hylkäämistä. 

Omalla kohdallani huomaan, että olen ottanut vanhempieni tunnelukon omakseni ja tuon tunnelukon aktivoituessa, toistan kuin vanhemmiltani oppimaani mallia ja toistan heidän toimintamalliaan, kohdistaen sen ympäristööni. Toisin sanoen, hylkään muut ennenkuin he hylkäävät minut. Enkä tarkoita tällä konkreettista hylkäämistä niin, että katkaisisin välit ihmisiin, vaan enemmänkin tunnetason hylkäämistä: tunnekylmyyttä, etäisyyden ottamista, välinpitämättömyyttä, vihaisuutta. Ajatuksen tasolla saatan kyllä hylätä konkreettisellakin tasolla, mutta nykyään en enää toimi sen impulssin mukaan, koska ymmärrän sen liittyvän juuri tuohon tunteeseen ja kokemukseen, jonka tunnelukko aktivoitueessaan herättää. Ja tiedostan, että hetken päästä se impulssi menee ohi, tuon tunteen mukana. 

Hylätyksi tulemisen tunnelukko, joka pitää sisällään turvattomuuden tunteen, saa mut juurikin kontrolloimaan. Kontrolloimalla ympäristöäni, yritän tosiasiassa kontrolloida tuota tunnelukkoa aktivoitumasta. Kun kuitenkin koen, että kontrolli pettää, tunnelukko aktivoituu ja saa aikaan voimakkaan tunnevyöryn erityisesti läheisissä ihmissuhteissa. Tunnevyöry saa taas aikaan puolustusmekanismit, jotka ovat juuri noita edellä mainitsemiani hylkäämisen muotoja. Nämä puolustusmekanismit tunnistan jo aika hyvin ja olen paljon tehnyt töitä sen eteen, etten lähtisi niiden vietäväksi, vaan toimisinkin päinvastoin. Syvin tarpeeni kun kuitenkin on kokea yhteyttä, rakkautta ja läheisyyttä, joita ei voi saavuttaa hylkäämällä. Ja lopulta (niinkuin olen aiemmissakin kirjoituksissani todennut), hylätessäni toisen, hylkäänkin todellisuudessa itseni: omat tunteeni ja tarpeeni. Ne syvimmät tarpeet, jotka haluaisivatkin hylkäämisen sijaan olla toista lähellä.  Tuon voimakkaan tunnereaktion noustessa, pyrin nykyään enemmänkin tuomaan esiin ja näkyväksi noita tunteitani ja mitä kaipaisin toiselta osapuolelta esim. parisuhteessa. Vain sitäkautta koen voivani rakentaa myös yhteyttä toiseen, olemalla avoin eikä kätkeytymällä häpeän kuplaan, joka hylkäämisen tunnelukossa vahvasti vallitsee. 

Viime viikolla ymmärsin, että oikeastaan nuo samat elementit, jotka parisuhteessani saavat tuon tunnelukon ja nuo toimintamallit aktivoitumaan, ovat esillä myös nykyisessä työssäni. Työkaverit ja työn haasteet ja epäkohdat nostavat juuri näitä samoja tunteita ja reaktioita mussa pintaan. Työ on kuitenkin suhteessa etäisempi kuin parisuhde tai muut läheiset ihmissuhteet, joten tunteet eivät nouse siellä niin voimalla ja niiden kanssa on helpompi tulla toimeen. Erityisesti kuitenkin silloin, kun parisuhde aktivoi mussa tuon tunnelukon, se saa ns. bensaa liekkeihin herkemmin myös muualta ympäristöstäni, jolloin mm. töissäkin tuntuu hankalammalta tasapainoilla tunnekuohujensa kanssa. 

Kulunut viikonloppu oli mulle hankala. Vietin sen tuon tunnelukon kanssa. Ajatukset pyörittivät huoli kysymyksiä ja elivät paljon tulevassa, saamatta kuitenkaan vastauksia, tunsin vihaisuutta, katkeruutta ja mieli tuntui hakevan vahvistusta sille, että hylkääminen tulee tapahtumaan vielä jotakin kautta. Tunnistin jopa ahdistuksen tunteen. Oli vaikea olla läsnä ja hengittää, keho oli samaan aikaan ylivirittynyt, mutta samalla tunsin olevani väsynyt. Ehkä kuitenkin tein tuon tunteen kanssa jotakin oikein, koska tänään olo on ollut ihan toinen. Olen läsnä, levollinen, on helppo hengittää, olo on jotenkin vapautunut ja keveä ja olen yhteydessä tunteisiini, erityisesti rakkauden tunteeseen, mitä taas tuon tunnelukon aktivoituessa on vaikea tuntea - miten voisinkaan, jos tunnelukko saa tuntemaan arvottomuutta itseä kohtaan. Ja jos en koe rakastavani itseäni, miten voisin tuntea rakastavani ketään muutakaan. Rakkaus kun lähtee aina minusta itsestä käsin. 

Kuluneena viikonloppuna pyrin nimenomaan päästäämän irti, tein hengitysharjoituksia rauhoittaakseni kehon kierroksia ja päästäkseni enemmän läsnäolon tilaan, tunnistin ja nimesin tunteitani ja kuuntelin omaa levon tarvettani ja lepäsin. Vietin myös aikaa perheeni kanssa, vaikka alkuun tuntui, etten jaksaisi. Huomasin kuitenkin heti sen piristävän vaikutuksen, kun aloin sopia tapaamistamme. Kohtasin sitä kautta juuri sitä syvintä tarvettani ja vähensin hylkäämisen vaikutusta itsessäni. Ja näin juuri tulisi toimia, kun tuntee tuon hylätyksi tulemisen tunteen, murtaa sitä häpeää ja hylkäämisen kokemusta itsessäni toimimalla sen syvimmän tarpeeni mukaan, vaikka tunteet ja niiden tuomat impulssit yrittäisivätkin sanoa muuta ja saada hylkäämään. Joskus se voi vaatia sen, että todella huudan, raivoan ja itken toisen edessä. Uskallan näyttää tunteeni ja olla myös haavoittuvaisena toisen edessä, toisin sanoen uskallan tulla näkyväksi, eläväksi ja tuntevaksi ihmiseksi toiselle. Sitä kautta voi ainoastaan luoda yhteyttä. Helppoa se ei ole, ei todella. Ei ihmiselle, joka on melkein koko tähän astisen elämänsä ajan pyrkinyt patoamaan tunteitaan ja peittämään tarpeitaan ja pysymään piilossa häpeän alla. Mutta se mikä ei enää mua palvele, sen on aika mennä. Häpeä ei enää suojaa mua, vaan se peittää ja piilottaa ja estää yhteyden muihin. Siksi sen on aika mennä ja uusien toimintamallien ja tunteiden tulla sen tilalle.

lauantai, 26. tammikuu 2019

Kontrolloinnin takana on turvattomuus

Olen aina tunnistanut olevani jonkin asteen "kontrollifriikki". Minulle asioiden selkeys ja varmuus ovat erityisen tärkeitä ja mun on vaikea sietää epävarmuutta. Olen viime aikoina paljon pohtinut tätä puolta itsessäni ja ymmärtänyt, että tuo kontrollointi on suojamenanismi. Yritän sen avulla suojata itseäni tunteelta, jota en haluaisi kohdata. Se tunne on turvattomuus. 

Mistä tuo kontrollointi sitten on saanut alkunsa? Se kumpuaa lapsuudesta. Lapsi oppii mallin vanhemmaltaan, joka oman turvattomuutensa ajamana yrittää kontrolloida ympäristöään ja myös lasta. Vanhempi näkee uhkia ja katsoo maailmaa niiden uhkakuvien läpi, joita yrittää sitten estää toteutumasta tuon kontrolloinnin kautta. Näin lapsi oppii itsekin, miten maailmaa kuuluu katsoa ja turvattomuus iskostuu myös häneen, ja tapa selvitä sen tunteen kanssa: kontrolloimalla. 

Se mikä mut on saanut tätä pohtimaan nyt enemmän, on mun parisuhde. Epävarmuus tulevasta, seuraavista näkemisistä ja siitä, löydämmekö vielä yhteisen elämän saman katon alla, herättävät mussa tarpeen yrittää varmistella asioita, varmistella tulevaa eli yrittää pitää kontrolli asioista.  Ja kuinka ollakaan, olen rakastunut ihmiseen, joka on luonteeltaan täysin erilainen tässä asiassa kuin minä: hän ei kontrolloi, hän ei elä tulevassa, vaan elää hyvinkin vahvasti tätä hetkeä, luottaen siihen että elämä kantaa ja asiat järjestyvät. Hänen aikataulunsa harvoin pitävät (ellei ole kyse lennosta, joka ei odota tai töistä jossa vain on oltava ajallaan), koska hän on ns. irtipäästämisen tilassa. Ilman stressiä ja kellon seuraamista. Juuri siinä tilassa, johon munkin pitäisi enemmän pyrkiä, mutta minkä kontrolloinnin tarve usein estää. Miten sattuikaan, että elämä toi eteeni juuri tämän kaltaisen miehen. Sitä voisi sanoa ehkä elämän kouluksi. Etäsuhde ja tuon kaltainen mies yhtälönä tekee sen, että joudun tätä puolta ja sen herättämiä tunteita kohtaamaan aika voimallakin.  Ja se taas saa tajuamaan, että tämä ei toimi. Tämä mun kontrolloinnintarpeeni ei enää palvele mua ja on löydettävä muita keinoja tuon tunteen kanssa selviämiseen, niitä jotka palvelevat. Parisuhdetta kun ei voi kontrolloida, tai sitten mulla pitäisi olla täysin rajaton ja kontrolloitavissa oleva mies, mitä en myöskään halua. Elämää ei myöskään voi kontrolloida, se harvoin menee sen kaavan mukaan mitä mielemme rakentaa. Silti mieli yrittää pitää itsellään illuusion, että kontrolli kannattaa yrittää säilyttää. Totuus kuitenkin on, että niin kauan kun yritän kontrolloida, pidän kiinni omasta turvattomuudestani, mikä taas herättää stressiä ja ahdistusta. Koska jatkuvasti saan kuitenkin painia sen tunteen kanssa, että en pystykään kontrolloimaan ja narut eivät vain pysy käsissä, koska tosiasiassa mulla ei ole koskaan niitä naruja ollutkaan. Se on vain kuvitelmaa. 

Ainoa keino vapautumiseen on päästää irti. Ja niin helpolta ja vapauttavalta kun se kuulostaakin, helppoa se ei ole. Koska se vaatii myös tuon tunteen kohtaamisen, mitä mieli yrittää kaikin keinoin välttää. Ja kohtaamalla tuon tunteen, joutuisin kohtaamaan hylätyksi tulemisen pelkoni, joka linkittyy tuohon turvattomuuteen ja ohjaa mua kontrollointiin parisuhteessa.