Joululoma alkaa olemaan loppusuoralla ja arkeen paluu ja siihen liittyvät asiat alkavat jo vahvasti nousta mielen päälle. Sen huomasin myös unenlaadussa. Rannekello näyttää heikkoa unenlaatua kohonneiden leposykkeiden vuoksi. Ne olivat koholla jo ennen lomaa, mutta onneksi kuitenkin loman ensimmäisellä viikolla ne näyttivät myös paluun normilukemiin ja huomasin kehon palautuvan yön aikana. Koen loman muutenkin auttaneen palautumisessa. Se on ollut juuri sitä, mitä toivoinkin: lepoa, rauhoittumista, itseni kuuntelua ja mukavien asioiden tekemistä sekä aikaa läheisten ihmisteni kanssa sopivassa määrin. Lomaan on mahtunut myös monenlaisia tunteita, jotka ovat nousseet varmaan ihan väsymyksestä ja lisäksi siitä, mitä joulun aika monesti saattaa herättää ja mistä aiemmin jo kirjoitinkin. Kaiken kaikkiaan kuitenkin mulla on ollut hyvä loma. Mutta ehkä tähän saumaan, kiireisen syksyn jälkeen ja sen tiedon valossa mitä tuleva kevät tulee vaatimaan, se ei ollut ihan riittävä. Tai ehkä mulle ei riittäisi tällä hetkellä mikään, koska olen vain jotenkin ylipäätään väsynyt siihen kouluun mitä käyn. Puolitoistavuotta jo takana ja sen tuntee. Nyt ollaan vaiheessa, että toivoisi vain viimeisen vuoden menevän äkkiä. Huomaan, että jokainen kouluun liittyvä asia vaatii ponnisteluja ja nostaa ahdistusta pintaan enkä tiedä auttaisiko asiaan pitkäkään tauko. Ehkä vain en enää jaksaisi tätä ylipäätään. Tuleva kevät tulee olemaan työntäyteinen ja pelkään pahoin sen olevan kaikkein vaativin osuus koko koulussa. Työtä on paljon. Tällä hetkellä edes keväälle sovittu 2kk opintovapaa ei tuo sellaista helpottavaa oloa tai tunnu keventävältä tekijältä. 

Tänä vuonna koitan olosuhteiden sallivissa rajoissa olla itselleni armollinen: tehdä vain sen, mikä on pakollista ja päästää irti ja laskea rimaa niissä asioissa, joiden suhteen näin voin tehdä. Sietää vaikeita tunteita ja koittaa auttaa ja tukea itseäni kaikilla niillä kenoilla, joita olen elämäni varrella oppinut. Koitan kuunnella omaa jaksamistani ja kehoani myös liikunnan suhteen. Hyväksyn ne viikot (tai kuukaudet), kun en jaksa käydä salilla ja liikunta painottuukin kävelyyn tai kotipilatekseen. Pääpaino on sillä, että koitan palauttaa itseäni edes pienillä teoilla ja sallia itselleni myös lepoa. Luin juuri yhden hyvän kirjoituksenkin tähän liittyen siitä, kuinka elämässä on erilaisia vaiheita. Joku vaihe voi mahdollistaa paljon liikuntaa, harrastuksia ja kivoja hetkiä  ja kokemuksia läheisten kanssa. Toinen vaihe taas voi vaatia näistä luopumista tai ainakin vähentämistä. Nyt on tuo jälkimmäinen vaihe, ja lohdutan itseäni sillä, että tuo ensimmäinenkin varmaan vielä tämän kaiken jälkeen voi koittaa. Elämä on valintoja ja nyt olen valinnut tämän. Juuri nyt se ei tunnu mukavalta ja suren kaikkea sitä, mitä en voi, ehdi tai jaksa tehdä. Mutta näin nyt on. Tämä vaihe mulla on nyt menossa ja kuitenkin on selvää, että kesken en tässä kohtaa halua tätä jättää. Olen kuitenkin jo yli puolen välin. Tämän kevään kun jaksan, olen jo loppusuoralla. Toivon, että näiden edellä mainittujen tavoitteiden ja keinojen kautta selviän sinne loppuun asti ja saan paperin käteeni. Ja voin myös luvata itselleni, että toista kertaa en vastaavaan lähde. Tämä on nyt nähty, enkä koe tämän olevan sen arvoista, että se kannattaa toista kertaa. Voin opiskella, ja varmaan jossain vaiheessa jotain opiskelenkin. Mutta näin massiiviseen ja vaativaan kouluun en enää työn ohessa ryhdy. Elämässä kun on muutakin, jota haluan jaksaa ja ehtiä tekemään. 

Olen lomani aikana tehnyt palapapeliä. Se on ollut rentouttavaa ja toiminut kuin mindfullnessina. Palapelinkin aloitin sieltä helpoimmasta ja nyt on edessä ne vaikeimmat osuudet. Pikkuhiljaa olen kuitenkin sinnekin löytänyt paloja. Ehkä tuo kuvastaa hyvin juuri tämän hetkistä elämääni. Palapeli jää todennäköisesti kesken ja odottamaan valmistumistaan, ja joudun sietämään sen keskeneräisyyttä. Samaa keskeneräisyyden tunnetta joudun sietämään myös kouluni suhteen, sillä isoja tehtäviä ei vaan saa valmiiksi yhdessä päivässä. Joudun sietämään sitä, että yhdellä kertaa saan tehtyä vain pienen osan isoa kokonaisuutta. Myönnän, että tämä on mulle ehkä se kaikkein vaikein asia sietää. Olen kontrolliin taipuvainen ja ahdistun juuri siitä, että asiat eivät ole valmiita ja selkeitä. Että palaset löytävät paikkansa hitaasti. Tämä on mun yksi kuormittava tekijä, mutta toisaalta sillä on kuitenkin myös se toinen puolensa. Se piirre ja sen keskeneräisyyden epämukavuus puskevat mua tekemään. Niiden voimin olen hyvin aikaansaava ja tehokas. Koska kaikkein pahin mitä itselleni voisi käydä, olisi että asiat jäisivät viime tippaan. Tekemättömät asiat kuin lyövät takaraivossa jokatapauksessa ja sillä pitkitän vain omaa ahdistustani ja stressiäni. Tämän koulun myötä olen ylipäätään saanut huomata, että mulle on monesta sellaisesta piirteestäni tässä etua, jotka ehkä voivat toisaalta olla kuormittaviakin tekijöitä. Toinen tällainen piirre mussa on se, että analysoin ja pohdin asioita paljon, joskus liiankin pitkälle. Toisaalta ehkä tämän kautta osaan aika nopeasti koota ajatuksia ja analysoida erilaisia lähteitä ja koota ne paperille kokonaisuuksiksi. Löydän myös aika nopeasti ne olennaiset kohdat teksteistä. Nuoruudessani olen myös paljon kirjoittanut. Se on ollut mun tapa purkaa omia tuntemuksia. Se taas on auttanut mua siinä, että olen aika nopea rakentamaan lauseita ja pukemaan ajatukseni sanoiksi. Tämän koulun kohdalla olen kiitollinen näistä piirteistäni ja siitä, että ne toimivat tässä vahvuuksinani. Kunhan vain en uuvu niiden vuoksi ja osaisin myös päästää irti ja vain sietää sitä, että tänään en tee mitään ja vain lepään, vaikka kaikki olisi levällään. Palapeli on kesken, koulu on kesken ja yhtä keskeneräisyyttähän on lopulta koko elämä. Joka rakentuu niistä pienistä palapelin paloista.