..Joita ei aina itsekään ymmärrä. Kuin putoaisi jonnekin tunteiden mereen,  tiedostaen samalla että nuo tunteet joita tässä hetkessä kokee, eivät lopulta ole tästä hetkestä. Elän menneessä, menneen herättämissä tunteissa: Itken, vihaan, pelkään. Reaktio on aito, mutta samalla kuin joku järjen ääni puhuisi sisimmässä, että oikeasti ei ole syytä murehtia, ei syytä pelätä, eikä aihetta vihaan. Kaikki on hyvin. Sisin ja keho eivät vain usko tuota ääntä, tunne nousee tuota ääntä voimakkaammaksi. En ole balanssissa mieleni ja sydämeni kanssa.

Tänään mietin hieman kauhun sekaisilla ajatuksilla, että mitähän mä vielä joudunkaan tunnetasolla kohtaamaan sisimmässäni parisuhteen myötä. Ja kestänkö sen? Entä kestääkö toinen siinä vierellä, jos tunteet vievät mut useinkin mukanaan ja saavat hetkeksi kuin raiteiltaan? Tuntuu kuin jotain hallitsematonta nousisi esiin. Jotain niin voimakasta, etten pysty sitä kontrolloimaan. Ja mitä enemmän yritän sitä kontrolloida (siitä huolimatta, etten pysty), sen voimakkaammin se puskee pintaan. Kuin se olisi päättänyt, että nyt nämä käydään läpi, halusit tai et. Eikä siihen voimakkaaseen aaltoon, siihen putoamiseen, tarvita välttämättä kuin joku pienen pieni asia, ja taas mennään.  Hetken olen balanssissa ja kiinni tässä hetkessä ja sitten taas jokin ajatus tai tulkinta saa mut noiden tunteiden valtaan. Kuin joku trauma mussa eläisi ja oikein etsisi sitä pientä kipinää roihahtamiseen.

Pelkään niin helvetisti. Pelkään, että menetän, pelkään että petyn, pelkään että tulen hylätyksi. Ja kuin jokin mussa jo valmistautuisi sen pelon todeksi tulemiseen. Kokien surua ja vihaa jo valmiiksi, kieltäen itseään iloitsemasta siitä ihanasta mitä on saanut. Ja samalla noiden tunteiden keskellä tiedostan, että se mihin uskoo, sitä itseasiassa tekee todeksi. Jos annan pelolleni vallan ja alan toimimaan sen kautta parisuhteessa, saatan tehdä parisuhteelleni hallaa ja jopa aiheuttaa oman pelkoni vuoksi sen, mitä eniten pelkään.