Viimeisen kolmen vuoden jälkeen, eli erottuani lapseni isästä, olen kunnolla ihastunut vain kolmeen mieheen (lukuisia tavattuani). Näitä miehiä yhdistää se, että he kaikki ovat jollain tapaa olleet särkyneitä. Joko mä en vain ole tavannut sellaista miestä, joka olisi tasapainossa itsensä ja elämänsä kanssa ja joka kolahtaisi muhun, tai sitten yksinkertaisesti joku mun vääristyneessä kiintymyssuhteessani aiheuttaa sen, että pystyn ihastumaan vain särkyneisiin. Sellaisiin, jotka herättävät mussa hoivavietin tai halun yrittää parantaa ja auttaa. Itse alan kallistua jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Terapeuttinikin tänään sanoi, että ehkä mä yritän sitä kautta jotenkin paikata omia haavojani, yrittämällä antaa miehille jotain mitä vaille itse olen saattanut jäädä. Vähän sama asia kuin se, että tunnen erityisen suurta lämpöä ja hellyyttä pieniä, pellavapäisiä ja pyöreäposkisia tyttöjä kohtaan. Pitkään luulin sen olevan normaalia, kunnes ihan viime keväänä vasta aloin ymmärtää asiaa syvemmin. Se juontaa siitä, että näen heissä itseni pienenä ja sen hellyyden kautta mitä heitä kohtaan tunnen, mä paikkaan sitä omaa pikkutytön haavaani. Annan heille sitä ihailua ja huomiota, mitä ehkä olen itse lapsena välillä kaivannut mutten ole siihen kaipaukseen tuntenut saavani tarvitsemaani vastakaikua.