Viimeksi kirjoitin tuosta "jumitus" -tilasta, jonka kanssa välillä painin. Nyt huomaan, että olen mennyt sen suhteen paljon eteenpäin. Oikeastaan syy, mikä mut lopulta pakotti tulemaan sieltä kuplastani ulos, oli se, kun huomasin sen olotilani loukkaavan toista. Se herätti toisessa jonkin tunnelukon esiin, jolloin mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin puskea ulospäin, takaisin tähän hetkeen, koska muuten olisimme jääneet umpikujaan. Nyt onkin pitkään ollut niin, ettei sellaista jumitustilaa ole oikeastaan edes ollut, tai sitten se on ollut vain pienen pieni hetki tai muuttanut muotoaan niin, ettei se juurikaan enää mussa näy tai vaikuta. Kuitenkin ihan viime päivinä se on taas aktivoitunut enemmän.

Olen löytänyt syyn, mikä saa mut menemään tuohon tilaan. Se on se, jos en ilmaise tunteitani ja tarpeitani. Jos niistä tulee liian pelottavaa ilmaista, jolloin niihin ehkä kietoutuu myös häpeää, vaivun sen oman kuplani sisälle piiloon. Tila ei mene enää ihan siihen mitä se on aijemmin ollut, kuin ehkä ihan häivähdyksen omaisiksi pieniksi hetkiksi. Mutta sen se tekee edelleen, että musta tulee hiljaisempi ja jotenkin hitaampi. Puhunkin hitaammin. Ehkä jotenkin koitan sillä ulkoisella hitaudella ja rauhallisuudella rauhoittaa sitä tunteiden sekamelskaa ja ajatusten virtaa, joka sisimmässä kuohuu. 

Omista tunteista ja tarpeista puhuminen tekee meistä usein haavoittuvassa asemassa olevia. Haavoittuva taas voi tulla satutetuksi, tai tämä pelko siihen usein liittyy. Satuttaminen voi taas pitää sisällään hylkäämistä, johon taas liittyy häpeän tunne. Mitä läheisempi ihminen on, jolle noista tunteista ja tarpeista pitäisi puhua, sitä vaikeampi on avata suu. Koska sitä suurempi on myös pelko siitä, että se pahin tapahtuu. Että en saakaan ymmärrystä osakseni, vaan tulenkin ehkä hylätyksi. Ehkäpä loukkaankin tahtomattani toista sillä, mitä tunnen. Samaan aikaan kuitenkin, jos en ilmaise näitä kahta asiaa, kaivan itselleni kuoppaa. Sisimpää alkaa pikkuhiljaa kalvaa katkeruus ja viha, jotka alkavat sabotoida tuota ihmissuhdetta, johon nuo tunteet ja tarpeet liittyvät. Sen myötä myös kutsun ikäänkuin luokseni sitä, mitä pelkään eniten: hylkäämistä. Miksi siis en valitse kertoa heti tunteistani ja tarpeistani, jos lopputulos voi puhumatta olla sama, kuin puhuessa? Siinäpä hyvä kysymys. Siitä olen iloinen, että olen kyllä oppinut tiettyyn pisteeseen asti puhumaan, mutta kun liipataan läheltä jotakin eniten kipua tekevää tarvetta tunteen takana, saan käydä itseni kanssa melkoisen taistelun, että saan sanottua edes jotakin, edes murto-osan tai pienen pihauksen tuosta kaikesta sisimpäni mylleryksestä  toiselle. Ja voi miten inhoankaan sitä, kun huomaan vaipuvani sinne uhrin asemaan. Koska siellähän minä olen, kun sen sijaan että sanoittamalla asioita tekisin tarpeideni eteen jotakin, päätänkin olla hiljaa ja yksin kipuni kanssa. 

Tässä illan viimeisenä tuntina yritän koota ajatuksiani edes jonkimoiseen muotoon, jospa se selkiyttäisi sitä ajatusten tulvaa ja sitä vuoropuhelua, jota pääni sisällä olen viime päivinä käynyt. Ehkä tänä iltana jo ylitin jonkin suurimman pelon, kun sanoin lopulta edes jotakin, vaikka asia johon tunteeni liittyivät, oli niitä eniten kipua aiheuttavia. Se on jo alku. Ehkä seuraavalla kerralla uskallan raottaa tuota kuplan seinämää jo enemmän.