Löysin taas yhden punaisen langan. Tällä kertaa liittyen mun parisuhteisiin. Eilen sen vain yhtäkkiä ymmärsin, miksi ihastun rikkinäisiin miehiin ja mikä se yhdistävä punainen lanka siellä taustalla on. Se on ajatus "en ole tärkeä". Ja sen ajatuksen aiheuttamaa haavaa olen yrittänyt epätoivoisesti parantaa luomalla tunnesiteitä ihmisiin, joiden koen tarvitsevan mua. Olen siis tehnyt parisuhteestakin suorituksen. Tarvitsen tunteen, että mulla on jokin missio toisen elämässä, eikä syyksi riitä vain se että hän viihtyy mun seurassa. Rikkinäiset miehet ovat olleet tarpeeksi tarvitsevia. Olen antanut ymmärrystä, empatiaa, kuunnellut ja tukenut. Ja itse olen vain saanut pettyä kerta toisensa jälkeen ja saanut lisää hylkäämisen kokemuksia. Mulle oli äärettömän suuri helpotus eilen ymmärtää tämä asia. Toinen asia mitä olen alkanut tosissani miettimään, on kysymys jonka eräs ystävä mulle heitti. Se kysymys oli "minkä ikäisen tasolla ihastun"? Eli katsonko/etsinkö miehissä kenties sitä samaa mitä esim. 17vuotiaana etsin. Vastausta en ole varmuudella löytänyt, mutta meinaan sen mahdollisuutta miettiä myös terapiassa. Koska luulen että voi hyvinkin olla mahdollista, että olen tässä(kin) asiassa ikäänkuin taantunut ja jäänyt sinne teinitytön saappaisiin. Ymmärrys antaa vapautta, on todellakin helpotus kun alkaa saada palasia kohdilleen, löytämään jonkin järkevän selityksen omalle käytökselleen. Silloin sitä käytöstäkin on helpompi muuttaa.

Olen myös miettinyt sitä, millä konstein olen itselleni aina poikaystäviä/deittejä haalinut. Teininä olen käyttänyt sitä ainoaa asiaa, mistä olen eniten kehuja saanut, eli ulkonäköäni. Ujoudeltani en paljoa uskaltanut teininä puhua, mutta pussasin sitäkin enemmän. Ja helposti sain itselleni poikaystävän kun vähän keimailin. Eron jälkeen huomasin tulleeni ulos kuorestani, se ujo puhumaton tyttö oli historiaa, mutta silti olen edelleen luottanut eniten omaan ulkonäkööni ja pelännyt näyttää mitä kuoren alla on, koska pahin pelkoni olisi tulla hylätyksi sen vuoksi. Kestän vielä ajatuksen, että jonkun silmää en miellytä. koska tiedän, että monia muita löytyy, jotka pitävät ulkonäöstäni. Mutta hylätyksi tuleminen muiden syiden takia, syiden jotka liittyisivät jotenkin persoonaani, se haavoittaisi liikaa. Siksi loin itselleni kuvan siitä, millainen on täydellinen tyttöystävä. Ja siihen kuvaan olen yrittänyt deittieni kanssa yltää, Täydellinen tyttöystävä on aina iloinen, energinen, huomaavainen, empaattinen ja läsnäoleva. Ja siinä illuusiossa kun olen yrittänyt pysyä, se on aiheuttanut mussa paniikkikohtauksia. Mahdoton tehtävä, sitä se on. Ja niin keinotekoista. Nyt olen tavannut ihmisen, jonka edessä olen ollut heikoimmillani. Ja silti hän on vain pitänyt musta enemmän. Juuri siksi, että olen uskaltanut näyttää tunteeni, kertoa syvimmätkin haavani ja tunteeni. Hän tuli mun elämääni silloin, kun purin lääkettä. Kun vieroitusoireet olivat pahimmillaan ja vetivät mut kuoppaan. Silloin mulla tuli olo, että mitä väliä. Oikeastaan suurin motiivini oli saada tämä ihminen katoamaan elämästäni, näyttämällä hänelle että ei mussa todellakaan ole mitään miksi mun kanssa kannattaisi olla. Koska tunsin olevani täysin paska. Siksi kerroin hänelle kaiken, näytin tunteeni, kerta toisensa jälkeen paljastin asioita joista olin varma, että ne karkottaisivat hänet pois. Mutta hän jäi. Reaktio oli täysin muu mitä luulin. Ja nyt, kun ahdistus on helpottanut ja olo tasaantunut, huomaankin että tuon kaiken vuoksi (jonka ajattelin olevan keino päästä eroon tuosta ihmisestä), mä koenkin hänet nyt erittäin turvalliseksi. Hän on saanut mun luottamuksen. Ja hän on ensimmäinen mies mun elämässä, joka tuntuu turvalliselta. Ja joka ei vaikuta olevan rikki, päinvastoin. Hänessä ei ole mitään sellaista, mitä olen aijemmista miehistä hakenut. En tiedä onko tällä tuttavuudella tulevaisuutta, mutta ainakin sillä on ollut iso merkitys mun pelkojeni voittamisen suhteen ja uskon, että tämä kokemus rikkoo nyt sitä kaavaa millä olen ennen miehiin ihastunut.

punainenlanka_-_copy-normal.jpg