Huomenna on kulunut tasan vuosi siitä, kun jäin sairaslomalle. Muistan sen hyvin siitä, kun se oli mun syntymäpäivä. Tämä päivä oli vuosi sitten se, kun illalla itkin sohvalla, väsyneenä ja rikkinäisenä, ja mietin mitä teen. Mun koira toimi mun lohduttajana, hän vaistosi mun ahdistuksen ja kiipesi sohvan selkänojalle, käveli mun taakse ja painoi päänsä mun hartioille. <3 Viime syntymäpäivänä mä tosiaan aloitin sairaslomani. Imusolmukkeet oli tulehtuneet niin pahasti, että menin lääkäriin viikonloppuna ja koko se istunto oli yhtä itkun vääntämistä. Sain sairaslomaa ja siitä se alkoi...puolen vuoden sairasloma, joka katkesi  välillä kahden päivän kestäneeseen, epäonnistuneeseen työhönpaluuseen. Syntymäpäivänä mun äiti tuli käymään mun luona, pistäytyi vain pikaisesti eteisessä tuomassa lahjan ja muistaakseni pussillisen pullaa tms. Mulla oli kuumetta ja itku herkässä, olin kuin zombie ja siinä hetkessä mä toivoin niin kovasti, että mun äiti olisi tullut ja halannut, pitkään. Silloin niin ei käynyt, mutta myöhemmin sain kyllä niitä halauksia monta, itkiessäni pahaa oloani äidilleni. 

Tänään, vuosi takaperin kaikesta, voin todeta, että olen eri ihminen, kuin silloin. Erilainen ajatuksiltani, tunteiltani ja persoonaltani. Elämäni vaikein taistelu tämä kulunut vuosi on ollut, siihen on mahtunut niin suuri tunteiden kirjo, että koen tunteneeni kaikki tunteet mitä ihmiseen vain mahtuu. Nyt kun muistelen mennyttä aikaa, se herkistää vähän mieltä kun muistelen miten rankkaa mulla on ollut. Miten epätoivoinen olo mulla välillä on ollut, miten on tehnyt mieli vain käpertyä nurkkaan ja hävitä maailmasta. Mutta päällimäisenä tunteena on kuitenkin kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että nyt olen tässä. Että olen selvinnyt myrskyn silmästä jo selvemmille vesille. Välillä edelleen kuljetaan vastatuuleen, vettä tulee niskaan ja askeleet tuntuu silloin raskailta. Mutta suunta on vain eteenpäin, välillä kevyemmin ja välillä raskaammin askelin. Eteenpäin silti. Olen onnellinen siitä, mitä olen itsestäni löytänyt. Olen kuin perhonen, joka pikkuhiljaa kuorituuu ulos kotelostaan. Se on työlästä ja kivuliastakin, mutta se ponnistelu palkitaan. Nykyään osaan iloita, osaan nauttia elämästä. Osaan päästää naruista irti ja vetää rajoja omaksi parhaakseni. Ei se helppoa ole, ja edelleen sitä harjoittelen. Mutta onnistumisia olen näillä alueilla kokenut, ja sitä kautta alkanut hahmottaa pikkuhiljaa, kuka MINÄ olen. Ja kuinka arvokas mun sydämeni on. Mua on puhutellut parina päivänä eräs Juha Tapion biisi, laitampa linkin vielä loppuun. Kohta mä lähden syömään ystäväni kanssa, jonka kanssa tätä taistelua on käsikädessä käyty. Me niin juhlitaan tätä päivää, uuden elämämme ensimmäisena päivänä! 

http://www.youtube.com/watch?v=upgqzAH_Q6A