"Saanko mä sulta pusun?", kysyin sinulta tänään autossa hiukan ujosti hymyillen. 

Tuo kysymys antoi tänään monelle asialle merkityksen liittyen parisuhteisiini ja ongelmiini luottaa, kokea turvallisuutta ja sitoutua. Nämä ongelmat ovat kulkeneet kaikki nämä vuodet mukanani erottuani ennen loppuunpalamista lapseni isästä. Enkä ole näiden vuosien aikana saanut kiinni, miksi ahdistun, mitä pelkään ja miten pääsen niiden kanssa eteenpäin. Siksi on ollut myös vaikeaa kohdata pelkojani, koska en ole ymmärtänyt miten sen teen. Tänään ymmärsin taas jotakin, pääsin ehkä askeleen lähemmäs vastausta.

Sen verran olen ymmärtänyt ja viimeksi terapeuttinikin sen sanoi, että kohdallani puhutaan varmaankin siitä, että eniten pelkään, etten pysty kuuntelemaan itseäni ja asettamaan rajoja suhteissani miehiin. Näin on ennen nimittäin ollut. Olen suostunut olemaan kynnysmatto, olen alistunut, olen kärsinyt hiljaisesti sisäänpäin. Niellyt vihani, niellyt pettymykseni, niellyt suruni. Niellyt ja niellyt, vuodesta toiseen, kunnes lopulta ymmärsin että näin ei voi jatkua. Että vanhempien pahoinvointi ja huono parisuhde heijastuu myös lapseen. Sen ymmärrettyäni vihdoin sain rohkeutta lähteä. Tuo kaikki jätti kuitenkin jäljet, se jätti pelon että toistan saman uudelleen. Olen eroni jälkeen tavannut paljon hyviä miehiä, jotka ovat kohdelleet mua kauniisti ja arvostaen ja sitä kautta hoitaneet mun haavojani ja antaneet uskoa hyvän parisuhteen löytymiseen. Kaikkiin näihin miehiin on kuitenkin liittynyt silti jokin tuntematon ahdistus, pelko, jokin joka saa mut jähmettymään, lamaantumaan, ja taistele tai pakene -asemiin. Jokin, joka peittää ne hyvät tunteet alleen ja saa toisen näyttämään huonolta, pahalta, väärältä, aina hetkittäin. Se on ollut todella tuskallinen tunne ja kokemus, niin vaikea että se on estänyt mua ryhtymästä suhteisiin. En ole pystynyt sitoutumaan, jokaisen kohdalla olen kokenut ns. jäätymisen, tunne kuoleman. Ja joka kerralla se miksi olen luovuttanut, on johtunut siitä, etten ole kunnolla ymmärtänyt. Kuin olisin kävellyt tuota tunnetta ja tilannetta ympäri, pääsemättä sen ytimeen ja näkemättä miten pääsen siitä ulos. 

Tänään kuitenkin tajusin tuon kysymyksen myötä, jonka ensimmäistä kertaa elämässäni jollekulle esitin, että tähän asti olen ollut kaikissa suhteissani uhri. Ja niin kauan kun valitsen sen roolin, en voi kokea turvaa. Uhri on aina vaarassa ja kaltoin kohdeltu. Ja vaikka minua olisi kohdeltu hyvin, olen silti valinnut jäädä uhriksi. Ja se ei ole vaatinut muuta kuin sen , että olen valinnut ns. passiivisen roolin suhteissa. Vaikka toinen tekisi valintoja minua ajatellen, ja osoittaisi välittävänsä ja kunnioittavansa, niin minun on myös löydettävä paikkani hänen rinnallaan. Näin en ole kuitenkaan tehnyt, vaan olen valinnut omassa mielessäni paikan hänen jalkojensa alta. Hän ei ole sitä ehkä huomannut ja olen tähän asti ollut itsekin sokea tälle valinnalleni, kunnes tänään silmäni jotenkin avautuivat vihdoin näkemään. Olen selittänyt itselleni, että minä ajattelen, että miehen tehtävä on tehdä aloite ja olla se perheen pää. Tosiasiassa olen mennyt tuon ajatuksen taakse piiloon ja pysynyt uhrina. vain omien rajojen ja tarpeiden kuuntelun kautta ja niiden kautta toimimisesta käsin voin löytää turvan. Se ei löydy lopulta toisesta ihmisestä, vaikka hän olisi kuinka hyvä minulle. Se ei löydy mistään ulkoisesta, vaan ainoastaan minusta itsestäni. Ja jos valitsen olla passiivinen "ihan sama, kyllä se sopii" -tyyppi, olen silloin edelleen se uhri ja turvaton. Vain löytämällä sen mitä tahdon, omat tarpeeni ja niitä kuunnellen asettamalla rajoja ja ilmaisten itseäni, voin murtaa tuon uhrin roolin ja löytää turvan. 

Oikeastaan koko syksyn olen harjoitellut asettamaan rajoja. Olen tutustunut omaan aggression tunteeseeni, joka on ollut ennen täysin vieras käsite. Nyt minun on löydettävä tuo terve aggressio myös parisuhteessa, jotta voin siotutua turvallisesti. Tänään aloitin siitä, että kysyin elämäni ensimmäistä kertaa tuon kysymyksen. Tein aloitteen, kuunnellen sitä mitä haluan ja mikä minusta tuntuisi oikealta ja hyvältä. Ja kun tuon hetken jälkeen hymyilin koko kotimatkan itsekseni, uskallan todeta, että olen ehkä löytämässä vihdoin oikeaan suuntaan. Ja kyllä, sain pusun, ja vieläpä sellaisen, joka sai sukat pyörimään jaloissa. ;)