En ole nyt hetkeen kirjoitellut. Jotenkin en ole saanut aikaiseksi eikä ole noussut kipinää johonkin tiettyyn asiaan, jonka haluaisin tänne tallentaa. Ehkä koen myös muuttuneeni tämän syksyn aikana tietyissä asioissa sen verran, että tyyliini kirjoittaa ja tuoda asioita/ajatuksia esiin, hakee myös ehkä vähän suuntaansa tällä hetkellä. 

Tänään tuli jännittävä ja odotettu sähköposti. Mut valittiin kouluun. Toukokuussa alkaa ja kestää vuoden. Tämä ei ole kuitenkaan mikään ammattiin valmistava tutkinto, vaan lähinnä omaa ammattitaitoani syventävä koulutus, joka varmasti antaa myös mulle itselleni paljon pohdittavaa, omaan itseeni ja elämääni peilaten. Näen sen oikeastaan vähän kuin terapian jatkeena, vaikka koulutus toki on erilainen kuin terapiaistunto. Koulutus toimii ehkä enemmänkin niin, että se voi herättää mussa käyntiin prosesseja, joita sitten itsenäisesti työstän. Koulutus saattaa myös olla alku jollekin uudelle, mitä ikinä se sitten onkaan. Pikkuhiljaa tämän syksyn aikana on herännyt ajatus, onko nykyinen työni tälläisenaan minua varten vai olisiko jotakin muuta. En vielä tiedä mitä se jokin muu voisi olla, mutta jos jotakin on, se selviää kyllä ajallaan. Nyt yksi ovi on auennut ja aijon uskaltaa astua siitä sisään. Täytyy myöntää, että kyllä, mua pelottaa. Eniten ehkä se, miten tulen jaksamaan. Työni on raskasta ja siihen päälle intensiiviset viikonloput koulussa. Niitä sisältyy vuoteen yhteensä seitsemän ja siihen päälle etätehtävät. Silti mulle oli päivän selvää sähköpostin saadessani, että otan paikan vastaan. Tämä on mullle myös haaste siinä mielessä, että tässä todella kokeilen nyt siipiäni, omia voimavarojani ja sitä, miten osaan ja pystyn tasapainoilemaan itseni kanssa niin, että en kuormitu liikaa. Vaikkakin uskon, että opiskelemani aihe on hyvin innostava ja antaa paljon, nimenomaan mulle itselle joten se ei samalla tavalla tunnu varmastikaan puurtamiselta kuin jonkin tutkinnon suorittaminen, johon sisältyy myös aiheita, jotka eivät niin kiinnosta mutta jotka on vain pakko opetella. 

Tämän kevään aikana mulla puretaan terapia. Huhtikuussa loppuu kelan tuki ja sen jälkeen mun pitää maksaa käyntini itse. Omakustanteisesti mun on mahdollista käydä enintään kaksi kertaa kuussa terapiassa. En kuitenkaan vielä tiedä millä rytmillä jatkan käyntejä kelan tuen jälkeen. Katson, mikä alkaa tuntua sopivalta ja hyvältä. Voi myös olla, että katkaisen joksikin aikaa terapiasuhteen kokonaan, mutta sitäkin ajatusta tässä pikkuhiljaa mietin ja tutkin. Terapian purkaminen voi herättää monenlaisia tunteita, ja täytyy myöntää että se herättikin niitä jo hetkellisesti. Sen tiedon sisäistäminen, että käynnit todella alkavat pian harventua, nostatti turvattomuuden tunnetta pintaan. Sekin pelottaa. Mä pelkään monia asioita, ja paljon. Mutta sillä erolla, että en halua olla enää pelon vanki. Olen huomannut, että on tuskallisempaa lamaantua pelon alle ja jättää tekemättä sen vuoksi asioita, kuin hyäksyä pelko vaikka se inhottavalta tunteena tuntuukin, ja kulkea sen läpi. Tai ehkä paremminkin, sen kanssa.  Olen oppinut itsestäni sen, että olen hyvin turvallisuushakuinen ihminen ja kaikki uusi ja tuntematon pelottaa todella suuresti. Silti nykyään siihen turvattomuuden vierelle on kasvanut tahto elää ja kokea. Tahto sanoa ennemmin kyllä kuin ei, vaikka monesti ei:n sanominen tuntuu ensin helpommalta. Olen kuitenkin oppinut sanomaan ei silloin, kun vedän rajat itseäni ja omaa parastani ajatellen. Ennen olen antanut ihmisten kulkea päältäni ja lävitseni. Enää en anna sen tapahtua. Olen liian tärkeä ja rakas itselleni suostuakseni enää siihen. Tässä ehkä ne tärkeimmät asiat, jotka tämä kolmen vuoden intensiivinen terapiajakso on saanut mussa aikaan.