Usko on ollut mun prosessissani isossa roolissa. Se on ollut se voima, mikä on mua kannatellut heikkoina hetkinä, se on ollut perusta josta ponnistaa eteenpäin. Se on tuonut rauhaa ja toivoa. 

Usko voi parhaimmillaan antaa turvaa, luottamusta, toivoa, rauhaa, ja iloa. Se on armon ja rakkauden lähde.

Usko voi kuitenkin myös satuttaa. Ei itsessään usko, mutta uskonnollisuus. Se, mitä sen ympärille on rakennettu, mitä ihmiset ovat luoneet. Uskoon vedoten ihmiset voivat tehdä väkivaltaa toisilleen. Vedotessaan kaikessa raamattuun ja nostamalla uskon joka asiassa esille, mitätöikin toisen persoonan ja ihmisarvon, jolloin kohteesta tulee näkymätön. En tiedä onko hengellinen väkivalta liian vahva sanamuoto, mutta itseeni tällainen on jälkensä jättänyt.

Uskoon ja uskontoon vedoten ihminen voidaan saada tuntemaan vääränlaista syyllisyyttä, häpeää ja kadottamaan oman identiteettinsä ja sen tärkeimmän, eli rakkauden. Rakkauden itseä kohtaan ja sitä kautta myös muita kohtaan. Enkä tarkoita tällä vain lahkoja, jotka ovat täynnä sääntöjä ja ehtoja. Kuka vain voi satuttaa uskoon nojaten. Usein tiedostamattaan tätä itse, tarkoittaen hyvää.

 Itse olen elänyt lapsuuteni uskon ympäröimänä. Olen kasvanut Helluntalais piireissä ja äitini usko on vaikuttanut vahvasti myös omaan tapaani uskoa ja elää. Viimeisten vuosien aikana olen alkanut pikkuhiljaa ymmärtämään, että kaikki se opittu ja itseeni imetty ei olekaan ollut hyvästä. Se on tukenut häpeää, syyllisyyttä ja näkymättömyyttä minussa. Äitini ja myös muut ihmiset ympärilläni ovat tarkoittaneet hyvää, mutta sen sijaan että olisivat nähneet minut, ovatkin vedonneet kaikessa vain uskoon ja Raamattuun ja sitä kautta minun tunteeni, ja minä ihmisenä olen jäänyt huomaamatta. 

Ymmärrän kuitenkin näitä ihmisiä jollakin tavalla. Jos ihminen on rikki, elänyt itse näkymättömänä tai muuten rikkinäisen lapsuuden ja lopulta löytää uskon, voi uskosta tulla ikäänkuin kaiken sijainen. Se voi ehkä tulla välineeksi olla kohtaamatta niitä omia kipupisteitä, väline olla näkemättä tiettyjä asioita, omia tunteita ja siirtää vastuu itseltä pois. Kun kaiken sivuuttaa vain sillä, että kantaa asiat yläkertaan, ei ehkä itse tarvitsekaan tehdä mitään. Tähän on hyvä tuudittautua. Mutta ikävä kyllä se ei aina mene niin. Uskon, että rukoukset kyllä kuullaan, mutta ihmisellä on silti vastuu itsestä ja muista. Ja se, että kaikki maailman ja läheisten ongelmat kuitataan rukouksella ja raamatulla, se ei vain riitä. Ihminen tarvitsee rakkautta ja läheisyyttä toiselta ihmiseltä. Meidät on tarkoitettu ja luotu siihen. Rakastamaan itseämme ja läheisiämme. Kohtaamaan ja näkemään toisemme aidosti, ilman että tuomme siihen aina mukaan Jumalaa ja raamattua. Itse ajattelen sen niin, että Jumala on meissä ja voi vaikuttaa rakkaudellaan meissä, vaikka emme sitä itse mitenkään korostaisi. Uskoa ei tarvitse aina sanoittaa, rakkaus ja teot puhuvat puolestaan. Hyväksyvä kosketus, sanat jotka kohtaavat toisen sisimmän, toisen ihmisen näkeminen ja kuuleminen, läsnäoleminen. Usein ne riittävät.  

Itse käyn tällä hetkellä kriisiä oman uskoni kanssa. Tämä on lauennut oikeastaan ihan viime viikkoina päälle. Viha ja suru omasta näkymättömäksi tulemisestani ovat välillä käsinkosketeltavia. Ja ymmärrys siitä, miten kipeästi olen kaivannut ja kaipaan edelleen nähdyksi tulemista, rakkautta ja hyväksyntää. Vain olemalla minä. Riisumalla pois kaiken mikä luo vähänkään painetta siitä, kelpaanko tällaisena.  Tällä hetkellä tuntuu, etten kestä mitään puhetta uskoon liittyen/siihen vedoten. Minun on vaikea olla uskovien seurassa, ainakin jos tiedän heidän mielipiteiden nojaavan vahvasti raamattuun joka asiassa. Tarvitaan vain yksi "väärä" kommentti, joka osuu kipupisteeseeni ja kipinä roihahtaa liekkiin.

Tunteeni ovat pinnassa ja ryöpsähtävät aina ajoittain esiin. Ja minä annan niiden tulla. Koen, että haluan ottaa ne vastaan ja käydä ne läpi. Vain se on tie vapauteen. Haluan myös kohdata niitä yksin. Saada sen kokemuksen, että minä selviän näiden tunteiden kanssa, niitä ei tarvitse pelätä ja niiden läpimenemisen kautta minä eheydyn. Minulla on myös tarve puhua niistä ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät. Luojan kiitos, minulla on sellaisia ihmisiä lähelläni.

Tällä hetkellä oma ajatusmaailmani on niin sekaisin, etten edes oikein tiedä, miten ja mihin itse uskon. Uskon kuitenkin, koska en vain voi olla uskomattakaan. Silti se viha ja suru on niin hallitsevaa ja hämmentävääkin välillä, etten tiedä miten koko uskoon suhtautuisin. Siksi annankin vain olla. Ehkä se ajan kanssa selviää, kun tunteet alkavat laantumaan ja asettumaan oikeisiin mittasuhteisiin.