Pelot. Ne rajoittavat elämää. Estävät nauttimasta, estävät rentoutumasta. Pelot sairastuttavat, lamaannuttavat, estävät toimimasta. Sekoittavat mielen.

Mä olen pelokas ihminen. Siksi olen sairastunut ahdistuneisuushäiriöön. Pelot ovat aiheuttaneet stressiä, stressi paniikkia ja paniikki on lamaannuttanut ja supistanut mun elämää, vienyt iloa. Pelko on vihollinen. Se on voittettava. Tämä on taistelu. Välillä olen niskan päällä, toisena hetkenä täysin nurkkaan ahdistettuna. Mutta tämä taistelu voitetaan, koska mun puolellani on Hän, joka voittaa pelotkin. 

Olen lukenut kirjaa jossa kerrotaan ahdistuneisuushäiriöstä ja siitä, miten siitä voi päästä eroon. Siellä kuvataan hyvin, että paniikkikohtaus on tila, jossa keho viestittää hätätilanteesta, vaikka sitä ei tosiasiassa ole. Keho siis reagoi normaalisti, mutta vain väärässä tilanteessa. Eli keho saa ikäänkuin väärän hälytyksen ja reagoi sen mukaisesti. Siltä se juuri tuntuu. Mulla pahimmillaan iskee pakokauhu, tulee epätodellinen olo, päässä humisee ja tuntuu kuin päässä soisi hälytyskellot, jotka huutavat "juokse karkuun, hätätilanne!". Ajatus alkaa kiertää kehää ja ainoa ajatus on, että miten pääsen tästä tunteesta ja tilanteesta pois. Siinä kohtaa jos olo menee jo noin pahaksi, on vaikea enää taistella. Vaan silloin useimmiten pakenen. Kirjassakin sanotaan osuvasti, että on vain kaksi vaihtehtoa, taistella tai paeta. Olen oppinut jo jonkin verran uhmaamaan sitä pelon tunnetta, puskemaan sitä päin ja saanut monet kerrat orastavan ahdistuksen katoamaan sillä tavoin. Mutta vielä on paljon oppimista. Etenkin parisuhderintamalla. Välillä pelko ottaa ylivallan. Mutta periksi ei anneta.