Ihmisellä on luontainen taipumus pysyä mukavuusalueella, tarttua tuttuihin ja turvallisiin asioihin ja pitää niistä kiinni. Pelokkaalla ja turvattomalla ihmisellä tämä käytösmalli kuitenkin kääntyy usein ihmistä itseään vastaan. Elämä kun ei ole aina tuttua ja turvallista, elämää ei voi käsikirjoittaa etukäteen eikä kaikkea voi vain pitää kontrollissaan. Oikeastaan loppujen lopuksi, juuri mikään elämässämme ei ole omassa kontrollissamme. Me vain omilla ajatuksillamme ja teoillamme saamme itsemme uskomaan että näin on. 

Olen ollut sairaana viikon verran ja käynyt sen aikana paljon itsetutkiskelua. Tämä vuodenaika ja monet muut asiat muistuttavat loppuunpalamisesta ja nostattavat turvattomuuden ja pelonkin tunteita ajoittain esiin. Olen pohtinut paljon, miksi mulla on niin suuri tarve pitää menneestä kiinni, kun elämähän on tässä ja nyt eikä mennyt voi enää palata. Syynä tähän on kontrollin menettämisen pelko. Vaikka järki sanoo, että mun on turha yrittää ennustaa elämääni menneeseen katsoen, mieli yrittää sitä silti hyvin herkästi lähteä tekemään. On pelottavaa ajatella, että ei ole olemassa mitään vastauksia juuri nyt, että en tiedä huomisesta tai tulevista viikoista mitään. Että suostuisin vain hyväksymään sen ja päästämään irti. Kun kuitenkin menneessä roikkuminen saa mulle tukalamman olon kuin irti päästäminen, suostun lopulta jälkimmäiseen. Ei ole muuta vaihtoehtoa, ei muuta tietä vapauteen. Niin yksinkertaista, päästää irti. Ja silti se on vaikeaa.. Mielen rakentamia turvamekanismeja ei ole helppo murtaa, mutta se on mahdollista ja työ sen eteen on sen arvoista. Tämä prosessi vaatii kuitenkin asian tiedostamisen ja sen, että vanhasta kiinni pitämisestä tulee kivuliaampaa kuin uuteen malliin pyrkimisestä. Mennyt ei enää palaa vaikka jokin nykyhetkessä siitä muistuttaisikin. Mennyttä voi kyllä hyödyntää tähän hetkeen, koska jokainen eletty hetki antaa kokemusta ja viisautta tulevaisuudessa. Mutta se ei tarkoita, että asiat menisivät samalla tavalla kuin joskus aijemmin. On osattava ottaa opiksi elämän kolhuista, painettava mieleen ne asiat jotka ovat meille hyödyksi ja päästettävä muusta irti. Se on enää vain muisto, josta on ehkä jäänyt jokin jälki. Se jälki kummittelee ehkä toisinaan, mutta antaa sen kummitella. Kummituksia kun ei ole olemassa. 

Itseäni auttaa pelkojen kohtaamisessa ja irti päästämisessä ajatus, että jätän asiani korkeamman käsiin. Liian pitkään ja liian usein  yritän pärjätä omin päin kunnes huomaan ajavani itseni nurkkaan omien kontrolloivien ajatusteni kanssa. Lopulta ei jää muuta vaihtoehtoa kuin irti päästäminen. Olen kyllä huomannut, että pystyn jo jonkin aikaa sietämään epätietoisuutta ja olemaan tarttumatta kontrolloimiseen, (mikä on mulle jo suuri saavutus) mutta tilanteen pitkittyessä, ajaudun herkästi vielä samaan vanhaan kaavaan. Silti joka kerta saan huomata, että sillä käytösmallilla en auta itseäni, vaan ajaudun kauemmas tästä hetkestä ja annan elämän lipua ohitseni. 

Jotta elämää voi elää, jotta siitä voi nauttia, on uskallettava päästää irti kontrollista. Uskallettava heittäytyä tuntemattomaan, kokeiltava rajojaan ja mentävä mukavuusalueen ulkopuolelle. Turvattomalle ja pelokkaalle ihmiselle se voi tarkoittaa pienin askelin etenemistä, mutta niistä pienistä askelista koostuu lopulta suuri harppaus ja tie vapauteen. Omalla kohdallani koen, että se miten omassa työssäni ja kesällä pienissä asioissa olen uskaltanut kokeilla jotakin uutta ja pelottavaa, tietämättä alkuunkaan miltä se minusta tuntuu ja mitä siinä hetkessä koen, olen rakentanut jo pohjaa sille että nyt olen valmiimpi kohtaamaan myös suurempia haasteita tällä saralla. Niin mukavalta ja helpolta kun tuntuisikin vain jäädä sen turvarenkaan sisäpuolelle, en silti pohjimmiltani halua sitä. Haluan siitä irti ja vapaaksi. Vaikka se vaatiikin välillä ponnisteluja, taistelua pääni sisällä ja pelkojen kohtaamista.