Joka vuosi näihin aikoihin mulla tulee tarve kiivetä eräälle kalliolle. Yksi syy on se, että sieltä näkyy upea maisema, josta erottuu eri vuodenajat hyvin ja erityisesti syksyn eri värien kirjo järvimaisemineen on aika mykistävä. Sen lisäksi tuo paikka on itselleni merkityksellinen juuri tähän vuodenaikaan siitä syystä, että siellä ikäänkuin kaikki alkoi. Siellä ilmoitin pojalleni, että me muutamme isän luota muualle. Siellä tein ikäänkuin näkyväksi suunnitelmani, vaihtaa elämäni suuntaa. Tuolla samalla kalliolla, erouutisten jälkeen kerroin pojalleni myös, että olen päättänyt, että meille tulee koira. Se oli silloin sen muun tunnemyllerryksen keskellä se valopilkku, johon takerruin ja joka toi iloa ja voimaa. 

Olen aina näin alkusyksystä kokenut tarvetta käydä tuolla kalliolla. Se on herättänyt milloin mitäkin tunteita, takaumia ja muistoja. Tällä kertaa sisimmästäni nousi päälimmäisenä kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, missä olen nyt. Kiitollisuus niistä kaikista kallioista ja karikoista, joissa olen kulkenut, välillä pohjamudissakin rypien. Kiitollisuus elämästä. Terveydestä. Perheestä. Ystävistä. Siitä rakkaasta koirasta, jonka todella hankin ja jolla on nykyään myös kaverina toinen koira. Sydämeni täyttyi tuolla kalliolla rakkaudesta noita ihania karvaturreja kohtaan, kiitollisuudesta, että saan olla se kuka olen, juuri siinä missä nyt olen. Juuri nyt on hyvä. 

Oli helppo hengittää, helppo olla läsnä. Kaikki aistit herkistyivät tuolle maisemalle, sen äänille ja tuoksuille. Samaan aikaan sydämessä oli myös pieni haikeus, surukin. Että nämä tällaiset päivät vähenevät, että voin istua tällä tavoin auringossa kalliolla. Talvi tulee lähemmäs, päivät lyhenevät ja valon määrä vähenee. Aurinkoa tulee ikävä. Onneksi aurinko ja valo kuitenkin tulevat aina takaisin. Ja tänä vuonna aijon ammentaa sitä valoa pimeän keskellä viikon ajan etelän lämmössä. Yksi haaveeni on toteutumassa ja lähden matkalle aikuisiällä ensimmäistä kertaa. Ihanaa! :)